keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Danielle Trussoni: Enkelioppi

Kansi: Tammi.
Danielle Trussonin Enkelioppi oli huhtikuun lukupiirikirjamme. Pakko muuten kehaista eilistä lukupiiripaikkaamme: ravintola Patronasta sai ihania herkkuja, erityisesti lukupiiriemännän alkupalaksi vinkkaama Guacamole c/ totopos oli namia!

Kirja taas jakoi lukupiirimme mielipiteet kahtia: puolet tykkäsi, puolet ei niin välittänyt. Itse kuuluin jälkimmäiseen puoliskoon, vaikka arvostelinkin kirjaa ilman että olisin lukenut sitä kokonaan. Tahkosin puolentoista viikon ajan kirjaa sivulla 317 asti, kun sivuja olisi ollut 500. No, pikaplarailin lopun käänteet äkkiä.

Alun perin vuonna 2010 ilmestynyt kirja on kansainvälinen bestseller, kustantajan sivuilta löytyy muun muassa seuraavanlaiset hehkutussitaatit:

"Äärettömän älykäs trilleri."
– New York Times Book Review

"Henkeäsalpaavan kekseliäs."
– People Magazine

Juu ei. Voisin nostaa rinnalla sitaatteja Goodreadsin yhden tähden arvioista:

"Overall, the book is a half-witted concoction clearly written in the hopes that it would become a movie, or rather the first in a series of movies, given that the book's end signals a sequel." 
– Ellen

"The characters are flat and the writing is dull."
– Joel

"The book feels rushed and superficial. It's also about 100 pages too long, in part because there's so much redundant and unimportant information--and long, long passages devoted to careful reiteration of past events and their possible significance. At the same time it's missing major appendages--like believable character development, realistic motivation for a shoe-horned-in romance, thoughtful description of many places people & things..."
– Karen

Kirjassa nuori nunna Evangeline ja nuori tutkijamies Verlaine joutuvat sekaantuneiksi enkelioppiin. Enkelitutkijat tutkivat enkeleitä. Kas kun langenneet enkelit ovat Nooan aikoihin lisääntyneet ihmisten kanssa ja tuottaneet pahisjälkeläisiä, nefilejä. Nefilit taas ovat käytännössä kaiken maailmanhistorian aikana tapahtuneet pahuuden takana. Aika ajoin pahisnefilit surmaavat enkelitutkijoita. Minkä tähden he eivät ole surmanneet koko tutkijaporukkaa, sitä en keksinyt, sillä nefilit ovat kyllä fyysisesti ylivertaisia, hirmu taitavia ja rikkaitakin vielä, joten en älynnyt miksi he antavat enkelitutkijoiden puuhastella tutkimustensa parissa.

Välillä hypätään toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan, jossa enkelitutkijat tekevät tärkeän löydön. Tässä vaiheessa pyörittelin silmiäni. Huikea keksintö tehdään, kun enkelitutkija antaa vanhoja luentomuistiinpanojaan luettavaksi aloittelevalla enkeliopiskelijalle, joka oitis keksii muistiinpanoista monta hyödyllistä asiaa ja ratkoo arvoituksia, joilla enkelitutkijat ovat vaivanneet päätään satoja vuosia. Kun tutkimusretkikunta lähtee myyttis-historialliseen luolaan tutkimaan enkeleitä, samainen opiskelija löytää maailmanhistorian tärkeimmän enkeliartefaktin kompastumalla siihen.

Kaiken kaikkiaan kirja oli pinnallinen, lapsellinen, epälooginen ja pöljä. Se oli myös hidas ja toisteinen. Vaikka kirja on täynnä ulkokullattua teologiaa, mitään hengellistä siinä ei ole. Nunnien vakaumusta ei kuvata mitenkään, uskonto on pelkkää pintaa. Enkelioppi on yhtä uskonnollinen kuin Indiana Jones ja viimeinen ristiretki.

Kirjan lukeminen ja siitä keskusteleminen oli silti antoisaa, sillä joutuipahan taas itse pureskelemaan, mistä asioista tykkää kirjoissa ja mistä ei. 

