sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Kansi: Gummerus.
Pauliina Rauhalan Taivaslaulun lukemista olin suunnitellut jo pitkään, mutta nyt kirja vihdoin nousi lukupinosta voitettuaan Blogistanian Finlandian äänestyksen. Koska kirjaa on luettu blogeissa todella paljon, olivat ennakko-odotuksenikin ehtineet nousta jo aika korkealle. Taivaslaulu kesti nämä odotukset kuitenkin hienosti ja sain lukukokemuksesta irti jopa enemmän kuin ennakoin.

Niin ikään kirjan ylle on ehtinyt kertyä kaikenlaista ulkokirjallista painolastia. Blogiarvioiden kommenteissa on paikoin hyvinkin vilkkaita keskusteluketjuja. Myös anonyymeja kommentteja tuntuu tulleen poikkeuksellisen paljon. Esimerkiksi Kirsin kirjanurkan Taivaslaulu-kommenteissa eräskin anonyymi vihjaa, että ei-lestadiolaiselle Taivaslaulun lukemisen motiivi olisi halu päästä tuomitsemaan lestadiolaisuus. Omasta puolestani voin vakuuttaa, että tämä ei ole ainakaan minulle syy tarttua kirjaan. Taivaslauluhan on fiktiota, mielikuvituksen tuotetta. Oman mielikuvitukseni ansiosta pystyn eläytymään kaunokirjallisiin mielikuvituksen tuotteisiin - ja saamaan niiden ansiosta ajatuksia, elämyksiä ja tunteita, joita kenties ei arkielämässä ole ollenkaan tullut vastaan. Ihan kaikissa arvioissa tämä fiktiivisyyden huomioiminen ei ole toteutunut - esimerkiksi tämä Matti Mäkelän arvio Hesarissa on minusta varsin kehnoa kirjallisuuskritiikkiä, sillä kirjan arviointi on jäänyt täysin Mäkelän omien mielipiteiden tuuttaamisen varjoon.

Tämän pohjustuksen päälle rohkenenkin kai sanoa, että Taivaslaulun sijoittuminen pohjoissuomalaiseen lestadiolaismiljööseen on kiehtovan tuore näkökulma. Tuoreus tulee ennen kaikkea tavasta, jolla päähenkilöt Vilja ja Aleksi kertovat elämästään lestadiolaisyhteisön sisältä käsin. Minulla ei omakohtaisia kokemuksia lestadiolaisuudesta ole, mutta Kainuusta kotoisin olevana jonkinlainen sivustaseuraajan ohut kosketus minulla sentään on. Vaikka oma kotikuntani ei mitään tyypillistä lestadiolaisaluetta ollutkaan, olen kuullut paljon tarinoita ehkäisykiellosta ja siitä voiko sitä rikkoa, sisäpiirin päätöksistä jotka ulottuvat viranomaistoimintaan, kunnallispolitiikkaan ja yksilön tietosuojan rikkomiseen asti ja paikoin jyrkistä rajoista lestadiolaisten ja muiden välillä.

Lukemistani Taivaslaulu-arvioista mieleeni oli jäänyt ennen kaikkea äidin uupumuksen käsittely. Minulle Taivaslaulu oli kuitenkin paljon muutakin. Kertojanäänet vaihtelivat. Viljan kertomana keskiössä on perhearki kaikessa hektisyydessään ja Viljan asteittainen uupuminen ja päätyminen sairaalahoitoon. Viljan miehen Aleksin elämää seurataan pitemmällä perspektiivillä: lapsuudesta ja nuoruudesta rakastumiseen ja perheen perustamiseen. Aleksi pohtii uskoaan ja uskonyhteisöään Viljaa laaja-alaisemmin. Vilja ei uskalla kyseenalaista oppimaansa juuri lainkaan - viimeistään opitut mielikuvat helvetin lieskoissa odottavista iankaikkisista kärsimyksistä pysäyttävät hänen mietteensä. Aleksi taas pohtii ja jäsentää ajatuksiaan rohkeammin.

