tiistai 31. joulukuuta 2013

Lukemisen ja bloggaamisen vuosikatsaus 2013

Perinteitä noudattaen kokoan taas pienen yhteenvedon kirjablogivuodestani. Lukeminen on noudatellut tuttuja latuja, meta-aiheen eli bloggaamisen ympärillä taas on riittänyt säpinää ja mullistuksiakin.

Lumetonta joulutunnelmaa Kulosaaren kartanon luona.
Luin tänä vuonna 79 kirjaa, suurin piirtein saman määrän kuin viime vuonnakin. Minua kiinnosti laskea kirjojen jakautuminen eri lajeihin ja väänsin tällä kertaa pari pylväsdiagrammia kirjayhteenvedoksi.


Paperiset kaunokirja jylläsivät 36 kappaleen saldolla. Käytännössä kaunokirjoja kului enemmänkin, sillä kaikki äänikirjat ja yhtä lukuunottamatta kaikki e-kirjat olivat myös kaunokirjallisuutta. Runot panin omaan luokkaansa, mutta saldo on vaatimattomasti yksi kirja. Tietokirjojen osuus sen sijaan nousi ilahduttavasti, luin peräti seitsemän tietokirjaa. Kaksi ruokakirjaa laskin omaan kategoriaansa. Kuten viime vuonnakin, nytkin sarjakuvat olivat kakkosena heti kaunokirjojen jälkeen. E-kirjojen osuus kasvoi viimevuotisesta selvästi, viiden e-kirjan osuus on 6,3 % kaikista lukemistani, viime vuonna 2,4 %.


Kirjojen kieli- ja alkuperäkirjo taas jäi todella suppeaksi. 51 kappaletta eli peräti noin 65 % vuoden kirjoista meni suomeksi kirjoitettujen kategoriaan. No, minä kaipaan lukemiselta hyvää suomen kieltä ja kotimainen kirjallisuus kiinnostaa minua, joten niinpä sitten luenkin paljon kotimaisten kirjailijoiden tuotantoa. 13 teosta luin suoraan alkukielellä englanniksi, yhdeksän teosta oli suomennettu englannista, kolme kirjaa oli suomennettu ranskasta ja kolme saksasta.

Enää en taida edes yrittää luvata, että laajentaisin lukemieni kirjojen alkuperäiskielten valikoimaa. Jos joskus tulee johonkin eksoottisempaan tartuttua niin hyvä, mutta en aio ottaa siitä paineita.

Lisäksi jaoin kirjat kahteen kategoriaan: uudet ja vanhat. Uusiin laskin tänä ja viime vuonna ilmestyneet kirjat, vanhoihin kaikki muut. Tulos oli niin tasainen kuin mahdollista: 40 kirjaa meni uutuuksiin, 39 vanhoihin. Vanhin lukemani kirja oli François Rabelais'n Pantagruelin kolmas kirja 1500-luvulta.

Vuoden parhaat kirjat

Ann-Marie MacDonald.
Kuva: Gabor Jurina / Random House.
Välillä olen nimennyt vain vuoden parhaan kirjan, mutta nyt kärkisijoilla on kaksi niin erilaista teosta, että jaan ykkössijan kahden teoksen kesken. Andrew Birkinin J.M. Barrie and the Lost Boys oli todella mukaansatempaava elämäkertateos Peter Panin kirjoittajasta J.M. Barriesta. Uppouduin kirjaan päiväkausiksi ja nautin todella paljon kiehtovasta ja aika karmivastakin elämäkerrasta.

Fiktion parissa suurin elämys oli Ann-Marie MacDonaldin The Way the Crow Flies. Tästä kirjasta on tullut melkoinen blogihitti - lähes kymmenen vuotta suomennoksen ilmestymisen jälkeen. Linnuntietä on vilahdellut tiheään tahtiin blogeissa viime kuukausien aikana, itse luin kirjan alkukielellä osittain senkin vuoksi, että e-kirja oli erittäin vaivattomasti hankittavissa.

Kunniamaininnan saa vielä André Brinkin Terroriteko eli ravutkin tottuvat siihen. Paitsi että kirja oli erinomainen, se sai minut kiinnostumaan Etelä-Afrikasta ja nykyään seuraan Twitterissä eteläafrikkalaisia uutisia eri uutissivustojen twiittausten kautta.

Muista huippuhetkistä on mainittava huhtikuinen käännöskritiikkiseminaari Tampereella, jossa oli todella antoisaa kuunnella suomentajien ja kriitikkojen näkemyksiä kirjallisuuden kääntämisestä. Samoin toukokuinen Charles Dickens -kävely Lontoossa oli mainio kokemus.

Bloggaamisen iloja ja riesaakin

Maaliskuussa juhlin blogini 7-vuotissynttäreitä oikein kunnolla, järjestin juhlaviikon ja pidin kirja-arvonnan. Julkaisin viikon aikana vähän tavallista laajemman postauksen joka päivä. Juttuja oli tosi kiva kirjoittaa ja oli mukavaa kun niiden ympärille kertyi keskusteluakin. Valitsin "kestoaiheita" ja olenkin voinut viitata juttuihini kirjallisissa keskusteluissa myöhemminkin aina tilaisuuden tullen. Jos juhlaviikon teemajutut ovat menneet ohi, tässä vielä suorat linkit niihin:
Kirjablogien näkyvyys on kasvanut vuosi vuodelta ja tänä kesänä suomalaisten kirjablogien historia saatiin oikein kansien väliinkin, kun kirjablogikirja Rivien välissä ilmestyi kesäkuussa. Lumiomena-blogin Katja ja Kirjainten virrassa -blogin Hanna tekivät hienoa työtä kirjan parissa. Oma bloggaukseni kirjasta on melko tynkä, mutta suosittelen lukemaan kirjallisuuskriitikko Maaria Pääjärven paneutuneen arvion. Kommenttiketjusta löytyy myös linkkejä muuhun verkkokeskusteluun ja blogiarvioihin.

Sattumaako vai ei, jokseenkin samaan aikaan kirjan ilmestymisen kanssa Helsingin Sanomien Nyt-liite julkaisi Antti Bergin kenties hieman asenteellisen kirjablogijutun ja Sanna Kangasniemen katkerahkon kolumnin. Samantapaisia äänenpainoja on sittemmin kuulunut pitkin vuotta, enimmäkseen nettikeskusteluissa. Milloin kirjablogeja on luonnehdittu lapsellisiksi ja kaupallisiksi, milloin vaadittu tukemaan vähälevikkistä, näkymätöntä kirjallisuutta. En kyllä tiedä kiinnostaako tällainen sisäpiirin kiehunta ketään muita kuin blogimaailman aktiiveja. Itse myönnän, että melko paneutumattoman kuuloiset syytökset välillä kyllä ärsyttivät. Mutta aion itse jatkaa bloggaamista "koira haukkuu, karavaani kulkee" -asenteella, joten jos joku haluaa kiukutella kirjablogien kamaluuden vuoksi, siitä vaan.

Kuluttajaviraston blogikannanotto

Niin ikään bloggaamisen merkityksen kasvusta kertoo se, että Kuluttajavirasto otti vihdoin kantaa kirjablogien arvostelukappaleisiin. Tai ei pelkästään niihin, vaan kuluttaja-asiamies julkaisi yleisen kannanoton blogien saamista näytetavaroista. Tarkoituksena on ehkäistä piilomainontaa.

Ohjeistuksen henki on kenties hieman kaukana käytännön some-elämästä, en ole huomannut vielä kenenkään noudattavan esimerkiksi sitä neuvoa, että arvostelukappaleesta olisi mainittava joka kerta kun arvostelukappaleesta kirjoittaa - siis esimerkiksi myös Facebook-linkityksen yhteydessä. Ihan hyvä alku tuo kannanotto toki on, tosin hieman harmittaa että blogiin arvostelukappaleesta kirjoitettu arvio on Kuluttajaviraston silmissä "mainos", kun taas lehteen arvostelukappaleesta kirjoitettu arvio on "kirjallisuuskritiikkiä".

Kävijätilastoja

Tätä ylenpalttista blogihuomiota vasten on kenties hieman yllättävää, että tämä oli ensimmäisen vuosi, kun kävijämäärät blogissani jäivät edellisvuotta pienemmiksi.  Pudotusta tuli 10 000 käynnin verran - tänä vuonna blogiin kertyi noin 76 000 käyntiä, kun viime vuonna oli 86 000 käyntiä. Tiedän monen seuraavan vain Bloggerin omia kävijätilastoja, mutta itse luotan Google Analyticsiin. Bloggerin kävijäseurannassa ja GA:n tilastoissa on huimia eroja, esimerkiksi joulukuun osalta Blogger tarjoaa liki 12 000 sivun katselua kun GA:n mukaan oikea määrä on noin 7300. Ja muistutan edelleen, että kävijä, käynti ja sivun katselu ovat eri asioita verkkotilastojen seurannassa. :) Jos asia kiinnostaa, voi Google Analyticsiin tutustua enemmän tukisivuston neuvojen kautta.