Käännöksestä

Suomentaja Sirkka Aulankoa ei oikein osaa erikseen kehua eikä moittia, sillä näin latteasta kirjasta on vaikea saada mitään kielellistä elämystä vaikka kääntäjä olisi kuinka osaava. Eipä mitään ihmeempää moittimisen aihettakaan tullut vastaan. Kirjan kieli oli varsin simppeliä.

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Blogistanian parhaat palkittiin tänään

Tänään oli ilo luovuttaa kukat ja kunniakirjat vuoden 2013 Blogistanian Finlandian, Globalian, Kuopuksen ja Tiedon  voittajille. Kukitus pidettiin Helsingin keskustan Akateemisessa kirjakaupassa. Kirjasfäärin Taika haastatteli voittajia.


Haruki Murakamia edusti suomentaja Aleksi Milonoff ja tietokirjailija Tuula Karjalaista puolestaan kustannuspäällikkö Markku Aalto. Ville Tietäväinen edusti itseään ja tytärtään Aino Tietäväistä. Pauliina Rauhala palkittiin hieman Blogistanian Finlandian jälkeen myös Kiitos kirjasta -palkinnolla.

Täältä löytyy linkkilista äänestystuloksiin. Kiitos vielä kerran upealle tekijäjoukolle hienoista kirjoista!

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Dorothy L. Sayers: The Nine Tailors

Kansi: Katrina Damkoehler /
Open Road Media.
Suklaata ja jäätelöä mainostetaan joskus "syntisen ihanana". Jostain syystä "syntinen ihanuus" tuli mieleen kun piehtaroin nautiskellen The Nine Tailors -salapoliisiromaanin parissa. On ihanaa uppoutua kirjaan, joka on samaan aikaan vetävän viihdyttävä ja älyllisesti kutkuttava. The Nine Tailors on klassinen dekkari täynnä salakielellä kirjoitettuja kirjeitä, kadonneita jalokiviaarteita ja Sherlock Holmes -viittauksia, mutta silti sen lukeminen antoi paljon pureskeltavaakin.

Dorothy L. Sayersin sankari lordi Peter Wimsey törmää tällä kertaa murhamysteeriin pienessä maalaiskylässä East Anglian maakunnassa. Wimsey tutustuu hyväntahtoiseen mutta hieman hajamieliseen kirkkoherraan, varattoman säätyläisperheen Hilary-tyttöön ja lukuisaan joukkoon kyläläisiä. Kohtalokas kirkonkellojen kumina kaikuu tapahtumien yllä ja laakean alankomaiseman kanavat uhkaavat tulvia yli ja upottaa maat alleen. Kirja vilisee raamatullisia viittauksia ja symboleita ja erityisesti kirkonkellojen soittoon paneudutaan syvällisesti. Myös maailmantalouden tilanne välittyy hyvin tästä vuonna 1934 ilmestyneestä kirjasta. Syvä lama näkyy kyläläistenkin elämässä, moni henkilöhahmo on työtä vailla ja valmis lyhyeen keikkatyöhön.

Kirja oli rakenteeltaan hieman epätasapainoisempi kuin edellinen lukemani Wimsey-kirja Murder Must Advertise. Murhan arvoitus selviää pala kerrallaan ja eräät keskeiset käänteet ratkeavat jopa yllättävän aikaisessa vaiheessa. Lisäksi jopa minä arvasin uhrin kohtalon melko varhain - tosin oli tietenkin kiinnostavaa seurata, miten tapahtumien kulku selvisi Wimseylle.

Lukiessa kiinnitin kuitenkin huomiota erääseen seikkaan. On dekkareille tyypillistä kuvata kuulustelua - poliisi tai muu taho kuulustelee rikollista saadakseen selville tämän osuuden rikokseen. Tässä kirjassa - kuten aika monessa muussakin dekkarissa - kysymystekniikka vaikutti kuitenkin minun silmiini oudolta. Koska olen itse työskennellyt vuosia myynnin parissa, rohkenen väittää että myyntitilanteissa on sen verran yhteistä rikoskuulustelujen kanssa, että kummassakin tilanteessa toinen osapuoli haluaa kysymyksiä esittämällä saada haltuunsa hyödyllistä tietoa. Ja mielestäni kummassakin tilanteessa on tärkeää olla paljastamatta kaikkia korttejaan - on parempi yrittää saada mahdollisimman avoimilla kysymyksillä toinen kertomaan näkemyksensä rehellisesti.