Pohtiminen ja siihen suhtautuminen onkin yksi Taivaslaulun isoista teemoista. Viljan ja Aleksin tuntema yhteisö on monin tavoin lämminhenkinen ja kotoisa. Mutta saako uskonasioista ajatella omalla laillaan? Onko kaikki muu paitsi seurakunnan oppien kirjaimellinen noudattaminen vikomista, omavanhurskautta, eksyttämistä? Erityisesti anonyymi nettikirjoittaminen on Taivaslaulussa kuvatun seurakuntayhteisön hampaissa. Viljan ja Aleksin kertojanäänet antavat välillä tilaa anonyymille blogitekstille kommentteineen. Lisäksi kerrontaa pätkii eräänlainen nukkeleikki - tulkitsen nukkejaksojen olevan jonkinlaista Viljan omaa varovaista symbolien taakse kätkeytyvää pohdintaa naisen asemasta lestadiolaisyhteisössä. Rauhala osaa nostaa esiin erilaisia näkökulmia ja hyödyntää siellä täällä myös vaivihkaista huumoria, jossa tosin on myös pistoja mukana.

Auto alkoi aiheuttaa ensimmäistä kertaa miehisiä kiusauksia. Porrasperävolkkari oli vaihtunut jo farmarifordiin ja farmariford seitsenpaikkaiseen lestapösöön, eivätkä ne olleet tuntuneet missään. Seuraava olisi pikkubussi. Sitä katsottaisiin jo perään. Kolmikymppisellä miehellä ei voinut olla vielä lessubussia. Pitäisikö ostaa pieni ja ärhäkkä työmatka-audi sitten samalla, vaikkei kahteen autoon oikeasti ollut varaa? Tai jopa moottoripyörä? Isonperheenisän ilta-ajeluharrikka, jolla sai pöristää jalat harallaan ja hartiat leveinä, tuuli kuivatti kainaloita ja heilutti takatukkaa, eikä kukaan kitissyt takapenkillä.

Viljan kohtaama uupumus on enemmän kuin pelkkää suurperheen äidin väsymystä. Hän uupuu siihen, ettei voi itse valita, miten perhe-elämäänsä elää. Kunnon nuorina Vilja ja Aleksi eivät rakastelleet seurusteluaikana - ja papin aamenen jälkeen kuherruskuukautta ei kauan kestänyt, koska Vilja tuli raskaaksi heti häiden jälkeen. Nimensä mukaisesti Vilja on hedelmällinen kuin maaäiti, ja kun lapsia vain syntyy, alkaa rakkaan miehen läheisyys pelottaa. Voiko parisuhteesta iloita, jos fyysisestä läheisyydestä nauttimisen hintana on oman jaksamisen kuormitus? Entä voiko olla hyvä äiti, jos jo nelivuotias pitää jättää pärjäämään yksin pukemisen ja syömisen kanssa - saati jos jo yksivuotiaan pitää osata tulla toimeen ilman äidin hoivaa, koska äiti joutuu asettamaan vauvanhoidon ensi sijalle?

Tätä kaikkea Rauhala kuvaa todella taitavasti. Kirjan kieli on runollisen kaunista, silti juurevaa. Kieli ammentaa Raamatusta, virsistä ja laululyriikasta. Viljan näköalattomuus ja hätäännys näkyvät siinä, miten hänen kertomanaan maailma tuntuu kutistuvan, pienenevän yhä enemmän vain naisen ruumiiksi tai pelkäksi kohduksi. Aleksin huoli Viljasta ja halu pystyä tulkitsemaan uskonasioita omilla aivoillaan taas näkyy siinä, miten Aleksi pyrkii tekemään yksityisestä yleistä. Hän ei näe heidän perhettään vain yksittäistapauksena, vaan haluaa löytää ratkaisun tilanteeseen osana isompaa kokonaisuutta.

Yksittäisistä kohtauksista mieleeni jäi erityisesti Vilja leipomassa juustokakkuja myyjäisiin. Pienessä kohtauksessa Vilja samaan aikaan tottelee ja kapinoi - niin hennolla tavalla, että tuskin kukaan Aleksin ja lukijan lisäksi tajuaa Viljan kapinaa. Ahdistavaa mutta uskottavaa.

