lauantai 27. huhtikuuta 2013

Ulli Lust: Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä

Kuva: Like.
On vuosi 1984. Wienissä asuva 17-vuotias Ulli on jättänyt koulun kesken ja hengailee punkkaripiireissä. Hänen vanhempansa haluavat hänen palaavan kotikylään ja menevän töihin. Mutta Ulli tutustuu spontaaniin Ediin ja tytöt päättävät liftata halki Italian.

Ulli Lustin omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä kertoo elämännälkäisten teinien seikkailureissusta. Kukaan vastuullinen vanhempi ei varmasti toivoisi teini-ikäisten lastensa kokevan samaa, mutta ehdoton ja kapinallinen nuori Ulli janoaa kokemuksia täysin rinnoin. Lust herättää liftausmatkan muistot eloon todella mukaansatempaavasti eivätkä pienet jälkiviisaat kommentit latista tunnelmaa, vaan päinvastoin laajentavat näkökulmaa.


Sarjakuva on mustavalkoinen, mutta tehostevärinä on vihreä eri sävyineen. Jostain syystä Likeltä saamani näyteruudut ovat sinisen eivätkä vihreän sävyisiä - vaikea sanoa onko sarjakuva siis tarkoitettu sinisävyiseksi, mutta värit ovat painossa muuttuneet vahingossa vihreiksi, vai mistä on kyse. Joka tapauksessa minun mielestäni kirjan vihreät sävyt ovat paljon viehättävämpiä kuin näyteruutujen räikeä vaaleansininen, joten kurkatkaa kuvanäytteitä albumista, kunhan sarjakuva kohdalle osuu.


Liki 500-sivuista sarjakuvaa oli ihana uppoutua ahmimaan. Vaikka seikkailu on ajaton, on Lust tavoittanut ajankuvan hienosti: Itävallan ja Italian välillä on vielä valvottu rajavyöhyke ja kummassakin maassa on oma valuuttansa. Kumpikaan tytöistä ei turhia kotiin soittele, koko reissun aikana Ulli lähettää perheelleen yhden postikortin.

Mitä kauemmas etelään tytöt päätyvät, sitä machomaisemmaksi ympäristö muuttuu. Lopulta Sisiliassa kohdataan jo heroiinikauppaa pyörittäviä mafiosoja. Ja vaikka tytöt ovat pitkin matkaa tottuneet siihen, että autokyytejä tai voileipiä tarjoavat miehet odottavat vastapalvelukseksi seksiä, ovat Sisiliassa nämäkin odotukset toisella tasolla...

Albumi on ulkoisestikin aika punk-henkinen: paperi on melko huokoista ja ohutta, ruutukoko on pieni ja kuvia pitää välillä oikein tihrustaa saadakseen yksityiskohdista selvää. Kovin kovaa fyysistä kulutusta ei pehmeäkantinen albumi varmasti kestä, joten lukijan kannattaa olla hellänäppinen. Like käyttää sarjakuvajulkaisuissaan konetekstausta, tähän albumiin on löytynyt tunnelmaan hyvin sopiva fontti.

Joskus sarjakuvissa suosittu omaelämäkerrallisuus on kyllästyttänyt minua, mutta Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä on omaelämäkerrallisuutta parhaimmillaan. Tekijällä on kerrottavanaan loistava tarina ja hän osaa kertoa sen upeasti. Kun pääsin albumin loppuun, olisin halunnut palata sen maailmaan heti uudelleen. No, onneksi parhaat tarinat voi lukea useampaan kertaan.

Blogeissa ei sarjakuvaa (vielä) ole paljon näkynyt, mutta kannattaa lukea Aamulehden arvio.

6 kommenttia:

  1. Kiitos tästä! Kirja kiinnostaa kovasti, olen sitä jo pari kertaa kaupassa selaillutkin.

    VastaaPoista
  2. En ole tainnutkaan sinulle aiemmin kommentoida. :) Liityin myös lukijaksi, vaikka olen kyllä aiemminkin blogissasi vieraillut.

    Huomasin viime viikolla tämän kirjaston sarjakuvahyllyllä esillä, ja vaikutti kivalta. Hetken arpomisen jälkeen päätin lainata ja ehkä lukea. Tämä arviosi viimeistään sai minut odottamaan tuon lukemista, täytyy siis piakkoin alotella :p

    VastaaPoista
  3. Anonyymi30.4.13

    Hei Salla,

    hieno arvio, kiitos siitä! Ja hienoa, että käsittelet blogissasi myös sarjakuvia.

    Jäin vain arviossasi kovasti kaipaamaan sitä, että mainitsisit myös teoksen suomentajan. Hänhän se on kuitenkin tarinan suomeksi kirjoittanut.

    Ystävällisesti Anne M.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet oikeassa, olisi pitänyt käsitellä suomentajaa erikseen! Hannele Richert on suomentajana kiitokset ansainnut! Teksti oli hyvää suomea, tosin kirjoitusvirheitä oli harmillisesti jäänyt sinne tänne. Tytöt puhuivat luontevaa eivätkä teennäistä nuorisokieltä. Pari pientä lipsahdusta mieleen jäi, esimerkiksi sana "paskaduuni" joka näin suomalaiselle tuo mieleen 2000-luvun prekariaattikeskustelun. Mutta kokonaisuutena hienoa työtä!

      Poista