Jos tarkoitus on myydä vaikka porkkanaa, ei kannata aloittaa keskustelua näin: "Syötkö porkkanoita, nehän ovat niin terveellisiä ja niissä on paljon c-vitamiinia?" Jos vastaaja sanoo  vihaavansa porkkanoita, on kysyjä vetänyt maton omien jalkojensa alta - on paljon vaikeampaa lähteä luomaan luottamuksellista ja hyvää asiakassuhdetta kuin vaikkapa silloin, jos aloittaa kysymällä "haluatko syödä terveellisesti"? Siihen kun voi vastata kyllä tai ei, ja kummankin vastauksen kautta pääsee etenemään porkkanoihin asti tavalla, joka miellyttää vastaajaa.

Siksi on erikoista, että poliisit tässä kirjassa kertovat paljon olennaista tietoa rikolliselle ennen kuin tietävät, joko rikollinen tietää nämä asiat vai ei. Silloinhan rikollinen pystyy muuttamaan omaa vastaustaan sen mukaisesti, mistä arvelee olevan itselleen hyötyä! Pitäisi tehdä avoimia kysymyksiä, jotta voisi yhdistää rikollisen kertomat tiedot omaan siihen asti kertyneeseen tietämykseen järkevästi.

Mutta toki tämänkin voi hyväksyä, kun kirja muuten on niin mainio: täynnä värikästä kieltä - jossa Kindlen sisäänrakennettu Oxford Dictionary of English ja Wikipedia-haku olivat taas suureksi iloksi - ja kirjallisia viittauksia. Sherlock Holmesin lisäksi viitataan mm. Ihmemaan Liisaan ja moniin jo puoliksi unohtuneisiin teoksiin, joista edes netti ei kovin kattavia tietoja anna. Eräs kirjallisuusviittaus antaa kuitenkin paljon osumia. Kirjailijan urasta haaveileva teini-ikäinen Hilary mainitsee ihailevansa The Constant Nymph -romaania, Margaret Kennedyn kirjoittamaa kirjaa vuodelta 1924. En pikaisesti hakemalla löytänyt tietoa onko tätä kirjaa suomennettu, mutta heräsi kiinnostus tutustua tähän aikansa kohukirjaan, ainakin Amazonista kirja on saatavilla e-kirjana.

Jatkan ehdottomasti lordi Peter Wimseyn seurassa jossakin vaiheessa, mutta seuraavaksi pitänee taas lukea jotain muuta, ainakin lukupiirimme huhtikuun kirja vaatii huomiotani...

torstai 17. huhtikuuta 2014

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Kansi: WSOY.
Guy Delislen Merkintöjä Jerusalemista sattui vastaan kirjastosta. Sarjakuva ehti odotella lukuvuoraan jonkun aikaa, mutta teemansa puolesta tämä olikin mainiota luettavaa pääsiäisen alla. Sijoittuuhan se pääsiäistapahtumien maisemiin, Jerusalemiin.

Guy Delisle tekee maanläheisiä matkakertomuksia, joissa kuvataan monimutkaisia poliittisia käänteitä ja kulttuurieroja maanläheisellä tavalla. Delislen omakuvahahmo on toteava jokamies, joka ei juuri sekaannu näkemäänsä, mutta ihmettelee ja kummastelee ympäristöään vilpittömästi.


Jerusalemiin Delisle perheineen päätyi vaimon työn vuoksi. Vaimo työskentelee Lääkärit ilman rajoja -järjestössä ja Delisle käytti päivät lastenhoidon, Israeliin tutustumisen ja piirtämisen merkeissä. Lähi-idän poliittinen tilanne on tulenarka, mutkikas ja monin paikoin absurdi. Koin lukiessani pääseväni lähemmäksi Israelissa tapahtuvia erikoisia ja väkivaltaisia käänteitä kuin uutisia katsomalla. Tämän lasken Delislelle onnistumiseksi.