Tämän kaiken jälkeen tuntuu hieman nipottamiselta nostaa esiin pari pientä kielellistä seikkaa, joita ihmettelin. Rauhala käyttää pakastimen sijasta sanaa pakaste - minusta pakaste on jokin yksittäinen pakastettu annos, laite jolla pakastetaan on pakastin. Samoin ihmettelin, miksi tuotemerkit kirjoitettiin järjestään pienellä - kirjassa puhutaan ikeasta ja stockmannista, mutta sentään luetaan Kalevaa.

Jotkut Taivaslaulun lukeneet - kuten Miina Supinen Imageen kirjoittamassaan arviossa - ovat kritisoineet loppuratkaisua siitä, että lopun käänteistä vastuun ottaa Aleksi eikä Vilja. Minusta tämä oli kirjan kontekstissa uskottavaa. Vilja on niin nääntynyt, ettei hänellä selvästikään ole voimaa tehdä isoja ratkaisuja, lisäksi hän haluaa Aleksia enemmän pitää kiinni seurakunnan opetuksista. Tuntuu uskottavalta, että Vilja tarvitsee Aleksin kaltaista miestä onnellista loppua varten. Vaikka Aleksi on ainoa mieshenkilö, jota kirjassa kuvataan pintaa syvemmältä, vilahtaa sivujuonteissa runsaasti toisenlaisia mieshahmoja. Sellaisia, jotka jättävät lastenhoidon tyystin vaimon kontolle ja sellaisia, jotka katsovat parhaaksi kadota perhe-elämästä kokonaan.

Joten kyllä vain, kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ajatuksia herättävä ja kaunis, kääntöpuoleltaan raaka ja julma. Taivaslaulu sai sekä pohtimaan että eläytymään ja luulenpa kirjan olevan niitä, joiden tunnelma jää massasta erottuvana mieleen pitkäksi aikaa.

39 kommenttia:

  1. Olet saanut todella paljon irit kirjasta! Tätä oli kiva lukea, vaikka olen lukenut jo niin monta arviota aiemmin!

    Muuten pidimme ryhmämme kanssa syyslukukaudella tuosta Matti Mäkelän hs:ään kirjoittamasta arviosta esitelmän tekstianalyysin kurssilla. Ryhmämme aiheena oli arvio ja siitä piti käsitellä tiettyjä juttuja. Tuosta sai aika paljon kiinnostavia näkökulmia irti, koska se oli aika "erilainen" arvio, mutta yhteistuumin haukuimme sen aika lyttyyn. Ei siinä käsitellä kirjaa lainkaan kaunokirjana, vaan nimenomaan "yhteiskunnallisena pamflettina", jota se ei missään nimessä mielestäni kuitenkaan ole.

    Mielestäni oli aika jännä kerronnallinen ratkaisu, että Aleksin elämä ja menneisyys nousee vahvemmin esiin kuin Viljan, vaikka toisaalta itse tarina ja juoni kietoutuu enemmän Viljan ympärille ja siihen, mitä hänelle tapahtuu. Mutta toisaalta se korostaa sitä, että naisen uupumus ei ole vain naisen asia, vaan myös miehen; mies joutuu myös kärsimään.

    Paras osa teosta oli muuten mielestäni epilogi kuopan kaivamisesta – ihan loistava allegoria! Myös nukkeleikkin allegorisuus oli mielestäni oivallista. Iloa rankkaan lukukokemukseeni toi juuri se, että kirjasta löytyi paljon tällaisia asioita, joita sai "löytää" ja tulkita! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpas teillä ihanan ajankohtainen meno kurssilla - tuo on varmasti ollut antoisa tehtävä!

      Poista
  2. Nyökyttelen täällä tekstillesi. Olen nimittäin kaikesta samaa mieltä ja kun kesällä luin kirjaa, pohdin paljon samoja. Rauhalan romaani on hyvää kaunokirjallisuutta, joka on temaattisesti (ja kuitenkin myös yhteiskunnallisesti) kiinnostava ja kieleltään hyvää.