Kävijätilastoissa erityisesti ilahdutti, että valearvioni Seitsemästä veljeksestä kiilasi suosituimpien sivujen ykköspaikalle! Se on siis pudottanut alkuperäisen Seitsemän veljestä -tekstini kauas taakseen. Valearvioista heräsi muuten uudelleen kiivas keskustelu lokakuun alussa, kun eräät flashmobiin osallistujat kirjoittivat kokemuksistaan. Omat mietteeni keräsivät myös mielenkiintoisia kommentteja.

Blogien suosio varmasti vaihtelee ajan myötä, itse olen miettinyt että kenties blogiklikkailuissa näkyy myös netin käytön muuttuminen. Ainakin itse selaan yhä enemmän nettiä älypuhelimella, ja pidän kovasti esimerkiksi Twitterin kätevästi mobiilisovelluksesta. Blogger ei ainakaan vielä ole mitään näppärää mobiilisovellusta julkaissut, joten huomaan että omakin kommentointikynnykseni toisten blogeihin on noussut, kun pitäisi muistaa käydä kommentoimassa pöytäkoneella.

Tärkein ei kuitenkaan ole muuttunut miksikään: kun lukee jotain oikein hyvää kirjaa, on ihanaa päästä kirjoittamaan kirjan herättämät ajatukset muistiin. Ja päteehän tämä toisinkin päin - jos lukee jotain oikein kehnoa, saa tyydytystä kun voi kertoa ärsyttävistä asioista blogissa.

Lopuksi sopiikin toivottaa kaikille iloista uuttavuotta ja kirjallisesti antoisaa vuotta 2014!

maanantai 30. joulukuuta 2013

Kristiina Vuori: Siipirikko

Kansi: Markko Taina / Tammi.
Luin pääsiäisenä Kristiina Vuoren esikoisromaanin Näkijän tyttären ja joululomalukemiseksi valikoitui kirjailijan toinen historiallinen romaani Siipirikko. Olin kesäkuussa kuuntelemassa Vuorta Marmeladia ja proosaa -kirjailijatapaamisessa Akateemisessa kirjakaupassa ja sain kirjan silloin mukaani arvostelukappaleena.

Näkijän tyttärestä löytyi sen verran niuhotettavaa, että hieman varovaisin mielin Siipirikkoon tartuin. Sitä ilahduttavampaa oli huomata selvä tason nousu. Siipirikko oli monin tavoin Näkijän tytärtä sujuvampi, vetävämpi, viihdyttävämpi ja myös kielellisesti viimeistellympi romaani. Kirjaa on luettu blogeissa aika lailla - kurkkaa vaikka Kirsin, Morren, Marian ja Jennin bloggaukset.

Päähenkilö Selja tuo mieleen Tuulen viemän Scarlett O'Haran: hän kokee monenlaisia vastoinkäymisiä mutta painaa sisulla eteenpäin eikä kaihda moraalittomiakaan keinoja päämääräänsä pääsemiseksi. Komean sankarin roolissa on ritari Aijo, hieman tuulellakäypä ja syyllisyydentunnon kalvama mies. Muita henkilöitä piisaa, toiset ovat näkyvämmässä ja toiset pienemmässä roolissa.

Hämeestä Karjalaan orjaksi ryöstetty Selja päättää neitoiässä paeta. Tovereinaan hänellä on uskollinen orjatoveri Häkki ja komea Primus-kotka, jota Selja on hoivannut ja kasvattanut. Verinen pakomatka vie ensin Viipuriin, sitten Turun lähelle Lietoon. Paremman elämän toivossa Selja uskottelee kuuluvansa rälssisukuun, mutta täyttä vapautta ei löydy sitäkään kautta.

Varsinkin kirjan alkupuolella juoni etenee rytmikkäästi ja jämäkästi. Toimintaa riittää ja historiallisen miljöön kuvaus on upotettu palvelemaan tarinan kulkua. Keski- ja loppupuolella dramaattisia ja julmiakin käänteitä alkaa olla niin paljon, että ne hieman syövät toistensa tehoa. Onneksi mukana on myös sympaattisia henkilöitä ja hieman lämpöä, pelkän syyllisyyden, petosten, valheiden, koston ja raakuuksien varassa tarina olisi jäänyt aika synkäksi.

Seljan scarlettmaisuus näkyy siinäkin, että hänestä ei välttämättä ole helppo pitää. Minun makuuni hän kyllä oli päättäväisyydessään, tosin jotkut Seljan tekemistä ratkaisuista tuntuivat hieman epäloogisilta, mikä vähän harmitti.

Joitakin kielellisiä epätäsmällisyyksiä tekstiin oli jäänyt, mutta yleensä ottaen teksti oli paljon tarkempaa ja soljuvampaa kuin esikoisessa. Keskiaikakuvauksissa Vuori on jo kuin vanha tekijä: historiallisen ympäristön kuvaus oli kiinnostavaa ja elävää, mukana on sopivassa suhteessa sekä 1300-luvun politiikkaa että arkitapoja.

Kuulemma Vuorella on kolmas romaani jo työn alla ja luulenpa uskaltavani odottaa sitä jo aika luottavaisin mielin. Vetävä historiallinen viihde maistuu kyllä minulle!

torstai 26. joulukuuta 2013

Arto Melleri: Runot

Heinäkuisella lukumaratonillani luin Arto Mellerin koottujen runojen kokoelmaa. Maratonin jälkeen olen lueskellut Runoja pikkuhiljaa eteenpäin ja nyt joulunpyhinä luin kirjan loppuun.


Kirjan lopussa on Mellerin kustannustoimittajan ja ystävän Tuomas Anhavan jälkikirjoitus. Hyvää jatkolukemista olisivat niin ikään Anhavan toimittama Mellerin proosatekstien kokoomateos Pääkallolipun alla ja Melleri-elämäkerta Romua rakkauden valtatiellä.

Kesällä kerroinkin Mellerin runojen olevan eläviä ja hengittäviä. Mitä pidemmälle tuotannossa mentiin, sitä selvemmin tuli näkyviin ruman ja kauniin yhdistelmä. Melleri kirjoitti rappioromantiikkaa, jossa ankeatkin asiat kuulostavat kauniilta.

Tiedän mitä tuntuu Romeosta
raa'an lihan näyttämöllä,
näen ajeltujen häpyhuulten graavatun virnistyksen,
solmuunvedetyn kondomin lattialla vieraan vuoteen
vierellä
Silmäpuoli kolli luikkii hautausmaan muurin
sammaltunutta kuvetta,
tiedän miltä näyttää yksinäiseltä kadulta
valaistu ikkuna jonka äärellä onnellinen perhe
iltateellä,
emäntänsä jaloissa häntää heiluttava koira
Joka Osaa Puhua

(Ote nimettömästä runosta, kokoelmasta Kuningatar Hysteria, 1993)

Etelä-Pohjanmaalta kotoisin ollut Melleri vaikutti näkyvistä helsinkiläisissä boheemipiireissä erityisesti 1990-luvun kosteina vuosinaan. Sekä Pohjanmaan maisemat että Helsingin kulmat näkyvät runoissa kiehtovalla tavalla. Melleri maalaa päälle näkyjään, yltiöpäistä romantiikkaa ja raadollisia huumehuuruja.

Vuonna 1997 ilmestynyt kokoelma Puukkobulevardi huipentaa tämän tyylin. Se onkin Runojen toiseksi viimeinen kokoelma. Vuonna 1998 Melleri joutui onnettomuuteen ja sai vakavia vammoja. Viimeinen runokokoelma Arpinen lemmen soturi vuodelta 2004 pitää paikoin sisällään hienoja väläyksiä, mutta on muuten otteeltaan selvästi "kevennetty", aivovammasta kuntoutetun runoilijan kirjoittama. Melleri menehtyi vuonna 2005, 48-vuotiaana.

Runot-kokoelmassa on välillä pitkiä proosarunoja tai näyttämötekstejä, jotka tuntuivat ensin hieman työläämmiltä kuin lyhyemmät runot, mutta osoittautuivat varsin antoisiksi. Ylipäätään kokoelma oli hieno kielellinen ja tunnelmallinen tuuletus. Parhaimmillaan Mellerin runot ovat todella kauniita ja herkkiä tai hymyilyttävän tragikoomisia hervottomassa rujoudessaan.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Hyvää joulua ja viime tipan joulukirjavinkit

Hyvää joulua! Toivon jokaisen jouluun runsaasti lukuaikaa - onhan joulu mitä parasta aikaa nauttia kiireettömästä tunnelmasta hyvää kirjaa lukien.


Jouluna voi lukea jotain jouluista tai sitten jotain todella epäjouluista. Kurkin blogiarkistoja joulun tietämiltä - seuraavia kirjoja olen lukenut jouluna tai joulun aikaan:

Joulu 2012: Bill Willingham - Craig Hamilton - Jim Fern - Ray Snyder - Mark Farmer: Werewolves of the Heartland 

"Story City on päällisin puolin tavallinen hiljainen pikkukaupunki, mutta sitä asuttavat ihmissudet..."

Joulu 2011: Bill Willingham - Mark Buckingham: Fables 9-11 

"Fablesia voin suositella vaikka kenelle. Ei tarvitse olla sarjakuvaharrastaja ennalta. Tässä on tarttumapintaa vaikka mistä suunnasta lähestyttäessä: tuttujen satuhahmojen hyödyntäminen, ihmissuhdekiemurat, sotajuonittelut, nautittavan hyvä juonen rakentelu, mukaansatempaava tarina... Erinomaista ja viihdyttävää luettavaa!"

