sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Dorothy L. Sayers: Strong Poison

Kuva: Amazon.
Brittidekkaristi Dorothy L.  Sayersin nimi oli minulle vain epämääräisesti tuttu, mutta Liisan kirjoitus Strong Poison -kirjasta viime syksynä oli niin houkutteleva, että ostin kirjan Kindleeni Liisan bloggauksen luettuani. Kiitos Liisa - tämä oli erinomainen vinkki! Luin Strong Poisonia laukkukirjana - siis ajankuluna julkisissa liikennevälineissä istuessani - mutta mitä pitemmälle kirja eteni, sitä nopeammin se piti saada loppuun. Dekkarin ahmiminen toi myös helpotusta hitaasti etenevään paperikirjaan, jota olen iltaisin lueskellut. Tästä lisää myöhemmin - hassua miten ihan hyvä ja melko lyhyt kirja voikin olla niin hidaslukuinen. Strong Poison taas oli ihanan viihdyttävä ja mukaansatempaava.

Lukemassani Kindle-painoksessa on dekkaristi Elizabeth Georgen esipuhe, ja kirjan luettuani voin kiittää esipuheen osuvuutta. "Sayers, in short, did what I call "taking no prisoners" in her approach to the detective novel. She did not write down to her readers; rather, she assumed that her readers would rise to her expectations of them."

Alun perin vuonna 1930 ilmestynyt Strong Poison kuvaa arsenikkioikeudenkäyntiä. Liisan blogissa on hyvä taustoitus kirjaan ja siihen miten sen voi tulkita heijastelevan kirjailijan tilannetta. Minua kiehtoivat kirjan henkilöhahmot ja toki tapa, jolla jännitys tiivistyi. Kirjassa on joitakin sykähdyttävän jännittäviä ja koukuttavia kohtauksia - jotka ovat erityisen nautinnollisia ulkoisen vähäeleisyytensä vuoksi. Sayers ei mässäile väkivallalla, vaan hän osaa panna lukijan hikoilemaan melko arkisten asioiden vuoksi. Sihteeri yrittää murtaa laatikon lukkoa tai täysihoitolan asukas koettaa ystävystyä sairaanhoitajan kanssa. Nämä osaset palvelevat isompaa kokonaisuutta.

Päähenkilö, lordi Peter Wimsey on sympaattinen ja terävä-älyinen harrastajasalapoliisi. Hän alkaa tutkia Harriet Vanen tapausta. Dekkarikirjailija Vane on joutunut syytetyksi arsenikkimurhasta, mutta Wimsey uskoo naisen viattomuuteen. Tutkimukset vievät hänet vapaamielisiin kirjallisiin piireihin ja hänen avustajansa spiritistisiin istuntoihin...

Tykkäsin kirjasta löytyvästä feministisestä juonteesta. Feminististä näkökulmaa ei alleviivata, mutta monet ratkaisut vievät ajatukset sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Esimerkiksi Wimseyn värväämät vanhapiika-avustajat ovat tehokkaita osin juuri sosiaalisen roolinsa vuoksi. Ulkoisesti vaatimaton naimaton nainen tuntuu olevan mainio tiedonhankkija. Harriet Vane taas on herättänyt epäilyksiä jo pelkästään siksi, että hän on suostunut elämään susiparina - siis avoliitossa - rakastajansa kanssa.

Kirjan nostalginen brittitunnelma oli herkullista läpi kirjan. Sayersin kielenkäyttö on rikasta ja kaunista ja hän viljelee niin paljon kulttuurillisia viittauksia, että Kindlen sisäänrakennetun sanakirjan lisäksi myös e-kirjan toimintoihin kuuluva Wikipedia-haku tuli usein tarpeeseen. Kirjan loppuratkaisu piti sisällään melko mielikuvituksellisia ja pitkälle vietyjä käänteitä, mutta kaipa ne ovat olennainen osa arvoitusdekkarien perinnettä. 