    Samaa mieltä olen myös Miina Supisen Image-arviosta. Mielestäni olisi ollut täysin epäuskottavaa, jos Vilja oli siitä äkkiä noussut jonkinlaiseksi sankarinaiseksi. Aleksi, samalla kertaa kyllin rohkea ja tarpeeksi pehmeä mies, on juuri se, jonka on tehtävä ratkaisu. Se, jolla myös on paljon kannettavanaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, minusta kirjassa on kyllä feminististä sanomaa, aika paljonkin!

      Ja jonkun jyrämiehen kanssa Viljan tarina olisi päättynyt sinne sairaalaan...

      Poista
  3. Olen kaikesta täysin samaa mieltä. Minuun muuten vaikutti anonyymien kommentointi muiden blogeihin niin paljon, että en koskaan kirjasta blogannut.

    Itse asiassa olisin kirjoittanut vähän mietteitäni blogitekstien tarpeellisuudesta kirjassa. Välillä niitä oli turhauttava lukea, koska tuntui, että niiden avulla kirjoitettiin räväköitä mielipiteitä uskonnosta ja tavoista, joita ei haluttu antaa päähenkilöiden suuhun.

    Komppaan myös Katjaa yllä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta taas nuo blogitekstit toimivat hyvin. Ja lopussa ne kytkettiin hienosti osaksi arkitasossa etenevää kerrontaa...

      Poista
    2. Niin kytkettiin. Kirjoitin muuten huolimattomasti, tarkoitin, että blogikommentit olivat välillä kuin keppihevosia sille, että kirjassa on varmasti kaikkien mielipiteiden kirjo. Blogitekstit toimivat hyvin. Pidin kirjasta, eikä se tärkein vaikutus ole haihtunut.

      Poista
    3. Ymmärrän pointtisi ja moni muukin on tainnut vähän dissata noita blogiosuuksia. Minusta ne kuitenkin sopivat kirjaan hyvin. Viljan ja Aleksin arkiseen elämänpiiriin tällaiset laaja-alaiset väittelyt eivät selvästikään kuuluneet, mutta blogiosuuksien kautta värikkäät keskustelut tulivat hyvin näkyviin.

      Poista
    4. Hannan kanssa olen samoilla linjoilla. En bloggaa tämäntyyppisistä kirjoista lähinnä väärinymmärrysten vuoksi. Minusta sinun (Sallan) bloggaus on sellainen, joka on neutraali ja asiallinen ja tällaisia bloggauksia on mukava lukea.

      Poista
    5. Ymmärrän teidän perusteenne, mutta toisaalta on vähän harmi että joistakin kirjoista vaietaan anonyymin nettikirjoittelun pelottelemana. :(

      Poista
  4. Kirja-arviosi saa minut yrittämään Taivaslaulua nyt kolmannen kerran. Kaksi kertaa luovutin. En kerta kaikkiaan pidä Rauhalan kirjoitustyylistä. Aihe on kuitenkin äärimmäisen tärkeä ja rohkea, joten josko saisin sen kahlattua loppuun.
    Kiitos Salla hienosta kirja-arviosta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiittämästä! Minusta tämä oli sujuvalukuinen, mutta toki ihmiset kokevat kirjat usein eri tavoin.

      Poista
  5. Kirjoitit Taivaslaulusta todella hyvin. Kirja on upea ja ansaitsi Blogistanian Finlandia voittonsa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kirjahan sai juuri myös Kaarlen palkinnon: http://news.cision.com/fi/gummerus/r/gummeruksen-kaarlen-palkinto-esikoiskirjailija-pauliina-rauhalalle--julkaisuvapaa-31-1-2014-klo-22-,c9529402

      Poista
  6. Olen samaa mieltä siitä, että tarinan ja henkilöhahmojen kannalta olisi nimenomaan uskottavaa, että Aleksi otti ratkaisevan askeleen. Eikä feminismin kai enää tänä päivänä tarvitse tarkoittaa vain naissankareita ja naisen nostamista miehen yläpuolelle. Minusta Taivaslaulu on hyvin feministinen esimerkiksi siksi, että siinä on vahva naisnäkökulma, mutta myös siksi että ruumiillisuus, seksi ja perhe nostetaan siinä naisen ja miehen yhteisiksi asioiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä pointteja! Monin paikoin vihjataan myös siihen, kuinka paljon yhteisö nojaa naisten työhön - ei vain synnyttämisen suhteen vaan myös monissa muissa asioissa.