Päiväkirjamaiset muistiinpanot jättävät paikoin surullisen ja ahdistuneen olon. Delisle ei ota selvästi kantaa, mutta hänen sympatiansa vaikuttavat olevan palestiinalaisten puolella. Ainakin minä ihmettelin lukiessani juutalaisten häikäilemätöntä ja väkivaltaista siirtokuntapolitiikkaa, jolla palestiinalaiset työnnetään yhä suppeammille asuinalueille. Missä on inhimillisyys ja suvaitsevaisuus?


Toisaalta Delisle näyttää myös juutalaisyhteisön monenkirjavuuden. Ääriuskonnolliset ortodoksit ovat luku sinänsä, mutta selväksi tulee sekin, että eri maista Israeliin muuttaneet juutalaiset eivät ole yhdestä muotista valettu joukko.

Ahdistavuudestaan huolimatta sarjakuva oli samalla hauska - nauroin monin paikoin ääneen Delislen kuvaamille tapauksille. Vielä pitäisi lukea Delisleltä Merkintöjä Burmasta ja sitten voisinkin jäädä odottamaan seuraavaa Delislen matkakertomusta.

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Kansi: Miika Immonen / Teos.
Johanna Sinisalon uutuus Auringon ydin kuulosti niin houkuttelevalta, että klikkasin itseni kirjaston varausjonoon jonkin kiinnostavan blogijutun luettuani. En vaan saa päähäni, kenen blogijutusta oli kyse - Aamuvirkku yksisarvisen? Booksyn? Jonkun? No samapa tuo, kirja oli todella vetävää luettavaa joten kiitos kaikille kirjasta bloganneille tasapuolisesti. :)

Auringon ydin on vaihtoehtohistoriallinen näkemys tulevaisuuden Suomesta. Takakannessa väitetään tapahtumien sijoittuvan vuoteen 2013, mutta kirjassa pääjuoni sijoittuu vuosiin 2016-2017. Suomi on kirjassa Suomen Eusistokraattinen Tasavalta. Viranomaisponnistelut ovat vuosikymmeniä painottuneet terveellisen elämänmallin luomiseen ja erityisesti miesten seksuaalisten tarpeiden ja parisuhdetarpeiden tyydyttämiseen. Tämän seurauksena kaikki nautintoaineet - kuten alkoholi, huumeet ja chili - on kielletty ja miehistä ja naisista on jalostettu kaksi alirotua. Ultranaiselliset eloiset ja ylimiehekkäät maskot ovat parisuhdekelpoisia, mutta neutrinaiset eli morlokit ja miinusmiehet steriloidaan ja ohjataan pakkotyöhön.

Kirjan minäkertoja Vanna - alkuperäisnimeltään Vera - onnistuu kuitenkin elämään eloisen elämää, vaikka hän on oikeasti morlokki. Morlokkius näkyy terävänä älynä, haluna hankkia teoreettista tietoa ja kykynä tehdä itsenäisiä päätöksiä. Vannan sisko Manna - alkuperäisnimeltään Mira - taas oli pienestä pitäen aito eloi, mutta Manna katosi mystisesti jonkun aikaa naimisiinmenonsa jälkeen. Vanna täyttää henkistä tyhjiötään chilin väärinkäytöllä. Chiliriippuvuutta helpottaa hyötysuhde diileri Jaren kanssa. Jare suunnittelee loikkaamista Suomen rajojen ulkopuolelle ja kerää matkakassaa laittomilla chilikaupoilla.

Kirja oli erittäin mukaansatempaava ja ihailin lukiessani Sinisalon tarinankerrontataitoja. Lukija pääsee vauhdin imuun saman tien, mutta pikkuhiljaa menneisyys keriytyy auki. Sinisalo ripottelee kaunokirjallisen kerronnan lomaan näennäisen dokumentaarisia katkelmia Suomen vaihtoehtohistoriasta. Jälkisanoissa paljastetaan lähteiden todenmukaisuus. Se voikin tuottaa yllätyksen.