Ensitutustumisen perusteella vaikuttaisi siltä, että toiseen klassiseen dekkaristiin Agatha Christieen verrattuna Sayers tuntuu kirjoittavan syvällisempiä henkilöhahmoja. Ihastuin lordi Peter Wimseyn seuraan sen verran, että kuin huomaamatta tuli ostettua Kindleen toinenkin Wimsey-dekkari, Have His Carcase. Onneksi pääsen aloittamaan sitä jo huomenna bussissa! 

maanantai 10. helmikuuta 2014

Johan Ludvig Runeberg: Vänrikki Stålin tarinat

Kansi: Mika Tuominen / WSOY.
Runebergin päivää vietettiin viime viikolla, mutta Vänrikki Stålin tarinoista bloggaaminen näin lähes merkkipäivänä on sattumaa. Lainasin äänikirjan varmaan joskus marraskuussa, mutta kuunteleminen on ollut sen verran pätkittäistä, että vasta nyt sain kahdeksantuntisen äänikirjan loppuun. Äänikirja on kyllä mahtavan kätevä tapa paikata aukkoja sivistyksessä, sillä en ole lukenut Vänrikki Stålin tarinoita aiemmin, edes koulussa en muista niitä juurikaan luetetun.

Tämä ei silti tarkoita sitä, etteivätkö Vänrikki Stålin tarinat olisivat tuntuneet tutuilta. Niihin on viitattu suomalaisessa kirjallisuudessa ja kulttuurissa niin paljon, että monet runot kuulostivat hyvinkin tutuilta. Runebergintorttujen syömisen lisäksi Vänrikki Stålin tarinoiden kunniaksi voisi juoda vaikkapa tuopillisen Sandels-olutta, sillä veikkaan että Olvin tuotemerkin nimeämiseen Runebergin kirjallinen tuotanto on vaikuttanut vahvasti.

Äänikirjassa oli peräkkäin suomennettu runo ja alkuperäinen ruotsinkielinen teksti. Lukijana oli äänikirjamestari Lars Svedberg, joka annosteli sopivasti paatosta ja draamaa silloin kun niitä tarvittiin. Suomentaja Juhani Lindholmin kirjoittamat kommentit ykkös- ja kakkososan jälkeen valaisivat teoksen taustoja.

Vaikka tiesin odottaa romantisoitua ja kansallismielistä näkemystä Suomen sodasta, olin silti yllättynyt runojen tyylistä. Vaikka Vänrikki kuuluukin Suomen kirjallisuushistorian aarteisiin, oli runoteos näin 2010-luvun lukuharrastajalle melkoisen propagandistinen. Runeberg ihannoi muun muassa lapsisotilaita ja teini-isyyttä - runoissa 15-vuotiaat nuorukaiset kuolevat sankarikuoleman mutta ovat tätä ennen ehtineet jo siittää lapsia.

Mutta totta kai oman aikansa ihanteiden valossa runot ovat ymmärrettäviä. Ja on niissä paljon ajatonta mukana vieläkin: ilmeikkäät luonnekuvaukset eri henkilöhahmoista vaikka. Erityisen hauskaa oli bongailla kohtia, jotka ovat lähteneet elämään omaa elämäänsä kirjallisuusviitteiden ansiosta.

Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan yhteydessä muistetaan usein mainita, että Linna halusi kirjoittaa sodasta realistisen vastapainon yleville runebergilaisille ihanteille. Hassua kyllä, kuunnellessa minusta tuntui että juuri Tuntematon sotilas on ollut eräs parhaita sisäänheittäjiäni Vänrikki Stålin tarinoiden pariin.

Tämän jatkoksi sopisi lukea vaikka Topeliuksen Välskärin kertomuksia.  Se löytyykin Project Gutenbergin sivuilta ilmaisena e-kirjana, joten teos olisi siis helposti saatavillakin.