      Poista
  7. Hieno arvio, Salla! Mainio havainto tuo Viljan hento juustokakkukapina. Sekin oli niin ahdistavaa luettavaa.

    Taivaslaulu on paitsi hyvää kaunokirjallisuutta, myös painavasti yhteiskunnallinen, ja siksi erityisen tärkeä kirja. Se on vaikuttava sekä lukukokemuksena että toivottavasti myös konkreettisesti. Ja kyllä se on ehdottomasti feminististä kirjallisuutta. Eläköön!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirja on eläköön-huudon ansainnut. :)

      Poista
    2. Anonyymi12.3.14

      Minusta juustokakkukohtaus oli hyvä esimerkki siitä, kuinka sairas Vilja oli. Talkootyöpyynnöstä on mahdollisuus kieltäytyä, mutta sairas ihminen näkee kieltäytymisen tottelemattomuutena.

      Poista
    3. En tiedä voiko väittää että kieltäytyminen johtui sairaudesta. Ehkä Vilja oli vain niin kasvanut siihen ajatukseen, että naisten edellytetään osallistuvan talkoisiin, että kieltäytyminen tuntui mahdottomalta?

      Poista
    4. Anonyymi23.4.14

      Kyllä talkoista on lupa kieltäytyä jos ei vaan jaksa osallistua! tiedän sen! :) Kirjassa jäi vaivaamaan se kun siitä heijastuu Viljan tyytymättömyys omaan itseensä ja hän tarkertuu ihmisissä ja yleensäkin liikaa ulkoisiin seikkoihin ja lopulta vierittää sen ympäristönsä piikkiin. Oliko hän loppujen lopuksi kaikkein väsynein itseensä? Vaikka kirja luo negatiivisen ja ahistavan kuvan naisen elämästä olet Salla osannut suhtautua siihen asiallisesti ja neutraalisti, Kiitos! :)

      Poista
    5. Ei Vilja minusta itseensä ollut tyytymätön, vaan jatkuvat raskaudet uuvuttivat hänet, joten hän oli mielestäni olosuhteisiin tyytymätön, eikä ihme. Tapasin Pauliina Rauhalan tänään Blogistanian Finlandian kukituksessa ja kiittelin häntä vielä hyvästä kirjasta. :)

      Poista
    6. Anonyymi7.6.14

      Luulen että molempia, sillä en pystynyt olleen huomaamatta hienoista ivaa ja katkeruutta omaa elämää ja toisia seurakuntalaisia kohtaan joka oli kylläkin usein väritetty huumorilla. Mutta jokainenhan meistä on vastuussa itse elämästään, onnestaan ja itselle sopivat ratkaisut on tehtävä viime kädessä itse, toiset haluaa kirjoittaa siitä kirjan, toiset ei :)

      Poista
    7. Vielä muistuttelen että tätäkin kirjaa kannattaa lukea ensisijaisesti fiktiona. :)

      Poista
  8. Soile2.2.14

    Kiinnostavan oloinen kirja, kiitos analyysistasi!

    Puhutaanko kirjassa muuten lestadiolaisyhteisöstä seurakuntana? Minulle "seurakunta" on vain evankelis-luterilaisen kirkon yksikkö, joten kun käytit sanaa tässä arviossasi, se tuntui minusta joka kerta väärältä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä kirjassa käytetään sanaa seurakunta. Itse sitä paitsi miellän "seurakunnan" yleissanaksi jolla kuvataan hallinnollisia tai muuten järjestäytyneitä uskonnollisia yhteisöjä. Eli minusta voi olla myös vaikka juutalaisia tai islamilaisia seurakuntia.