Sinisalolla on upea taito kirjoittaa vaihtoehtohistoriaa siten, että tarina on melkein totta. Kirjassa on todella paljon aineksia, jotka ovat nykyisestä mediailmapiiristä tuttuja, vaikka kokonaisuudessaan keitos onkin etäännytetty nyky-Suomen arjesta. Lehdissä, tv:ssä ja netissä on kuitenkin paljon lausuntoja, jotka sopisivat suoraan Auringon ytimen maailmaan. Vaikkapa perussuomalaisten ehdotus alentaa avioliitossa synnyttävien naisten eläkeikää tai Henry Laasasen kannanotot miesten parisuhdemahdollisuuksista. Tai kokoomusnuorten varapuheenjohtajan näkemys heikomman aineksen lisääntymisen järjenvastaisuudesta. Tai median hehkutus fitnesstähtösistä: tekorusketus, silikonirinnat, hiustenpidennykset, ripsienpidennykset ja rakennekynnet vaikuttavat olevan nuorelle naiselle paljon tärkeämpiä saavutuksia kuin vaikkapa opiskelu ja oman elantonsa tienaaminen työllä.

Auringon ydin näyttää, että alisteinen ja epätasa-arvoinen parisuhdemalli ei ole pelkkää harmitonta hömpötystä. Julmimmillaan se johtaa karmeisiin kohtaloihin. Kirjassa Vannan yllä roikkuu koko ajan painostavan uhkaava ilmapiiri ja viimeisiä lukuja lukiessa kylmäsi jännityksestä. Taitavasti Sinisalo kytkee mukaan myös yliluonnollisia käänteitä, ilman että yliluonnollisuus menee överiksi.

Hieno ja kaiken hehkuttamisen ansaitseva kirja. Upeaa tekstiä!

torstai 10. huhtikuuta 2014

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Kansi: Timo Numminen / Otava.
Nura Farahin Aavikon tyttäret herätti kiinnostukseni lehdistötiedotteen kautta. Ensimmäinen suomensomalin suomeksi kirjoittama romaani! Hatunnosto Nura Farahille tästä teosta. Kirja on kiinnostanut monia muitakin bloggaajia, linkitän tässä Kirsin, Taikan, Susan ja Mari A:n. Yle Areenasta löytyy Farahin haastattelu, samoin Uudesta Suomesta.

Kirja oli ristiriitainen mutta voimakas lukukokemus. Kielestä kiinnostuneena lukijana tarkkailin ensinnäkin paljon kieltä. Alkulehdillä kiitetään kustannustoimittajaa kieliasun hiomisesta. Pilkunviilaajana pitänee huomauttaa, että loppusilaus on jäänyt silti puuttumaan, kirjassa on jonkun verran kielivirheitä. Tämä on kuitenkin vähemmän tärkeää kuin sen pohtiminen, miten kieli ja kulttuuri linkittyvät toisiinsa. Muun kuin suomea osaavan asuvan somalikirjailijan romaani tulisi varmasti luettavakseni käännöksenä, enhän osaa somaliaa. Nyt Aavikon tyttärien Somaliaan sijoittuva tarina on kuitenkin luettavissani suoraan äidinkielelläni. Ilmaisut ja sanavalinnat ovat sitä mitä kirjailija on alun perin halunnut. Miltä suomen kieli kuulostaa, kun kirjailija käyttää sitä täysin Suomesta poikkeavan kulttuuriympäristön kuvaamiseen?

Erinomaiselta. Kirja hehkuu kuumuutta, tunteita, tunnelmia. Päähenkilö Khadija on elämälle ahnas - ainakin itse kiinnitin huomiota siihen miten paljon kirjassa ahmitaan - milloin raikasta tuulta, milloin tuoksuja. Lisäksi Farah hallitsee kirjailijalle erinomaisen taidon - hän näyttää, ei selitä puhki. Kirja etenee täysin päähenkilöiden maailmankuvasta käsin, siinä ei moralisoida eikä kyseenalaista, ei asetuta ulkopuolelle.

Ja tämä olikin se ristiriitaisia tunteita aiheuttava osuus. Kirjan historiallinen maamerkki on Somalian itsenäistyminen, tapahtumat sijoittuvat siis vuoden 1960 molemmin puolin. Voisin siis hyväntahtoisesti tulkita, että kirjassa kuvatut raakuudet ovat historiaa, mutta en usko näin olevan, keskustellaanhan esimerkiksi tyttöjen ympärileikkauksista jatkuvasti.