Joulu 2010: Kiba Lumberg: Memesa-trilogia

"Joulunviettoon olennaisena osana kuuluu köllötys kaikessa rauhassa kirjaa lukien, mieluiten niin että käden ulottuvilla on suklaakonvehtirasia." 

Joulu 2009: Jude Deveraux: Ylämaan lumous

"Aattoaamuna kävin kylpemässä Kotiharjun saunassa - enpä ole ikinä nähnyt naisten puolella niin paljon väkeä kuin nyt joulun aikaan!"

Joulu 2008: Heikki Turunen: Kivenpyörittäjän kylä

"Joskus kirjoissa tietyt asiat säilyttävät ajankohtaisuutensa, vaikka maailma ympärillä muuttuu. Suomesta ei enää lähdetä joukolla siirtolaisiksi Ruotsiin, sen sijaan keskustelua herättää maahanmuutto Suomeen. Auttaisiko näkökulmanvaihdos: mitä suomalainen maahanmuuttaja on 1970-luvulla saattanut tuumia?" 

Joulu 2007: Philip Pullman: Maaginen kaukoputki, Salaperäinen veitsi

"Pullmanin kerrotaan rakentaneen kirjasarjastaan osin tietoista vastinetta Narnia-sarjalle. Narnian perusjuonihan oli allegoria kristinuskosta: hyvä Aslan-leijona uhrautuu narnialaisten puolesta kuolemaan, mutta nousee ylös kuolleista."

Joulu 2006: Pentti Saarikoski: Asiaa tai ei
 
"Kirjojen ystävien keskuudessa vallitsee yleinen yksimielisyys siitä, että joulunpyhien parhaita puolia on kaikki se aika, jonka voi käyttää kirjojen lukemiseen."

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Kansi: Rasmus Snabb
/ Muotohiomo / Otava.
Vuoden viimeinen lukupiirikirja oli Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen. Kirja osuikin minulle aika hyvin, sillä jo aikaa sitten eräs ystäväni suositteli minulle juuri tätä kirjaa luettavaksi ja lisäksi Nousiaista on luettu blogeissa paljon, joten pääsinpä paikkaamaan aukon sivistyksessäni. Vadelmavenepakolainen on Nousiaisen esikoisromaani ja ilmestynyt alun perin vuonna 2007. Sille on ehtinyt jo nyt kertyä mukavasti elinkaarta, sillä sen näytelmäsovitusta on esitetty useissa teattereissa ympäri Suomea ja nyt siitä on tekeillä myös elokuva.

Niinpä kirjan juoni onkin kai monelle ainakin kuulopuheista tuttu: suomalainen Mikko Virtanen vihaa Suomea ja suomalaisuutta ja haluaa kaikin keinoin tulla ruotsalaiseksi. Ymmärtämättömät ruotsalaiset maahanmuuttoviranomaiset eivät suostu noin vain vaihtamaan hänen kansallisuuttaan, joten Mikko - tai kohta puoliin jo Mikael - alkaa etsiä tehokkaampia keinoja. Tämän seurauksena hän päätyy valheiden ja rikosten polulle, mutta onnistuu selittelemään tekosensa itselleen parhain päin.

Kirja oli virkistävän kevyttä ja helppolukuista luettavaa - juuri sopivaa pimeään, lumettomaan arkeen. En ehkä nauranut ihan niin paljon kuin suurimmista kehuista olisin voinut odottaa, mutta hörähtelin kuitenkin useaan otteeseen ja viihdyin kirjan parissa. Ensi alkuun epäilin kirjan olevan vain pitkitetty vitsi, mutta tämä tunne hävisi kun Nousiainen vetäisi peliin kerrassaan yllättäviä juonenkäänteitä. Aina kun Mikko/Mikael tuntui joutuneen toivottomaan umpikujaan, hän pelastautui jollakin äkkinäisellä ja usein myös brutaalilla toimenpiteellä.

Aika raikkaasti Nousiainen onnistuu myös käsittelemään suomalaisia ja ruotsalaisia stereotypioita. Nauroin muun muassa kohdalle, jossa Mikko/Mikael ruotsalaisuuskoulutuksessaan oppii, että oikea ruotsalainen aina iloitsee Suomen menestyksestä.

Kirjan loppukäänne tuli hieman yllättäen ja tuntui vähän latistavalta, mutta käännettä seurasi vielä pieni jälkiseikkailu, jonka aikana Mikko/Mikael oppi taas uusia puolia itsestään.

Kirja toimi omassa lajissaan mainiosti: se oli vetävä ja sai minut tyrskähtelemään. Ei tämä minään kaunokirjallisuuden mestariteoksena mieleen jää, mutta eipä kai ollut tarkoituskaan. Jos johonkin pitäisi verrata tätä, niin ehkä Arto Paasilinnan varhaistuotannon miesseikkailut sopisivat verrokiksi, ja jotain huovismaistakin Nousiainen paikoin väläyttää. Lukupiirissä kirjaa verrattiin Torgrim Eggenin Sisustajaan ja kieltämättä ainakin temaattista yhteyttä löytyi päähenkilön kaikenkattavan elämänvalheen kautta.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Kansi: Otava.
Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin tupsahti postiluukusta ennakkokappaleena joskus kesällä. "Mikähän se tämäkin taas on", muistan ajatelleeni. Tulin kuitenkin tarttuneeksi kirjaan ja huomasin lukeneeni monta sivua eteenpäin ääneen nauraen. Kirjan mukana oli kuitenkin tullut embargo-ohje - kirjasta ei saanut kirjoittaa ennen tiettyä päivää. Päätin lukea kirjan joskus myöhemmin ja siihen kirja sitten jäi.

Kesän ja syksyn aikana kirjasta on kuitenkin ilmestynyt todella positiivisia blogiarvioita ja ne saivat minutkin tarttumaan kirjaan uudestaan. Ainakin Norkun ja Arjan blogikirjoituksia ja olen kommentoinutkin ja Arjan ihana Kankimäki-pastissiksi kirjoitettu arvio taisi viimeistään nostaa kirjan lukujonossa korkeammalle. Myös Suvi Ahola kehui kirjaa Helsingin Sanomien arviossa.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on matkakertomus, tutkimuspäiväkirja ja henkilökohtaista tunnustuskirjallisuutta. Voi siitä paljon muitakin löytää. Erityisesti kirjan alkuasetelma on herkullinen. Moni on varmaan kokenut elämässään hetkiä, jolloin oma rutinoitunut arki on niin kertakaikkisen kyllästyttävää, että ryhtyy miettimään millaista olisi jättää kaikki ja lähteä toiselle puolen maailmaa. Isossa kustantamossa mainostoimittajana työskentelevä Kankimäki pyöritteli juuri tällaisia mietteitä vuonna 2009. Yt-neuvottelut söivät työiloa ja sinkkuarki oli kaikkea muuta kuin villiä. Turvallisuushakuinen ja maltillinen Kankimäki yllättää lähipiirinsä, kun hän hakee virkavapaata ja ilmoittaa muuttavansa Japaniin tutkimaan 900-luvun ja 1000-luvun taitteessa vaikuttanutta hovinaista Sei Shōnagonia. Sein Tyynynaluskirjana tunnettu teos oli viehättänyt Kankimäkeä jo pitkään, mutta kirjallisuudenhistorian kaanonissa Sei on jäänyt aikalaisensa Murasaki Shikibun, Genjin tarinan kirjoittajan, varjoon.

Kun Kankimäki on lähtöpäätöksensä tehnyt, alkavat tapahtumat soljua eteenpäin kuin itsestään. Melko köykäisten apurahahakemusten perusteella tulee rahaa, historiallisesta Kioton kaupungista löytyy huone kimppakämpästä ja elämä Japanissa tuntuu alusta asti viehättävältä, vaikka Kankimäki on käytännössä kielitaidoton.

Kirjan tyyli muistuttaa henkilökohtaista päiväkirjaa. Lisäksi Kankimäki siteeraa ahkerasti Sei Shōnagonin tekstejä ja puhuttelee Seitä suoraan. Omat pohjatietoni Seistä olivat olemattomat, ja kyllä minuakin alkoi houkuttaa Tyynynaluskirjaan tutustuminen. Yhtä kiehtovaa oli lukea Kioton kauneudesta, historiallisuudesta ja paikoin käsittämättömistä kohtaamisista paikallisten kanssa. Kankimäen mietteet oman elämänsuunnan pohdiskelusta ja suuremmat ja pienemmät seikkailut tekevät kirjasta lukumatkan - melkein tuntee itsekin hypänneensä oravanpyörästä ja lähteneensä haahuilemaan kaukomaille...

Itse tutkimustyö vaikuttaa melkoisen puolivillaiselta, mitä Kankimäki ei kyllä missään vaiheessa peittele. Alkuperäislähteitä Kankimäki ei edes yritä etsiä, vaan tyytyy paikallisen kirjaston englanninkielisen tutkimuskirjallisuuden valikoimiin. Rivien välistä voi päätellä, että ilmeisesti mitään " Sei Shōnagonin elämäkertaa" Kankimäeltä ei ole missään vaiheessa tulossa, vaan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin pitää jo sisällään kaiken, mitä hän selville sai.