      Lestadiolaisuus on muuten edelleen virallisesti osa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, joten luterilaisesta näkökulmasta katsottuna sinunkaan mieltämälläsi tavalla seurakunta-sana ei siis ole väärin kun lestadiolaisista puhutaan. :) http://www.evl2.fi/sanasto/index.php/Lestadiolaisuus

      Poista
  9. Hieno kirja, joka on ehdottomasti ansainnut voittonsa Blogistanian Finlandiassa :) Pidin kirjasta kovasti, vaikka minua nuo blogitekstit hieman etäännyttivät. Ymmärrän niiden sijoittamisen tarinaan, mutta olisin nauttinut kirjasta ehkä vielä enemmän ilman niitä.

    Olisikohan tuo pakaste -sanan käyttö Rauhalan omasta murteesta. Oulun lähialueella asuvana tulee usein pyydettyä "haetko xxx pakasteesta", vaikka siis oikeasti sanottaisiin pakastimesta. Nuo pienet välimerkit osuivat minullakin silmään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle on tuttua puhua pakastimesta "pakkasena", siis tyyliin "ota jäätelö pakkasesta". Kirjakielisessä tekstissä olisi silti paikallaan käyttää oikeaa termiä. Mutta eipä tuo nyt iso kompastuskivi ollut vaikka välillä jumituinkin pakastetta ihmettelemään.

      Poista
    2. Meillä on kotona kans käytetty pakastimesta tuota "pakastetta". "Vieppä tuo takasi pakasteeseen" / "Haeppa jotaki pakasteesta".
      Mutta ei toki kirjakieltä.
      Kiva, asiallinen kirjotus!

      Poista
  10. Haa - nyt voin tulla jo tämän lukemaan kun sain oman juttuni ajastukseen. Olen muuten samaa mieltä tuosta nukkejutun tulkinnasta, näin minäkin sen ymmärsin.

    Aleksista ja Viljasta vielä - minusta on tavallaan aika uskottavaa ja 'tyypillistä', että Vilja (naisena) kääntää ongelman sisäänpäin, itseensä, ja Aleksi (miehenä) kääntää sen ulos, joskin äärimmäisen harkitulla ja rakentavalla tavalla. Jos siinä jokin on epäuskottavaa, sitä on kenties se, että Vilja hyväksyy Aleksille tapahtuneen niin tyynesti...

    Hieno kirja joka tapauksessa, ja juttusi siitä on loistava!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Minäkin tulen kurkkaamaan sinun näkemyksesi...

      Poista
  11. Anonyymi17.2.14

    Hieno arvio hienosta kirjasta!
    Pelkäsin etukäteen kirjan lukemista, koska arvelin sen tulevan liian iholle. Turhaan pelkäsin, sillä pidin lukemastani ja nautin kirjallisesta kauneudesta!
    Muuta lisättävää minulla ei ole kuin että kirja ei ole pelkkää fiktiota, vaan se oli kuvaus minun ja perheeni elämästä poiketen siitä pienin fiktiivisin yksityiskohdin. Ja meitä on muitakin samoin kokeneita, uskoisin.

    VastaaPoista
  12. Voi, nautin syvällisestä arviostasi. En uskaltanut lukea yhtään blogiarviota ennen kuin itse luin kirjan. Tulee hyvä mieli, kun olit kokenut kirjan niin monessa kohdassa samoin. Kiintoisa tuo keskustelu siitä, olisiko Viljan pitänyt "hoitaa päätöksenteko" ihan itse.

    VastaaPoista
  13. Hyvä arvio!

    Minäkään en yhdy Supisen arvioon siitä, että Viljan olisi pitänyt ottaa ohjat omiin käsiinsä. Minun mielestäni hän ottikin: hän oli päätymässä hyvin äärimmäiseen ratkaisuun, ainoaan jonka uupumuksessaan näki mahdolliseksi itselleen ja perheelleen. Aleksi sai hänet muuttamaan mieltään lupaamalla, että asiat järjestyvät.

    Se, että asiat lopulta järjestyvät Aleksin toimesta ei mielestäni vähennä Viljan ansioita. Hänen rohkeutensa oli rohkeudessa romahtaa. Se ei ole helppoa kenellekään, saatika jaksamista ja pärjäämistä korostavassa yhteisössä kasvaneelle.

    VastaaPoista
  14. Anonyymi23.10.18

    Tuon pakasteen huomasin minäkin ja ihmettelin.

    VastaaPoista