Paimentolaisleirin elämää säätelee yhtäältä islaminusko, toisaalta yhteisön omat perinteet. Khadijan maailmassa on itsestään selvää, että pojat ovat arvokkaampia kuin tytöt, että ympärileikkaamaton tyttö on likainen, että synnyttäneen naisen vagina ommellaan uudelleen umpeen, että tytön kouluttaminen syöksee koko perheen rappioon, että raiskaus avioliitossa on normaalia, että moniavioisuus on ihan hyvä juttu. Annan kiitosta Farahille siitä, että hän näitä kuvatessaan ei ole lähtenyt sormi pystyssä saarnaamaan, mutta en voi mitään että välillä lukiessa yökötti. Toisaalta Farah pystyy nostamaan naisnäkökulmaa hyvin esille: hän kuvaa hienosti miten mustasukkaisuus repii ensimmäistä vaimoa, kun mies tuo perheeseen toisen vaimon. Kirjassa itsestään ei mielestäni ole mitään feminististä, mutta näin feministinä kirjaa lukee väkisin tasa-arvon puolustuspuheena. Näyttämällä miesten ja naisten eriarvoisen aseman kirjan kuvaamassa yhteisössä monelle muullekin lukijalle toivottavasti tulee mieleen, että tasa-arvossa on kohentamisen varaa.

Khadijassa on himpan verran Mary Suen vikaa - hän on paitsi kaunis, myös poikkeusyksilö tuodessaan runoilijan taitonsa leirissään esiin. Kierosilmäisen Luulin tarina oli melkeinpä kiehtovampi - Luulin kautta kuvataan fyysisesti poikkeavan tyttölapsen mahdollisuuksia selvitä epätasa-arvoisessa maailmassa.

Kierosilmäisyydestä puheen ollen - monin paikoin tuli mieleen suomalainen romaani, jossa on paljon yhteistä Aavikon tyttärien kanssa. Kyseessä on tietenkin pitkäaikainen suosikkini, Hilkka Ravilon Kuin kansanlaulu, jossa tarina käynnistyy sotienjälkeisestä Pohjois-Savosta. Myös tämän kirjan miljöössä olennaisin hengenravinto on jyrkkiä moraalisääntöjä julistava patriarkaalinen ja tuomitseva uskonto, myös siellä tytöt ovat heikommassa asemassa kuin pojat, myös siellä naisen kohtalo on synnyttää lapsi toisensa perään nuoresta pitäen.

Palaan kirjan kieleen vielä lopuksi. Kielenkäyttö on siinäkin mielessä onnistunutta, että tarina kerrotaan sellaisella kielellä, joka sopii päähenkilöiden elämänpiirin. Pari pientä lipsausta tuli vastaan: kerran leirin naiset käyttävät sanaa "meikki", joka on kuitenkin kehittynyt englannin make upista. Kun muualla kirjassa mainitaan, että vasta yes ja no -tyyppiset englannin perusilmaisut ovat trendikkäiden kaupunkilaisten kielenkäyttöön pesiytyneet, olisi vaikkapa vanhanaikaisempi sana ehostus ollut kenties sopivampi ilmaisu naisten suuhun. Samoin Khadija kerran puhuu toffeenvärisestä ihosta - mutta tunnettiinko toffeemakeiset leirissä? Ainakaan missään kohtaa ei syöty toffeeta, laxoox-lettuja sen sijaan syötiin vähän väliä.

Lukukokemuksena kirja oli intensiivinen ja kuvaamieni ristiriitaisten tunteiden vuoksi mielenkiintoinen. Suomen somaliyhteisöltä kuitenkin toivon, että he pystyvät kitkemään kulttuuristaan tyttöjen ympärileikkaamisen ja moniavioisuuden.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Dorothy L. Sayers: Murder Must Advertise

Kansi: Katrina Damkoehler /
Open Road Integrated Media.
Kolmas lukemani lordi Peter Wimsey -dekkari tuli suorastaan ahmittua. Murder Must Advertise ilmestyi alun perin vuonna 1933, mutta kuten kaikki parhaat kirjat, se on edelleen täydellisen vetävää ja elävää luettavaa. Erityisesti suosittelen kirjaa Mad Men -tv-sarjan faneille, sillä Murder Must Advertise sijoittuu Mad Menin lailla mainostoimistomaailmaan. Eikä Dorothy L. Sayersin kyyninen, pirskahteleva ja pureva näkemys mainostoimistoista jää yhtään jälkeen Mad Menistä...