Kirja oli viehättävää eskapismia ja tempaisi mukaansa. Kankimäki kirjoittaa hyvää ja luistavaa suomea. Minua jäi kiinnostamaan, mitä Kankimäelle kirjan kirjoittamisen jälkeen tapahtui, ja Hesarin haastattelun mukaan hän ei ainakaan vielä ole palannut vakityön, omistusasumisen ja kello 6.15 soivan herätyskellon pariin. Facebookissa kirjailijan kuulumisia voi seurata Mia Kankimäki Official -sivun kautta.

perjantai 6. joulukuuta 2013

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Kansi: Jussi Karjalainen / Atena.
Pasi Ilmari Jääskeläisen neljäs teos Sielut kulkevat sateessa on omistettu kirjabloggaajille - "verkossa laulaville kirjallisuuden seireeneille". Tunnen luonnehdinnan sopivan itseeni juuri nyt oikein hyvin, sillä seireenit riuhtovat liian lähelle erehtyneen merenkulkijan pinnan alle ja käyvät kimppuun. Vaikka Sielut kulkevat sateessa oli minulle yksi syksyn eniten odottamiani kirjoja, jäi kirjan lukukokemus ennakko-odotuksistani jälkeen. Huomasin lukiessani miettiväni vähän väliä, mikä kirjassa ärsytti, ja paikoin jouduin suorastaan nakkipaperi-ilmiön valtaan - pienet yksityiskohdat saivat suhteettoman suuren painoarvon lukiessa ja veivät huomioni pois pääjuonesta. Positiivisempia blogiarvioita Sieluista löytyy vaikkapa Kirjasfääristä ja Amman lukuhetkestä.

Kirjan päähenkilö on keski-ikäinen sairaanhoitaja Judit, joka kyllästyy tavalliseen elämäänsä, ottaa avioeron ja muuttaa Keski-Suomesta Helsinkiin. Hän saa töitä vanhan ystävänsä Martan kautta yksityisestä hoiva-alan yrityksestä. Kotikäyntejä tekevänä sairaanhoitajana Judit hoivaa potilaidensa fyysisen terveyden lisäksi myös heidän sieluaan. Vähitellen Judit joutuu temmatuksi ateistien ja kiihkouskovaisten väliseen kansainväliseen taisteluun. Hän päätyy matkustamaan ympäri Eurooppaa yhdessä ateistirintaman henkisen johtajan Leo Moreaun ja  Martan kuolemansairaan Mauri-pojan kanssa.

550-sivuinen romaani on melkoinen tiiliskivi, paljon paksumpi kuin Jääskeläisen aiemmat romaanit. Minusta romaania olisi sietänyt tiivistää jonkun verran. Kirja käynnistyy melko hitaasti ja siellä täällä on tarpeetonta löysää jaarittelua, joka vie ajatukset sivupoluille. Esimerkiksi sivulla 357 todetaan näin:

Sairaalan ala-aulassa Mauri poikkesi Julesin kanssa vessaan pissalle.

Miksei pelkästään "vessaan" tai "pissalle"? Pissalle kun mennään yleensä juuri vessaan. Tai vessaan mennään ensisijaisesti pissalle, toki välillä myös kakalle. Toki tällaisten miettiminen on saivartelua, mutta yleensä tällaisten yksityiskohtien huomaaminen kertoo minulle sen, että kirjan ydintarina ei ole temmannut minua mukaansa tarpeeksi vahvasti. Jos kirjassa on tarpeeksi vetovoimaa, ei pieniä kömpelyyksiä edes huomaa tai ne antaa mielellään anteeksi. Kun on aikaa pysähtyä märehtimään tällaisia sinänsä mitättömiä detaljeja, en selvästikään ole päässyt tarpeeksi syvälle tarinan imuun.

Juditin muutettua Helsinkiin ihmetytti se, miten hän tuntui suhaavan lyhyitäkin matkoja taksilla. Ensin kerrotaan, että hänen asuntonsa on näköetäisyydellä rautatieasemasta ja työpaikka on vain parin korttelin päässä asunnosta. Silti Judit kulkee taksilla kodin ja työpaikan väliä joissakin kohtauksissa, samoin hän menee taksilla Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan. Okei, kummassakin kohtauksessa sataa kaatamalla, samoin Judit saa uudesta työstään niin hyvää palkkaa että hänellä on varaa ajella pirssillä melko huolettomasti, mutta en jotenkaan silti pitänyt tätä uskottavana. Varsinkin aamuruuhkassa Helsingin keskustassa on sen verran hidasta liikkua autolla, että kävellenkin pääsee nopeammin perille jos matka on lyhyt. Tai voi käyttää julkisia ja varsinkin keskustassa voi liikkua pitkiäkin matkoja sisätiloissa, kun menee kauppakeskusten läpi tai yhdyskäytäviä pitkin.

Lisäksi kirjassa oli joitakin kerronnallisia ratkaisuja, jotka töksähtivät minun kohdallani. Ensinnäkin Judit itse on ärsyttävän taivasteleva ja ihmettelevä päähenkilö yliluonnollisia ilmiöitä kohdatessaan. Tällainen on toki hyvin tyypillistä vaikka aikamatkailusta kertovissa kirjoissa tai elokuvissa - typerä päähenkilö pysähtyy vähän väliä hokemaan, että "ei voi olla totta", "olenko unessa", "voiko tämä olla mahdollista" ja minusta tällainen on ärsyttävää. Jos lukija lukee yliluonnollisista asioista kertovaa kirjaa, hän on jo lähtökohtaisesti hyväksynyt sen, että kirjassa yliluonnolliset asiat ovat osa kirjan todellisuutta. Miksi päähenkilön pitää sitten olla niin pälli, että aina yliluonnollisia asioita kohdatessaan hän puhkeaa voivottelemaan ja huokailemaan, miten epäuskottavilta tapahtumat tuntuvatkaan.

Leo Moreau taas kuvataan ranskalaissyntyiseksi, mutta jo lapsena Suomeen muuttaneeksi. Niinpä hän puhuukin erinomaista suomea. Paitsi että hän käyttää vähän väliä yksinkertaisia ranskalaisia fraaseja - oui, pardon, très bien ja niin pois päin. Tämäkin on minusta melkoisen ärsyttävä klisee. Hyväksyn tällaisen vaikka Agatha Christien Hercule Poirot -dekkareissa, edustaahan Christie monin tavoin oman aikansa maailmankuvaa, johon kuuluivat voimakkaat kansalliset stereotypiat. Vuoden 2013 romaaniin tällainen näennäisranskalaisuus ei minusta istu. En tunne ketään kaksikielistä suomalaista, joka käyttäisi toisen äidinkielensä helpoimpia sanoja osana suomeaan. Jos itse käytän vierasta kieltä, en koskaan hoe "hyvää päivää" tai "kiitos" suomeksi, vaan turvaudun suomeen ainoastaan silloin, jos en tiedä jonkin sanan vieraskielistä vastinetta ja yritän selittää suomen sanan merkityksen vieraalla kielellä.

Kahdeksanvuotias Mauri taas jää vakavasta sairaudestaan huolimatta etäiseksi. Jääskeläisen tyyliin kuuluu melko teatraalinen dialogi, mutta Maurin replikointi tuntuu jotenkin erityisen etäännyttävältä. Mauri tuntuu teennäiseltä ja pikkuvanhalta ja hänen sairauttaan käytetään lähinnä juonen kuljetuksessa keppihevosena. Aina kun Judit miettii, pitäisikö hänen häipyä koko uskonsodasta, hän muistaa Maurin ja päättää, että kyllä hänen täytyy jatkaa mysteerien selvittämistä, kun Mauri pitää pelastaa.

Lukukokemukseni suurin ongelma taitaakin tulla juuri tässä esiin. Jääskeläisen tuotannossa minua on viehättänyt juuri arvoituksellisten mysteerien luominen - aiempia romaaneja olen lukenut ahmien, jotta saisin tietää, mitä kirjassa tapahtuu. Sielut kulkevat sateessa ei herättänyt tätä tunnetta missään vaiheessa. Vaikka juonessa on useita erikoisia käänteitä, kokonaisuus tuntui silti jotenkin suoraviivaiselta ja ennalta-arvattavalta. Juonenkuljetuksen hitaus, kielenkäytön ja kerronnan ajoittainen kliseisyys ja löysyys ja keskeisien henkilöiden ärsyttävyys olivat kompastuskiviä, mutta silti kirjan loppu onnistui vielä erikseen tuottamaan pettymyksen. Loppu jäi minusta huipennusta vaille, jotenkin levähti käsiin.

Ennen loppua ehti ärsyttää vielä sekin, että käytettyään juonessa jo uskontoa, ateismia, zombeja ja vampyyreja Jääskeläinen ottaa mukaan vielä reaalitodellisuuden henkilöiden ja fiktiohahmojen kohtaamisen. Koska sekä Fables että The Unwritten ovat hyödyntäneet loistavasti kirjallisuuden klassikkohahmoja ja faktan ja fiktion törmäyttämistä, jää Sielujen vastaava yritelmä väkisinkin melko laimean tuntuiseksi ja sitä paitsi melko irralliseksi.