Käännöksestä

Juhani Lindholmin uusi käännös on vuodelta 2008. Muita suomennoksia on useita, niistä löytyyn perustietoa Wikipediasta. Suomennos oli mielestäni varsin onnistunut. Mitallisenakin se oli selkeää nykykieltä ja miellyttävää kuunneltavaa. Toki nyt voisin seuraavaksi lukea vanhempia suomennoksia vertailun vuoksi, varsinkin kun Runeberg-sitaatit ovat levinneet pitkälti juuri vanhojen suomennosten kieliasussa.

lauantai 8. helmikuuta 2014

Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 8 - Orpheus in the Underworld

Kansi: Vertigo.
Piipahdus Fennica Comicsilla takasi minulle jännittävän viikonlopun. The Unwrittenin uusin kokoomaosa Orpheus in the Underworld oli ilmestynyt. Saunan jälkeen olikin mahtavuutta avata merkkaripussi ja uppoutua sarjakuvaan! (Onneksi kirjablogiin voi kirjoittaa tällaisia tunnustuksia koska muut lukutoukat ymmärtävät tilanteen täysin.)

Faktan ja fiktion rajojen välillä painiskeleva sankarikolmikkomme Tom Taylor, Richie Savoy ja Lizzie Hexam hajaantui aiemmissa osissa. Onneksi kaikilla on kova halu päästä takaisin yhteen - se vaatii kuitenkin pääsyä tarinoiden maailmaan. Tomilla on onneksi kirjallista voimaa kuin lihaksi tulleella sanalla konsanaan ja niinpä hän päätyy Orfeuksen jalanjäljissä Haadekseen. Mutta hupskeikkaa, kuoleman valtakunnan hallitsijaksi onkin päätynyt eräs aiemmista osista tuttu jänis...


Maanpäälliset tapahtumat sijoittuvat Australiaan kuten seitsemännessäkin osassa. Lempinimellä Didge tunnettu poliisi joutuu selvittämään murhasarjaa, joka vaikuttaa zombien tekemältä. Richard on välillä epäillyn, välillä avustajan roolissa. Tomin perään päätynyt Danny Armitage näyttää joutuvan tärkeään osaan sarjan tulevaisuudessa...

En ole ihan varma, mitä tästä osasta pitäisi ajatella. Ainakin Orpheus in the Underworld oli todella viihdyttävä ja nappasi tiukasti otteeseensa. Viihdyttävyys ei sulje pois terävyyttä, moniulotteisuutta ja syvällisyyttä. Välillä piti pinnistellä, että pysyisi kirjallisuus- ja kulttuuriviitteissä kärryillä. Tulipa lukuvinkkikin: Joan Lindseyn vuonna 1967 ilmestynyt australialaisromaani Picnic at Hanging Rock. Kirja tuntuu sopivan liiankin hyvin The Unwrittenin teemaan eli siihen miten kaunokirjallisuus vaikuttaa reaalielämään: romaani on herättänyt vuosikymmenien ajan melkoisia salaliittoteorioita ja monet uskovat sen tapahtumien olevan totta, vaikka kirja on täysin kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Lisää aiheesta voi lukea vaikkapa Sydney Morning Heraldin jutusta Hanging out for a mystery.


Tapahtumat saivat välillä melkoisen psykedeelisiä kierroksia ja tämä jätti jälkeensä hieman hämmentyneen olon. Kuolleiden valtakunnasta löytyi melkoinen määrä Tomin vanhoja tuttuja. Kuolleiden hahmojen henkiinherättäminen on minusta aika plääh, mutta jos ollaan antiikin Haadeksessa niin kieltämättä kuolleiden jälleennäkeminen sopii kontekstiin. Sen sijaan en ihan pysty hahmottamaan ison kuvan kehittymistä - mutta ehkäpä sitä selvennetään ensi osassa tai ainakin sitä seuraavassa. Orpheus in the Underworld kun päättyy lupaavaan cliffhangeriin - The Unwrittenin ja Fablesin maailmat törmäävät. Sitä odotellessa voin onneksi lukea tämän osan toiseen ja kenties kolmanteenkin kertaan, sen se ansaitsee.