Kirjassa Wimsey soluttautuu copywriterin työhön mainostoimistoon, jossa eräs nuori työntekijä menehtyi kaatumalla jyrkissä portaissa. Wimsey epäilee tapahtumaa murhaksi ja vähitellen hän pääsee rikoksen jäljille. Vaikka Wimseyn aisaparina nähty kirjailija Harriet Vane ei tässä kirjassa esiinnykään - pientä sivulausetta lukuun ottamatta - oli kirja kokonaisuutena todella mainio. Vaikka rikoskäänteissä oli tässäkin kirjassa kaikenlaisia epäuskottavuuksia, oli kokonaisuus kuitenkin himpun verran uskottavampi ja ennen kaikkea vauhdikkaampi kuin kahdessa edellisessä. Nyt liikutaan syntisen suurkaupungin yössä ja 30-luvun Lontoo vaikuttaa olleen oikea paheiden pesä...

Vaikka mainostoimistomiljöön kuvaus oli ihastuttavaa, tykästyin erityisesti kirjan pahisnaiseen. Dian de Momerie on ylhäisten seurapiirien kauhukakara, joka vetää kokaiinia nokkaan, ajelee päihtyneenä autolla kiihdytyskisoja ystäviensä kanssa, iskee holtittomasti miehiä ja on muutenkin porvarillisten kunnon ihmisten kauhistus.

She only wished "Spot" Lancaster would leave her alone. His clumsy grabs at her waist and shoulders interfered with her handling of the car. She eased the pressure of her slim sandal on the accelerator, and jabbed an angry elbow into his hot face.
 
Kirjan lopussa on lyhyt Sayersin elämäkertakuvaus ja mainioita valokuvia Sayersista eri elämänvaiheissa. Tekstistä selviää, että Sayersin mainostoimistokokemus on omakohtaista - hän työskenteli 20-luvulla copywriterina ja osallistui muun muassa Guinnessin mainonnan suunnitteluun. Varsinainen renessanssi-ihminen Sayers tuntuu olleen - Wimsey-dekkareiden ja Guinnessin mainostamisen lisäksi hänen meriitteihinsä kuuluu muun muassa Jumalaisen näytelmän kääntäminen englanniksi. Kirjailija vaikuttaa kaiken kaikkiaa kiehtovalta hahmolta.

Voin siis vain suositella Wimsey-dekkareita ja aion jatkaa niiden parissa itsekin, tosin ehkä joudun lukemaan pari muutakin kirjaa ennen Wimseyn seuraan palaamista.

torstai 3. huhtikuuta 2014

Ursus Wehrli: The Art of Clean Up

Kansi: Chronicle Books / Ursus Wehrli.
Lomailin Berliinissä muutaman päivän ja eräästä museokaupasta osuin käteen hauska kirja: The Art of Clean Up - Life Made Neat and Tidy. Kirjaa selaillessa alkoi naurattaa ääneen, joten pakkohan kirja oli mukaan ostaa.

Tekijänä on sveitsiläinen nykytaiteilija Ursus Wehrli. Kirja koostuu hänen valokuvataiteestaan, jossa järjestetään maailma siistiksi ja nätiksi. Tähän tapaan:



Kirja sopisi mainiosti lahjaksi siivousintoilijoille, mutta kuvat ovat paitsi hauskoja myös aika puhuttelevia. Onhan ihmisellä luontainen taipumus panna asiat jonkinlaiseen järjestykseen. Tästä syntyy absurdiakin huumoria, kun vaikkapa metrokartta tai tähtitaivas järjestetään kuntoon.

Valokuvat kestävät useita katsomiskertoja ja aina ne tuntuvat yhtä hyväntuulisilta ja hauskoilta. Välillä vähän surullisiltakin - jos hiekkalaatikko järjestetään, sopiiko se enää leikkimiseen?

Ursus Wehrlin taiteilijanura ei ollut minulle ennalta tuttu, mutta The Art of Clean Up on täynnä niin mainioita oivalluksia, että miehen nimi jää varmasti mieleen.