Hieman petyin siihenkin, että tässä romaanissa yliluonnollisten ainesten takaa ei löytynytkään mitään reaalitodellisuuden ilmiötä, joka olisi antanut tapahtumille vaihtoehtoisen tulkinnan. Sekä Lumikko ja yhdeksän muuta että Harjukaupungin salakäytävät pelaavat pitkälti sillä, että näennäisen yliluonnolliset asiat selittyvätkin myös jonkin arkisen ilmiön kautta. Se loi kirjoihin mukavan kaksoiskierteen. Sieluissa yliluonnollisuus onkin pelkkää yliluonnollisuutta, mikä on hieman yksipuolista aiempiin kirjoihin verrattuna.

Kenelle kirjaa suosittelisin? Ehkäpä sellaisille ateisteille, jotka saavat kiksejä uskontoja vastaan hyökkäämisestä. Uskonto ei ole kaunokirjallisena aiheena helppo - uskonnolliset romaanit tuntuvat helposti lässytykseltä ja uskonnonvastaiset taas pamflettimaisilta. Hyvää kaunokirjallisuutta uskonnosta on kirjoittanut vaikkapa Mika Waltari - esimerkiksi Valtakunnan salaisuus tavoittaa sekä uskonnon että epäilyn sävyt tasapuolisesti. Sielut kulkevat sateessa käsittelee kyllä sekä ateismin että uskonnollisuuden hyviä ja huonoja puolia, mutta päällimmäiseksi tunteeksi minulle jää varoitteleva ja melko osoitteleva uskonnonvastaisuus.

Sen sijaan en suosittele aloittamaan tutustumista Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotantoon Sieluilla. Itse olen tykännyt sen verran paljon miehen aiemmista romaaneista, että varmasti luen Jääskeläisen seuraavankin kirjan. Sieluissa kiinnostavaa minulle oli tarkkailla Jääskeläisen tyylin muuntumista, vaikka tämä kirja ei minuun kovinkaan lujaa kolahtanut. Ja näistä marmatuksistani huolimatta luin kirjan ihan mielelläni loppuun asti ja monin paikoin myös viihdyin. Jääskeläisen kokonaistuotannon osana Sieluilla on paikkansa, mutta uutta Jääskeläis-lukijaa kehotan aloittamaan jostakin aiemmasta kirjasta.

lauantai 30. marraskuuta 2013

Marraskuun luetut

Marraskuu on tuntunut mustalta ja kylmältä, vaikkei Helsingissä ole ehtinyt olla juuri pakkastakaan vielä. Piristäviäkin hetkiä on onneksi riittänyt!

Virginie Despentes. Kuva: Sophie Anques / Like.
Lukeminen on näköjään ollut melko sarjakuvavoittoista, ainakin loppuun asti luettujen osalta. Sarjakuvapostauksia kertyi peräti kolme. Ville Rannan Kyllä eikä ei oli hieno kuvaus historiallisesta Oulusta ja ristiriitaisista, inhimillisistä ihmisistä. Aino & Ville Tietäväisen Vain pahaa unta teki lapsen painajaisista upeaa taidetta. Mike Careyn ja Peter Grossin The Unwritten -sarjan erillisosa Tommy Taylor and the Ship That Sank Twice oli vetävästi vääristeltyä harrypottermaista velhoseikkailua.

Romaaneja luin kolme ja kuuntelin yhden. Susan Sellersin Vanessa & Virginia jäi vähän laimeaksi, vaikka moni bloggaaja on tästä Virginia Woolfia ja hänen sisartaan kuvaavasta  kirjasta tykännyt. Virginie Despentesin Teen spirit taas oli virkistävän erilainen pariisilaista rappioromantiikkaa kuvatessaan. Niina Within Taisit narrata, Stella oli uunituoretta kotimasita chick litiä, paikoin ärsyttävää mutta mukaansatempaavaa.

Veikko Honkasen lukema Jari Tervon Koljatti nauratti paikoin, mutta kokonaisuus oli epätasainen. Äänikirjojen ystäviä muuten kehotan kurkkaamaan Kirsin kirjanurkan äänikirja-arvonnan

Lisäksi kirjoittelin mietteitäni Kuluttajaviraston kannanotosta blogimainontaan ja urakoin alkuperästä kertovan tägitykseni kaikkiin kirjapostauksiini!

maanantai 25. marraskuuta 2013

Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten - Tommy Taylor and the Ship That Sank Twice

Kansi: Vertigo Comics.
Suosikkisarjakuvani The Unwritten on jatkunut jo seitsemän kokoelma-albumin verran, mutta nyt sarjan tulevaisuus vaikuttaa hieman rönsyiseltä. Tommy Taylor and the Ship That Sank Twice on erillisosa, jonka tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen sarjan ykkösosaa. Nettiuutisoinnista olen oppinut, että The Unwritten ja toinen suosikkisarjakuvani Fables yhdistyvät väliaikaisesti samaan tarinaan. The Unwritten Fables on ilmestymässä kokoelma-albumina Amazonin mukaan ensi kesänä. Lisäksi sain jonkin Vertigon somekanavan kautta sen käsityksen, että The Unwritten päättyisi lähiaikoina, mutta näin ei olekaan. Comic Book Resources -sivuston haastattelussa Mike Carey ja Peter Gross kertovat, että The Unwritten Fables -tarinakaaren päätyttyä The Unwritten jatkuu uusin jaksoin.

Minulla on tästä vähän kahtiajakoinen olo. The Unwritten kertoo tarinoiden mahdista. Kaikki tietävät, että hyvään tarinaan kuuluu loppu. Ilman loppua tarina lässähtää. Toisaalta, mitä todennäköisimmin en lopeta lukemista, ellei sarjan taso sitten putoa ihan luokattoman paljon.


Näitä epäileviä fiiliksiä vastaan Tommy Taylor and the Ship That Sank Twice olikin todella positiivinen lukukokemus. Siinä oli imevää mukaansatempaavuutta ja kieroutunutta tuttujen kirjallisuusainesten vääntämistä uuteen uskoon, joiden vuoksi sarja minut onkin koukuttanut niin tehokkaasti. Albumin suljettuani jäin haikailemaan takaisin The Unwrittenin maailmaan - ehkä täytyy lukea aiempia osia tässä joskus samalla kun odottaa helmikuuta, jolloin kahdeksas kokoomaosa Orpheus in the Underworlds ilmestyy.

Se vain hieman häiritsi, että mestaritekstaaja Todd Kleinin nimeä ei näkynyt missään. Asia uteloitti sen verran, että meilasin Kleinille, sillä on hän ilmoittanut yhteystietonsa ihastuttavan ysärihenkisillä kotisivuillaan. Hän vastasikin ja kertoi, että on kyllä tekstannut ja saanut palkan tästäkin albumista ja huomauttaa toimitusta nimensä puuttumisesta. Hän myös valaisi että ei suinkaan tekstaa albumeita käsityönä, kuten olen luullut, vaan hän on luonut oman käsialansa perusteella konefontteja, joita hyödyntää tekstaustyössään.

Tommy Taylor and the Ship That Sank Twice kertoo Tom Taylorin syntymästä ja ensimmäisestä elinvuodesta ja fiktiivisen velhopojan Tommy Taylorin ensiesiintymisestä kirjamarkkinoilla. Sarjan keskeinen juonikuvio kun on oikean Tomin ja kuvitteellisen Tommyn yhtäläisyydet ja erot. Sarjassa on väläytelty pätkiä Tommy-kirjoista siellä täällä ja nyt tässä albumissa keskiössä on sarjan avausosan tapahtumat. Eli oikeastaan albumi on ensimmäinen Tommy-kirja sarjakuvan muodossa. Saattaa kuulostaa sekavalta, mutta oikeasti tämän voi kyllä ymmärtää ihan helposti, kun sarjaan tutustuu.

Peter Grossin kynänjälkeä on tussauksen ja värityksen avulla viety lastenkirjan kuvituksen suuntaan. Kuvista tulee vesiväreillä maalattu vaikutelma, vaikka tietokoneella nämä on väritetty, jos oikein tulkitsen. Tunnelma on herkullisen kiero: kaikki brittilastenkirjoja kahlanneet tunnistavat tutut ainekset ja erityisesti Harry Potterin suuntaan isketään silmää vielä tavallistakin enemmän. Tommyn tarinaa katkotaan Tom-vauvan kuulumisista kertomalla. Äänessä on Tomin (ja Tommyn) isä, kirjailija Wilson Taylor, jonka päiväkirjamerkintöjen kautta Tom-jaksot etenevät.