Jos joku ei ole koskaan kuullutkaan The Unwrittenistä, niin näistä höpinöistäni ei varmaan kovin hyvää kuvaa sarjasta saakaan. Kannattaa kurkata bloggaukseni ykkös- ja kakkososasta, niin pääsee tähän loistosarjaan paremmin kärryille.

tiistai 4. helmikuuta 2014

Charles Dickens: Bleak House

Kansi: Amazon.
Ihana Kindleni on jälleen osoittanut olevansa huippukätevä "laukkukirja". Elokuusta asti olen lukenut Kindlellä Charles Dickensin Bleak Housea eli Koleaa taloa. Paperimuodossa noin 900-sivuinen tiiliskivi kulki kätevästi mukana päivittäin ja suurimman osan kirjasta olen lukenut metrossa 13 minuutin pätkissä. Kirjaa on ollut kätevä lukea jopa silloin, kun on pitänyt jäädä seisomapaikalle ja pitää toisella kädellä tangosta kiinni - näppärän kokoista Kindleä voi hyvin käyttää yhdellä kädellä, myös sivun vaihto onnistuu helposti.

Lisäksi lukukokemus osoitti jälleen kerran, kuinka hyvin 1800-luvun jatkokertomus sopii modernin pätkissälukijan viihdykkeeksi. Kolea talo oli niin pitkä, polveileva ja runsas kertomus, että metrossa tai bussissa istumisen lyhyt rupeama oli juuri sopiva tovi uppoutua kirjan maailmaan. Yhteen putkeen luettuna tarina olisi saattanut tuntua hieman raskassoutuiselta - siltä ainakin Suketuksen lukukokemus Kolean talon parissa on vaikuttanut. Työmatkalukijalle koukeroinen yksityiskohtaisuus sopi hyvin - ovathan jatkokertomuksen luvut kuin lyhyitä novelleja, ne toimivat myös itsenäisinä kokonaisuuksina ja jatkokertomuksen rakenne tukee isojen tarinalinjojen muistamista.

Kolea talo oli tavallaan hassu valinta toiseksi lukemakseni Dickensiksi - olenhan katsonut kirjaan perustuvan tv-sarjan pari vuotta sitten ja näin ollen tunsin juonenkäänteet ennalta. Valintaan taisi olla parikin syytä. The Guardianin jutussa Kolea talo valittiin "dickensmäisimmäksi Dickensiksi". Tarinan juonenkäänteet ovat selvästi jääneet kiehtomaan mieltäni, sillä muistan päätyneeni Systomykoosi-blogin juonianalyysia lukemaan ja tämä taisi olla lopullinen naula arkkuun. Lisäksi Kolea talo oli e-kirjana varsin kätevästi saatavilla. Kirjan tekijänoikeudet ovat rauenneet ja vapaaehtoiset digitoijat ovat tehneet talkoilla kirjasta e-kirjaversion, joka oli Amazonissa saatavilla vastustamattomaan nollan dollarin hintaan. Ja jälleen kerran pitää muistuttaa Kindlen kätevästä sisäänrakennetusta sanakirjasta - sormella tökkäämällä voi tarkistaa itselleen vieraan sanan sanakirjamerkityksen. Dickensin englanti on rikasta ja paikoin koukeroista, joten hyödynsin sanakirjaa jonkin verran.

Tarina lienee monelle pääpiirteissään tuttu. Pitkäkestoinen ja sotkuinen Jarndyce vastaan Jarndycen oikeusjuttu on yleinen pilkan aihe Lontoossa. Hyväntahtoinen ja hieman erakkomainen John Jarndyce on jutussa osallisena, mutta haluaa pysytellä visusti erossa oikeusjutusta, joka vuosikymmenien aikana on suistanut monia tuhoon. John Jarndyce saa holhoukseensa kolme nuorta: Ada Claren ja Richard Carstonen, jotka etäisen sukulaissuhteen vuoksi ovat myös oikeusjutussa osallisia, sekä orpotyttö Esther Summersonin, kirjan keskushenkilön. Kirjassa on lukuisa joukko muita henkilöitä sekä useita juoniaihioita. Näistä merkittävin on asianajaja Tulkinghornin työsuhde ylhäiseen Dedlockin pariskuntaan. Ison tapahtumaketjun liikkeellepanijana toimivat nimettömänä kuolleen kirjurin jälkeensä jättämät paperit. Vaikka Koleassa talossa liikutaan milloin aatelisten, milloin kerjäläisten parissa, lomittuvat tapahtumat toisiinsa siten, että lopulta kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen.

Kirjassa vuorottelevat Estherin minäkerrontajaksot ja kaikkitietävän kertojan jaksot. Esther kertoo tarinaansa muistelemana, tulevaisuudesta käsin, mutta tarkkaan kokemuksiaan kuvaten. Kaikkitietävä kertoja näkee sinne minne Esther ei näe ja tapahtumat kuvataan reaaliaikaisina. Tästä syntyy kirjaan hyvä jännite - Estheriä voi pitää jossain määrin epäluotettavana kertojana ja kaikkitietävä kertoja on usein ilkeämmän ja pisteliäämmän sävyinen kuin Esther.

Sekä Suketus että Systomykoosin Elina pitivät Estheriä ärsyttävän tekopyhänä kertojana. Minä puolestani tykkäsin Estheristä, vaikka hän kirjoittaakin aika hyveellisellä tyylillä. Pinnan alla Estherillä kuitenkin selvästi on tervettä järkeä ja kyky havaita ihmisten raadollisetkin puolet. Kenties Esther on vain aikansa tapakulttuurin kasvatti - nöyräksi opetetulla orpotytöllä on tarve olla vaikuttamatta itserakkaalta ja siksi hän vähättelee itseään jatkuvasti. Muiden ihmisten reaktioista voi päätellä, miten tärkeä tuki ja turva Esther monelle on.

Kirjan juonenkäänteet ovat herkullisia, mutta haluan kehua kirjaa erityisesti kahden asian vuoksi. Ensinnäkin Dickens on loistava tarinankertoja. "Tarina" joutuu sanana nykyisin melkoisen ryöstöviljelyn kohteeksi. Sekä mainonnassa että brändäyksessä halutaan nykyisin kertoa tarinoita. No mikäs siinä, tarinoiden mahti on melkoinen - kannattaa lukea Dickensiä jos haluaa mestarin oppiin. Pitkän jatkokertomuksen muoto sallii rytminvaihtelun, kunnollisen kypsytyksen ja myös jälkipyykin pesun. Vauhdikkaita ja intensiivisiä jaksoja seuraa suvanto, jolloin Dickens kääntää lukijan huomion jonnekin aivan muualle. Puolen vuoden lukurupeamani aikana huomasin oikein odottavani aamuisia työmatkoja, jotta pääsen jatkamaan jännittävää tarinaa. Väliaikoina tarina hautui mielessäni ja pohdin sen käänteitä ja eri vaihtoehtoja.

Toiseksi Dickens on luonut mielettömän kiinnostavia henkilöhahmoja. En ole ihan varma, mitä "psykologisella romaanilla" tarkoitetaan, mutta termi tulee mieleeni Dickensin yhteydessä. Eräs syy henkilöhahmojen värikkyyteen lienee se, että vahvat henkilöhahmot pitävät lukijan mielenkiinnon yllä myös silloin, kun juoni etenee hitaasti. Paikoin hahmot ovat suorastaan omituisia, mutta aina ehdottoman kiinnostavia. Esimerkiksi pompöösi herra Turveydrop esiintyy vain pienessä roolissa tanssikoulun omistajana, mutta hänen itsekkyytensä ja itserakkautensa naurattaa ja hirvittää. Ulkoisesti vaatimaton mutta sisäisesti vallanhaluinen herra Tulkinghorn on mieleenpainuva kuivakkuudessaan ja tiedonjanossaan. Herra Bucket kokee kirjan aikana melkoisen muodonmuutoksen: pitkään hän tuntuu vain Tulkinghornin kätyriltä, mutta kirjan edetessä hän nousee sankarimaisen salapoliisin rooliin. Egoistinen päiväperhonen Harold Skimpole kuvataan ensin herra Jarndycen omaperäisenä ystävänä, mutta sitä mukaa kun Esther tutustuu häneen paremmin, alkaa hän näyttäytyä epäedullisemmassa valossa.