Uusien The Unwritten -lukijoiden kohdalla Tommy Taylor and the Ship That Sank Twice tarjoaa vaihtoehtoisen tavan päästä mukaan sarjan maailmaan. Tämä osa kertoo lähtökohdat Tomin ja Tommyn tarinasta. Yksi sarja lumotekijöistä on kuitenkin ollut Careyn tapa kehiä Tomin tarinaa auki pikku hiljaa. Pilkottua kronologiaa on sarjassa paljon.  Eli oikeastaan on lukijasta kiinni, missä välissä tämän osan haluaa lukea - veikkaan, että sen lukeminen muuttaa joka tapauksessa tapaa, jolla lukija kokee ne osat, jotka lukee tämän jälkeen. Sillä kuten sarja muistuttaa, vahvat tarinat muuttavat maailmaa ja lukijaansa.

lauantai 23. marraskuuta 2013

Niina With: Taisit narrata, Stella

Kansi: Satu Kontinen / Myllylahti.
En ole vähään aikaan lukenut mitään kunnon hömppää ja Nina Within chick lit -romaani Taisit narrata, Stella sai minut kaipaamaan lisääkin kevyttä viihdykettä luettavakseni. Suomalaista chick litiä ilmestyy nykyään tasaisin väliajoin, osa tuotoksista onnistuu ja osa jää aika kamalaksi. Hyvä jälkimaku on jäänyt muun muassa Laura Saaren Tyyppiteoriasta, kehnot muistot taas jäivät Kira Poutasen Rakkautta au lait -tekeleestä. Jälkimmäisen muistelen arvioineeni Etelä-Saimaaseen, mutta olisiko ollut niin, että arvio julkaistiin vain paperilehdessä, koska en juttua netistä löydä. Taisit narrata, Stella on tämän vuoden kirjoja, sitä on luettu muun muassa Kirjasfäärissä, Lumiomenassa ja Kirsin kirjanurkassa.

Lukukokemukseni oli aika kahtiajakoinen. Aloitan tuttuun tapaan marmattamalla oikoluvusta. Kirjassa on melko paljon kielivirheitä, jotka olisi kyllä pitänyt voida editointikierroksilla korjata. Lisäksi kirjan juonessa on ällistyttäviä epäloogisuuksia. Olen kertonut että yleensä päättömätkin juonenkäänteet menevät kohdallani hyvin läpi, mutta tässä kirjassa en voinut olla kiinnittämättä niihin huomiota. Hyviin puoliin taas kuului sujuvuus ja mukaansatempaavuus - nämä Withillä tuntuvat kyllä olevan hanskassa, varsinkin suhteutettuna noihin mainitsemiini huonoihin puoliin.

Nyt olisi syytä kerrata puccinit ja carmenit, jos mieli säilyttää AAA-kerhon paikka myös pikkujouluissa. (s. 8)

Minä kirjoittaisin "mieli säilyttää paikan". Kirjasta löytyy myös "pikku musta" ja "Persian lahti", molemmat pitäisi kirjoittaa yhteen.

Eräässä kohtauksessa Stella muistelee "asuntolainan myöntänyttä pankinjohtajaa". Koska Stella on assistentti ja asuu pienessä kerrostasoasunnossa, on vaikea kuvitella että pankinjohtaja olisi hänen lainansa myöntänyt, eiköhän joku ihan tavallinen rahoitusneuvottelija ole laina-asiat hoitanut. Pienemmällä paikkakunnalla johtajalla saattaisi ollakin aikaa ja kiinnostusta Stellan laina-asioihin, mutta koska Stella on kotoisin Espoosta ja asuu Helsingissä, en usko pääkaupunkiseudun pankinjohtajien paneutuvan hänen asuntolainaansa.

Myös Stellan työpaikka, "keskisuuri it-firma", on melko outo. Firmassa tehdään useita eri ohjelmia ja niitä näköjään myydään lisenssihintaan. Johdolla on varaa vuokrata yksityinen lentokone ja lentää ulkomaille selvittämään asiakkaan ongelmia. Tämä ei ole uskottavaa - väittäisin, että it-firman pitää tänä päivänä keskittyä tiukasti yhteen osaamisalueeseen ja tuotteistaa palvelut viimeisen päälle, lisäksi lisenssimyynnin sijaan menestyjät toimivat mieluummin pilvipalvelumallin mukaan.

Siinä vaiheessa kun tapahtumat siirtyvät Dubaihin, heitetään häränpyllyä viimeistenkin uskottavuuden rippeiden kanssa. Hassua kyllä, tämä ei suinkaan saanut minua lopettamaan lukemista, vaan tuli sellainen olo että leikitään nyt mukana, kun tapahtumien ei ole tarkoituskaan olla kovin realistisia. Tässä Taisit narrata, Stellan hyvät puolet toivottavasti näkyvät: kirja tarjosi eskapismia ja veti mukaansa, huolimatta päättömyyksistä ja kielellisistä kömmähdyksistä.

En kyllä osaa sanoa, mistä tämä johtuu, sillä Stellakin on hieman ristiriitainen ja aika ärsyttäväkin hahmo. Hänet kuvataan neurootikkona, mutta varsin huolettomasti hän suhtautuu valehtelunsa ja kömmähtelynsä aiheuttamiin ongelmiin. Chick litin tyyliin sopivasti Stellan elämässä on kaksikin komeaa ja kiinnostavaa miestä, pomo Petri ja naapuri Markus. Säätöä tulee Stellan jokseenkin sekoilevasta tavasta hoitaa assistentin töitä ja jostain syystä Markus herättää Stellassa vastustamattoman halun liioitella ja värittää puheitaan.

Hyviä puolia olivat kirjan vauhdikkuus ja keveys. Ja vaikka kirja ei tosiaan mitään ultrarealismia tarjoile, oli Helsinki-kuvaus elävää ja mukavaa. Dialogin kirjoittajana With on taitava, samoin sivuhenkilöt ovat eläviä. Luin kirjan kahdella istumalla, eli vaikka ärsytyskynnys paikoin ylittyi, eskapismin tarjoamisessa Taisit narrata, Stella silti onnistui.

torstai 21. marraskuuta 2013

Virginie Despentes: Teen spirit

Kansi: Eliza Karmasalo
/ Like.
Taannoisesta Forssan Kirjalöytö Outletista ostettujen kirjojen pino alkaa olla kohtapuoliin käsitelty. Joulukuussa kuulemma avautuukin seuraava Kirjalöytö Outlet. Kannattaa käydä tutkailemassa valikoimat, jos siellä päin liikkuu!

Virginie Despentesin Teen spirit on suomennettu vuonna 2005, alun perin kirja on ilmestynyt vuonna 2002. Ranskalaisen Despentesin nimi jäi  minulle mieleen, kun kävin aikoinaan katsomassa Despentesin romaaniin perustuvan elokuvan Pane mua. Meno oli melkoisen hurjaa ja sen perusteella odotin Teen spiritinkin olevan jotain roisia ja kiinnostavaa.

Alku ainakin oli lupaava. Monet inhoavat liian rumia ja ankeita kirjoja ja sellaiselle lukijalle Teen spirit ei varmasti sopiva. Masentunut ja ahdistunut työtön Bruno on sulkeutunut asuntoonsa tyttöystävän passattavaksi. Päivät kuluvat pilveä polttaen ja tyhjiä kirjailijahaaveita pyöritellen. Muita ihmisiä Bruno lähinnä halveksii.

Sitten entinen heila ottaa yhteyttä ja Bruno saa tietää, että hänellä on 13-vuotias tytär Nancy. Isän ja tyttären tutustuminen alkaa hieman haparoiden, mutta suhde lämpenee vähitellen. Samaan aikaan Bruno jatkaa säätämistään ex-tyttöystävän, rahapulan, vanhojen kavereiden ja Nancyn äidin Alicen kanssa.

Luin kirjaa melko pätkittäin, mikä sopi kirjan rytmiin hyvin. Mitään tämän kummempaa juonta kirjassa ei ole, vaan Brunon mietteet ovat keskiössä. Havainnot isyydestä ovat tavallaan hieman kliseisiä, esimerkiksi heräävä vastuuntunto on vähän ristiriidassa Brunon muun toiminnan kanssa, mutta elävästi Despentes osaa nämäkin käänteet kertoa.

Lopussa Despentes ottaa mukaan aikakauden vahvan maamerkin – iskut WTC-torneihin. Tapahtuman kytkeminen Brunoon ja Nancyyn jää melko irralliseksi, tuntuu kuin Despentes yrittäisi saada tapahtuman kautta mukaan laajempaa symboliikkaa. Tämä jää kuitenkin vähän tyhjäksi, kun kirjan siihenastinen kerronta on tiukasti arjessa kiinni.

Lukukokemuksessa piristävää oli se, että kirja tarjosi jotain erilaista. Ranskasta suomennettuja kirjoja voisin lukea enemmänkin. Nyt olisi hieman vetoapuakin tarjolla, Anna minun lukea enemmän –blogissa on Vive La France! –lukuhaaste menossa. Innoittajana on Turun Kirjamessujen ensi vuoden Ranska-teema. Näköjään tulin tässä napanneeksi yhden haastepisteen eli raidan, sillä Despentes mainitaan haasteen kirjavinkkilistassa.

Käännöksestä

Suomentaja Einari Aaltonen tekee kerrassaan mainiota työtä. Minäkertoja Brunon puhekielimäinen kerronta on notkean luistavaa. Tässä esimerkki:

Catherinen kanssa vietettyjen vuosien aikana olin oppinut huomaamaan tekemäni kielioppivirheet mutten välttämään niitä. Tavatessamme olin ollut ylpeä ääliömäisestä puhetavastani. Kai se tuntui minusta äijämäiseltä, todisti että olin viettänyt aikaani kadulla tai muuta paskaa. Catherinen tavattuani olin tajunnut, että minut oli tuomittu puhumaan niin, muuhun en pystynyt, ja havainto oli vetänyt naamani vakavaksi. Olin joutunut spedesatimeen, ja kun ansa oli lauennut, sen huomaamisesta ei ollut enää hyötyä.