Tuntuu kuin tällaisia moniulotteisia ja värikkäitä henkilöhahmoja ei tiiviimmässä nykykirjallisuudessa kovin usein tapaa. Dickens antaa tilaa henkilöilleen ja kasvattaa sivuroolien henkilöhahmoistakin eläviä, uskottavia ihmisiä. Hän on ihmiskuvauksessaan samaan aikaan armoton, viihdyttävä ja tunteellinen. Välillä uppoudutaan sentimentaalisuuteen, välillä julmuus viiltää. Esimerkiksi kadunlakaisijapoika Jo kuvataan paikoin lähes eläimellisenä: hän on tyhmä, likainen ja oppimaton surkimus, mitään herttaista ja sympaattista hänessä ei ole, vaikka Jon kohtalo herättääkin rutkasti sääliä.

Kansi: Eevaliina Rusanen / Tammi.
Mikäli Kolea talo houkuttaa, siihen voi uppoutua myös suomeksi. Uskallan suositella Tammen julkaisemaa suomennosta sokkona, sillä käännös on mestarisuomentaja Kersti Juvan käsialaa.

Koleasta talosta jäi siis erinomainen jälkimaku ja uskon miettiväni henkilöhahmojen kohtaloita vielä pitkään. Mieleni tekisi aloittaa jo seuraava Dickensin kirja, mutta olen ehtinyt hankkia Kindleen jo uuttakin luettavaa vuoroaan odottamaan. Lisäksi tekisi mieli kokeilla muitakin angloamerikkalaisen kirjallisuuden klassikoita alkukielellä, onhan niitä runsaasti ja helposti saatavilla e-kirjamuodossa. Esimerkiksi Lurun lukema Moby Dick on houkutellut minua puoleensa Lurun esimerkin innostamana... Saa nähdä mihin tulee seuraavaksi tartuttua!

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Kansi: Gummerus.
Pauliina Rauhalan Taivaslaulun lukemista olin suunnitellut jo pitkään, mutta nyt kirja vihdoin nousi lukupinosta voitettuaan Blogistanian Finlandian äänestyksen. Koska kirjaa on luettu blogeissa todella paljon, olivat ennakko-odotuksenikin ehtineet nousta jo aika korkealle. Taivaslaulu kesti nämä odotukset kuitenkin hienosti ja sain lukukokemuksesta irti jopa enemmän kuin ennakoin.

Niin ikään kirjan ylle on ehtinyt kertyä kaikenlaista ulkokirjallista painolastia. Blogiarvioiden kommenteissa on paikoin hyvinkin vilkkaita keskusteluketjuja. Myös anonyymeja kommentteja tuntuu tulleen poikkeuksellisen paljon. Esimerkiksi Kirsin kirjanurkan Taivaslaulu-kommenteissa eräskin anonyymi vihjaa, että ei-lestadiolaiselle Taivaslaulun lukemisen motiivi olisi halu päästä tuomitsemaan lestadiolaisuus. Omasta puolestani voin vakuuttaa, että tämä ei ole ainakaan minulle syy tarttua kirjaan. Taivaslauluhan on fiktiota, mielikuvituksen tuotetta. Oman mielikuvitukseni ansiosta pystyn eläytymään kaunokirjallisiin mielikuvituksen tuotteisiin - ja saamaan niiden ansiosta ajatuksia, elämyksiä ja tunteita, joita kenties ei arkielämässä ole ollenkaan tullut vastaan. Ihan kaikissa arvioissa tämä fiktiivisyyden huomioiminen ei ole toteutunut - esimerkiksi tämä Matti Mäkelän arvio Hesarissa on minusta varsin kehnoa kirjallisuuskritiikkiä, sillä kirjan arviointi on jäänyt täysin Mäkelän omien mielipiteiden tuuttaamisen varjoon.

Tämän pohjustuksen päälle rohkenenkin kai sanoa, että Taivaslaulun sijoittuminen pohjoissuomalaiseen lestadiolaismiljööseen on kiehtovan tuore näkökulma. Tuoreus tulee ennen kaikkea tavasta, jolla päähenkilöt Vilja ja Aleksi kertovat elämästään lestadiolaisyhteisön sisältä käsin. Minulla ei omakohtaisia kokemuksia lestadiolaisuudesta ole, mutta Kainuusta kotoisin olevana jonkinlainen sivustaseuraajan ohut kosketus minulla sentään on. Vaikka oma kotikuntani ei mitään tyypillistä lestadiolaisaluetta ollutkaan, olen kuullut paljon tarinoita ehkäisykiellosta ja siitä voiko sitä rikkoa, sisäpiirin päätöksistä jotka ulottuvat viranomaistoimintaan, kunnallispolitiikkaan ja yksilön tietosuojan rikkomiseen asti ja paikoin jyrkistä rajoista lestadiolaisten ja muiden välillä.

Lukemistani Taivaslaulu-arvioista mieleeni oli jäänyt ennen kaikkea äidin uupumuksen käsittely. Minulle Taivaslaulu oli kuitenkin paljon muutakin. Kertojanäänet vaihtelivat. Viljan kertomana keskiössä on perhearki kaikessa hektisyydessään ja Viljan asteittainen uupuminen ja päätyminen sairaalahoitoon. Viljan miehen Aleksin elämää seurataan pitemmällä perspektiivillä: lapsuudesta ja nuoruudesta rakastumiseen ja perheen perustamiseen. Aleksi pohtii uskoaan ja uskonyhteisöään Viljaa laaja-alaisemmin. Vilja ei uskalla kyseenalaista oppimaansa juuri lainkaan - viimeistään opitut mielikuvat helvetin lieskoissa odottavista iankaikkisista kärsimyksistä pysäyttävät hänen mietteensä. Aleksi taas pohtii ja jäsentää ajatuksiaan rohkeammin.

Pohtiminen ja siihen suhtautuminen onkin yksi Taivaslaulun isoista teemoista. Viljan ja Aleksin tuntema yhteisö on monin tavoin lämminhenkinen ja kotoisa. Mutta saako uskonasioista ajatella omalla laillaan? Onko kaikki muu paitsi seurakunnan oppien kirjaimellinen noudattaminen vikomista, omavanhurskautta, eksyttämistä? Erityisesti anonyymi nettikirjoittaminen on Taivaslaulussa kuvatun seurakuntayhteisön hampaissa. Viljan ja Aleksin kertojanäänet antavat välillä tilaa anonyymille blogitekstille kommentteineen. Lisäksi kerrontaa pätkii eräänlainen nukkeleikki - tulkitsen nukkejaksojen olevan jonkinlaista Viljan omaa varovaista symbolien taakse kätkeytyvää pohdintaa naisen asemasta lestadiolaisyhteisössä. Rauhala osaa nostaa esiin erilaisia näkökulmia ja hyödyntää siellä täällä myös vaivihkaista huumoria, jossa tosin on myös pistoja mukana.

Auto alkoi aiheuttaa ensimmäistä kertaa miehisiä kiusauksia. Porrasperävolkkari oli vaihtunut jo farmarifordiin ja farmariford seitsenpaikkaiseen lestapösöön, eivätkä ne olleet tuntuneet missään. Seuraava olisi pikkubussi. Sitä katsottaisiin jo perään. Kolmikymppisellä miehellä ei voinut olla vielä lessubussia. Pitäisikö ostaa pieni ja ärhäkkä työmatka-audi sitten samalla, vaikkei kahteen autoon oikeasti ollut varaa? Tai jopa moottoripyörä? Isonperheenisän ilta-ajeluharrikka, jolla sai pöristää jalat harallaan ja hartiat leveinä, tuuli kuivatti kainaloita ja heilutti takatukkaa, eikä kukaan kitissyt takapenkillä.