”Spedesatimeen joutuminen” on hauska ilmaisu, ja sopii Brunolle. Sanana ”spede” on lähtöisin Pertti ”Spede” Pasasesta, mutta ilmaisu sopii käännöskirjaan, vaikka pariisilaiset eivät olisi Spedestä kuulleetkaan. Ilmaisua kun käytetään suomalaisessa puhekielessä nykyään yleisesti  kuvaamaan jotain naurettavaa, typerää tai omituista, eikä sillä enää viitata yksilöivästi Spede Pasaseen.

Erääseen pikku yksityiskohtaan oli jäänyt ristiriita, joka onneksi selvisi myöhemmin. Yhdessä kohtauksessa Bruno miettii näin:

Olin kyllästynyt olemaan hajalla, halusin päästä eroon siitä tunteesta, mutta nielemäni tabletit tekivät olon tukalaksi ja kömpelöksi, eivät ollenkaan huolettomaksi. Viheliäistä kamaa, niin kuin kaikki valkoisten mömmöt.

Toisaalla Bruno kuitenkin toteaa näin:

Ja olin sitä paitsi valkoihoinen…

Olisikohan tablettikohtauksessa tarkoitettu valkoisia mömmöjä, ei valkoisten mömmöjä? Kokonaisuutena Aaltosen käännös oli kuitenkin varsin onnistunut ja miellyttävä.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Kuluttajavirastolta ohjeet blogimainonnasta

Bongasin Kirjasfäärin twiittauksesta että Kuluttajaviraston kommentti blogien piilomainonnasta on vihdoin valmistunut. Muistan että Kirjamielellä teki parisen vuotta sitten kuluttajavirastoon kyselyn aiheesta. Kirjasfäärissä on jo tiiviit ohjeet aiheesta. Kannattaa lukea kuluttaja-asiamiehen tiedote ja ohjeet kokonaisuudessaan.

Kuva: Images Money / Flickr. Creative Commons -lisenssi CC BY 2.0
Ohjeista käy ilmi, että ne sitovat ennen kaikkea yrityksiä, jotka haluavat markkinoida tuotteitaan blogien kautta ja ammattibloggaajia. Harrastajabloggaajia ohje ei sido, mutta antaa kuitenkin suosituksen.

Mietin itse, että voisin toteuttaa ohjeen perusteella sen, että ryhtyisin systemaattisesti merkitsemään, milloin lukemani kirja on arvostelukappaleena saatu. Helpoiten tämä hoituu luomalla arvostelukappaleille oma tunnistekategoria ja merkitsemällä kirjat siihen. Samalla vaivalla voisin kai tägätä muutkin kirjat. Suunnittelin seuraavia kategorioita: kirjasto, myymäläostos, verkko-ostos, divariostos, pyydetty arvostelukappale, tarjottu arvostelukappale, saatu lahjaksi, maksuton e-kirja. Merkitsemistä on aika paljon, joten katsotaan tuleeko matkalla muita kategorioita vastaan. Myymäläostoksen ja verkko-ostoksen erottaminen toisistaan kiinnostaa ihan oman seurannan vuoksi. Maksuton e-kirja taas on hyvä erottaa vaikkapa lahjaksi saaduista kirjoista sen vuoksi, että paperikirjoja julkaistaan vain vähän maksutonta jakelua varten, kun taas e-kirjoissa maksuttomuus on yleistä, kun esimerkiksi tekijänoikeuksista vapautuneita vanhoja kirjoja digitoidaan.

Jos haluaisi noudattaa ohjeita ihan viimeiseen asti, kannattaisi huomioida nämä jutut:

Mainos on voitava tunnistaa mainokseksi heti ensisilmäyksellä ilman tarkempaa tutustumista siihen.

Tähän paras keino olisi laittaa heti postauksen alkuun vaikkapa väripalkilla tai kuvalla korostettuna, että kirja on saatu kustantamolta ilmaisena arvostelukappaleena. Näin lukija huomaisi heti ensivilkaisulla, että nyt bloggaaja on lukenut arvostelukappaleen. Jonkin verran tapaa näkee, esimerkiksi Ja kaikkea muuta -blogi käyttää Sponssikirja-kuvatunnistetta blogimerkinnän lopussa.

Tuotteesta kirjoitettaessa viittaus markkinoivaan yritykseen on tehtävä joka kerta, kun tuote mainitaan tai se liittyy muuten olennaisesti postaukseen.

Tämä tarkoittaa sitä, että kun linkittää blogiarvioita vaikka blogin Facebook-fanisivulle tai Twitteriin, pitäisi aina linkin yhteydessä mainita, että kirja on arvostelukappale. Sama koskee myös vaikka kuukausikoostepostauksia. Tämä kuulostaa sellaiselta, etten kyllä usko tavan ihan äkkiä yleistyvän. Voisihan tätä tietysti kokeilla.

Blogimainontakeskustelun yhteydessä toistuu pohdinta siitä, miksi lehtien ei tarvitse merkitä näkyviin arvostelukappaleen saamista, jos blogit sellaiseen nyt velvoitetaan. No, voihan olla että kun blogilukijat tottuvat tapaan, sitä aletaan vaatia perinteiseltä medialtakin.

Hieman hassulta kuitenkin tuntuu ajatella, että jos saan kirjasta arvostelukappaleen ja kirjoitan siitä sekä lehteen että blogiin, on lehtiarvioni virallisesti kirjallisuuskritiikkiä ja blogiarvioni mainos. Tässäpä hieman vertailua:

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet
Kirjoittamani kirjallisuuskritiikki
Kirjoittamani mainos

Riku Korhonen: Lääkäriromaani  
Kirjoittamani kirjallisuuskritiikki
Kirjoittamani mainos

Jennifer Weiner: Rikoksia ja hiekkakakkuja 
Kirjoittamani kirjallisuuskritiikki
Kirjoittamani mainos

Ja eikun tägäämään! Otan tavoitteeksi merkitä marraskuun aikana kirjan alkuperän kaikkiin postauksiini ja mietin "mainoslaatikkoilmoituksen" ja Fb- ja Twitter-linkitysten arvostelukappalemaininnan käyttöä.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Jari Tervo: Koljatti

Kuva: Tuula Mäkiä / WSOY.
Vaikka olen lukenut Jari Tervon kirjoja melko paljon, vuonna 2009 ilmestynyt Koljatti oli tähän mennessä jäänyt minulta väliin. Muistan aloitelleeni kirjaa sen ilmestyttyä, mutta alku tuntui ärsyttävältä ja sekavalta ja kirja jäi nopeasti kesken. Takaraivoon oli kuitenkin jäänyt monen fiksun lukijan, muun muassa Hreathemuksen kehut kirjasta. Niinpä Koljatti tarttui äänikirjahyllyltä matkaan.

Kirja kertoo pääministeri Pekka Lahnasesta, joka on päätynyt viihdeuutisten otsikoihin sekoilevien ihmissuhteidensa vuoksi. Niinpä. Nyt kun Matti Vanhasen pääministerikauden päättymisestä on jo kolmisen vuotta aikaa, voi Tervon ajankohtaissatiiria katsoa hiukan etäämmältä. Vaikka Koljatti on fiktiota, on Tervo epäilemättä kerännyt entisen toimittajan kokemuksella kunnon lähdeaineiston todellisen elämän tapahtumista. Minulle on jäänyt mieleen uutisissa Koljatin ilmestymisen aikaan ollut Tervon haastattelupätkä, jossa hän pohtii miten ihmeessä Suomen pääministeri voi olla Seiskan näkyvin viihdejulkkis.

Koljatissa pääministeri Lahnasella on harmaa imago, ex-vaimo, liuta yksinhuoltajia entisinä heiloina - ja kellariin vangittu aasialaisnainen. Brysselissä EU-matkalla Lahnanen harmittelee sosiaalisten taitojensa vähäisyyttä ja kadehtii eteläeurooppalaisten sujuvaa supliikkia. Vähäisenä vapaa-aikanaan Lahnanen naamioituu tekoparran taakse ja matkustaa Lidliin tai lähiöpubiin tutkimaan aitoa kansan elämää. Yhteistä näille kokemuksille on, että kaikki menee persiilleen sitä enemmän, mitä kovemmin Lahnanen yrittää.

Kirjassa oli monia pirullisia ja osuvia letkautuksia, mutta myös melko epätasaista jaarittelua. Välillä paasataan Vladimir Putinin lapsuudesta, välillä Pihtiputaan poliisisurmista. Tervon muista kirjoista tuttu into kuvata Kekkosta näkyy Koljatissa myös, hieman välillisenä. Lahnanen kun kuvataan niin vankkumattomana Kekkosen kannattajana ja ihailijana, että hän on nimennyt kaksospoikansakin Urhoksi ja Kalevaksi.

Huonoimmillaan Tervo sortuu kesäteatterimaiseen huumoriin, vääntämään melko kuluneita navanalus- ja humalavitsejä. Parhaimmillaan Koljatin piruilu suomalaispolitiikalle ja mediailmiöille on kuitenkin napakkaa. Saa nähdä miten hyvin tämä kirja kestää aikaa. Mutta kenties tämän ei ollut tarkoituskaan olla muuta kuin satiirinen katsaus ilmestymisajankohtaansa .