Viljan kohtaama uupumus on enemmän kuin pelkkää suurperheen äidin väsymystä. Hän uupuu siihen, ettei voi itse valita, miten perhe-elämäänsä elää. Kunnon nuorina Vilja ja Aleksi eivät rakastelleet seurusteluaikana - ja papin aamenen jälkeen kuherruskuukautta ei kauan kestänyt, koska Vilja tuli raskaaksi heti häiden jälkeen. Nimensä mukaisesti Vilja on hedelmällinen kuin maaäiti, ja kun lapsia vain syntyy, alkaa rakkaan miehen läheisyys pelottaa. Voiko parisuhteesta iloita, jos fyysisestä läheisyydestä nauttimisen hintana on oman jaksamisen kuormitus? Entä voiko olla hyvä äiti, jos jo nelivuotias pitää jättää pärjäämään yksin pukemisen ja syömisen kanssa - saati jos jo yksivuotiaan pitää osata tulla toimeen ilman äidin hoivaa, koska äiti joutuu asettamaan vauvanhoidon ensi sijalle?

Tätä kaikkea Rauhala kuvaa todella taitavasti. Kirjan kieli on runollisen kaunista, silti juurevaa. Kieli ammentaa Raamatusta, virsistä ja laululyriikasta. Viljan näköalattomuus ja hätäännys näkyvät siinä, miten hänen kertomanaan maailma tuntuu kutistuvan, pienenevän yhä enemmän vain naisen ruumiiksi tai pelkäksi kohduksi. Aleksin huoli Viljasta ja halu pystyä tulkitsemaan uskonasioita omilla aivoillaan taas näkyy siinä, miten Aleksi pyrkii tekemään yksityisestä yleistä. Hän ei näe heidän perhettään vain yksittäistapauksena, vaan haluaa löytää ratkaisun tilanteeseen osana isompaa kokonaisuutta.

Yksittäisistä kohtauksista mieleeni jäi erityisesti Vilja leipomassa juustokakkuja myyjäisiin. Pienessä kohtauksessa Vilja samaan aikaan tottelee ja kapinoi - niin hennolla tavalla, että tuskin kukaan Aleksin ja lukijan lisäksi tajuaa Viljan kapinaa. Ahdistavaa mutta uskottavaa.

Tämän kaiken jälkeen tuntuu hieman nipottamiselta nostaa esiin pari pientä kielellistä seikkaa, joita ihmettelin. Rauhala käyttää pakastimen sijasta sanaa pakaste - minusta pakaste on jokin yksittäinen pakastettu annos, laite jolla pakastetaan on pakastin. Samoin ihmettelin, miksi tuotemerkit kirjoitettiin järjestään pienellä - kirjassa puhutaan ikeasta ja stockmannista, mutta sentään luetaan Kalevaa.

Jotkut Taivaslaulun lukeneet - kuten Miina Supinen Imageen kirjoittamassaan arviossa - ovat kritisoineet loppuratkaisua siitä, että lopun käänteistä vastuun ottaa Aleksi eikä Vilja. Minusta tämä oli kirjan kontekstissa uskottavaa. Vilja on niin nääntynyt, ettei hänellä selvästikään ole voimaa tehdä isoja ratkaisuja, lisäksi hän haluaa Aleksia enemmän pitää kiinni seurakunnan opetuksista. Tuntuu uskottavalta, että Vilja tarvitsee Aleksin kaltaista miestä onnellista loppua varten. Vaikka Aleksi on ainoa mieshenkilö, jota kirjassa kuvataan pintaa syvemmältä, vilahtaa sivujuonteissa runsaasti toisenlaisia mieshahmoja. Sellaisia, jotka jättävät lastenhoidon tyystin vaimon kontolle ja sellaisia, jotka katsovat parhaaksi kadota perhe-elämästä kokonaan.

Joten kyllä vain, kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ajatuksia herättävä ja kaunis, kääntöpuoleltaan raaka ja julma. Taivaslaulu sai sekä pohtimaan että eläytymään ja luulenpa kirjan olevan niitä, joiden tunnelma jää massasta erottuvana mieleen pitkäksi aikaa.