Äänikirjan luki muuntautumiskykyinen Veikko Honkanen, jonka äänirepertuaari yltää jylhästä kuminasta heiveröiseksi voihkimiseksi. Paikoin Honkanen oli jopa liian ilmeikäs, ottaen huomioon että Lahnasen persoonaa värittää ylenpalttinen harmaus. Muuten kuuntelen kyllä jatkossakin mielelläni jotain Honkasen lukemaa.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Susan Sellers: Vanessa & Virginia

Kansi: Nina Kairisalo / Into Kustannus.
Lukupiiri-ilta on aina mukava - niin oli eilenkin, kun livelukupiirini kokoontui puimaan Susan Sellersin kirjaa Vanessa & Virginia. Kirja oli minulle nimeltä tuttu, se on vilahdellut tänä vuonna blogeissa siellä täällä. Ainakin Leena Lumi, Ilselän Minna, Sinisen linnan kirjaston Maria ja Täällä toisen tähden alla -Jaana ovat lukeneet kirjan.

Minulle kirjan lukeminen oli hieman pakkopullaa, sillä en oikein päässyt kirjaan sisälle pintaa syvemmältä. Tiesin kuitenkin monen pitävän kirjasta ja myös lukupiirissämme on lähes aina vastakkaisia mielipiteitä luetusta kirjasta, joten haluan yrittää hieman perustella, mikä mätti.

Kansiliepeessä kirja määritellään näin: "Se on dramaattinen uudelleentulkinta paitsi sisarusten elämästä myös yhdestä 1900-luvun kirjallisuuden kuuluisimmista murhenäytelmistä - Virginia Woolfin itsemurhasta." Olen eri mieltä. Kirja kyllä kertoo Virginia Woolfista hänen sisaren Vanessa Bellin näkökulmasta, mutta kirjan lopussa tapahtuva itsemurha suorastaan livahtaa ohi. Ja pääpaino on kyllä Vanessan itsensä elämässä. En myöskään osaa sanoa, missä määrin kirja on uudelleentulkinta, sillä minulla ei ollut juuri pohjatietoa Vanessa Bellin ja Virginia Woolfin elämästä. Jaana miettiikin bloggauksessaan, mahtaako kirja kovin hyvin avautua jos ei tunne tosielämän taustoja.

Minusta romaanin pitää toimia itsenäisenä romaanina, vaikka taustalla olisikin tositapahtumia. Vaikka lukija ei olisi ikinä kuullutkaan Virginia Woolfista, pitäisi Vanessan & Virginian silti toimia fiktiivisenä romaanina. Sellaisena se ei kuitenkaan minusta oikein kanna. Henkilöt tuntuvat pintapuolisilta, ihmisiä tulee ja menee, ajankuva jää viitteelliseksi ja ohueksi, merkittäviä tapahtumia osoitellaan ja alleviivataan. Kronologisuus tuntuu samanlaiselta läpijuoksutukselta kuin monissa elämäkertaelokuvissa: leikataan peräkkäin nopeaan tahtiin lyhyitä tunnelmapaloja, jotta saataisiin kasattua tiiviiseen pakettiin kaikki olennaiset käänteet kohteen elämästä.

Kirjassa esiintyvä väkimäärä on melkoinen. Onneksi toisten blogiarvioista ja lukupiiriläisten kommenteista hoksasin googlettaa tietoa Bloomsburyn ryhmästä. Wikipediasta löytyvät ryhmäläisten elämäkerrat ovat todella mielenkiintoista luettavaa, kirjassa esiintyvistä henkilöistä minua kiinnostivat erityisesti Angelican ja Bunnyn kohtalot.

Hyvänä puolena voi sanoa, että kirja herätti halun lukea jotain Virginia Woolfin kirjoittamaa - minulla kun on aukko sivistyksessä Woolfin kohdalla. Lisäksi lukupiirissä vinkattiin Michael Cunninghamin Tunneista. Siitä löytyy paljon bloggauksia, linkitän tässä Annan kirjoituksen.

Käännöksestä

Suomentaja Soili Takkala tekee kohtuullisen hyvää työtä. Kieli on pääsääntöisesti sujuvaa suomea. Dialogiin on jäänyt jonkun verran paperinmakuisia anglismeja, kuten valitettavan usein käännöksissä tuntuu käyvän. Parissa kohdassa ihmettelin sanavalintoja, kuten tässä:

Lakkaan kirjoittamasta katsellakseni lintuja, jotka nokkivat Gracen nurmikolle heittämiä pekoninkuoria.

Pähkäilimme lukupiirissä, että pekonilla ei ole kuoria, mutta kyllähän lintuja usein ruokitaan rasvalla, vaikkapa talipalloilla. Kenties alkutekstissä on tarkoitettu vaikka kamaraa tai ihraa?

Jonkinlainen kiireen sivumaku käännöksen kieleen tuntuu jääneen. Näine puutteineenkin käännös tuntuu keskivertoa paremmalta uusien englannista suomennettujen kirjojen joukossa.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2013 parhaita kirjoja

Taas on aika julistaa kirjabloggaajien kirjaäänestykset käyntiin! Tänä vuonna kirjabloggaajat äänestävät vuoden parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa.

Kategoriat ovat:

Blogistanian Finlandia
Blogistanian Globalia
Blogistanian Kuopus
Blogistanian Tieto

Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan maanantaina 27.1.2014 klo 10. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa tiistaina 28.1.2014 klo 10.

Blogistanian Finlandia 2013
Blogistanian Finlandia 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Katja Ketun Kätilö ja Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Blogistanian Finlandiaa emännöi oma blogini Sallan lukupäiväkirja.

Blogistanian Globalia 2013

Blogistanian Globalia 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita käännöskirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alunperin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Sarah Watersin Vieras kartanossa ja Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi. Blogistanian Globaliaa emännöi Kirjasfääri:

Blogistanian Kuopus 2013

Blogistanian Kuopus on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.

Kilpailu järjestetään toista kertaa. Aiemmin on palkittu Annukka Salaman Käärmeenlumooja. Blogistanian Kuopusta emännöi Les! Lue!.

Blogistanian Tieto 2013

Blogistanian Tieto 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita tietokirjoja. Kilpailu koskee kotimaisia vuonna 2013 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2013 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.

Kilpailu järjestetään ensimmäistä kertaa. Blogistanian Tietoa emännöi Luetut, lukemattomat.

Osallistumisohjeet

Ehdolle asettamisen edellytys on, että bloggaaja on lukenut nimeämänsä kirjat ja kirjoittanut niistä omaan blogiinsa. Ehdokaslistan kirjat on linkitettävä niiden blogiarvioihin.

Osallistuja julkaisee listan blogissaan maanantaina 27.1.2014 klo 10 ja käy linkittämässä listansa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikenttään. Ääntenkeräyspostaukset julkaistaan kussakin emäntäblogissa viikkoa ennen itse äänestystä, 20.1.2014. Halutessaan bloggaaja voi ajastaa listan julkaistavaksi etukäteen. Ajastaminen riippuu blogialustan asetuksista. Myöhästyneitä listoja ei huomioida eikä listaa saa julkaista etukäteen. Etukäteen ajastetusta listasta voi ilmoittaa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikentässä etukäteen sitten, kun lista on ajastettu julkaistavaksi.

Bloggaaja voi muodostaa listan kaikkiin kategorioihin tai yhteen tai useampaan kategoriaan. Ääntenlaskennan sujumisen vuoksi äänestäjän tulee jättää kommentti jokaisen äänestämänsä kategorian emäntäblogiin.

Pisteytys

Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä vuoden kolmen parhaan kirjan listan, johon merkitsee pisteet ja linkin arvioon. Paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen. Ääntenlaskennan vuoksi on tärkeää, että pisteet merkitään kirjakohtaisesti. Pelkkä listaus yhdestä kolmeen ei riitä, koska listan paremmuusjärjestyksen voi tulkita olevan nouseva tai laskeva.

Mikäli bloggaaja haluaa asettaa ehdolle vain kaksi kirjaa, menee pisteytys seuraavasti: parempi kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.

Kilpailujen voittaja on kirja, joka saa eniten pisteitä. Mikäli kaksi tai useampi kirja on kärjessä samoilla pisteillä, ratkaistaan voittaja vertaamalla bloggareiden kirjoille antamia sijoituksia. Tasatilanteessa voittaa siis kirja, jolla on eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa verrataan myös kakkossijoituksia. Jos voittaja ei tälläkään keinolla ratkea, arpa määrää voittajan.

Järjestelyt

Kilpailu on kirjabloggaajien vapaaehtoisvoimin järjestämä epäkaupallinen äänestys. Palkintona jaetaan kunniakirja ja voittajakirjailijalle järjestetään kukitus mahdollisuuksien mukaan.

Tämän vuoden emäntäblogit on arvottu. Kilpailun järjestely- ja tiedotustoiminnasta tai ensi vuoden kilpailuemännyydestä kiinnostuneet kirjabloggaajat voivat ilmaista osallistumishalukkuutensa lähettämällä viestin Facebookin Kotimaiset kirjablogit -ryhmän postilaatikkoon.


Tässä vielä  tunnelmapaloja aiemmista kisoista. Annukka Salama kukitettiin Käärmeenlumoojan palkitsemistilaisuudessa.


Äänestyksen voitto pääsi Sarah Watersin Vieras kartanossa -pokkaripainoksen kanteen.