keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Marraskuun luetut

Kuva: Vertigo.
Marraskuu oli varsin sarjakuvavoittoinen kuukausi. Olen kyllä lukenut kirjojakin, mutta yksi jäi kesken. Kaksi muuta tulee varmasti luettua loppuun, mutta vielä nekin ovat kesken. Lukuaikaa on selvästi ollut vähän vähemmän kuin muulloin, iltamenot sun muut ovat välillä rajanneet lukuaikaa melkoisesti. Sarjakuvissa on kaiken muun hyvän lisäksi sekin hyvä puoli, että sarjakuvan ehtii lukemaan alusta loppuun nopeammin kuin kirjan.

Kuukausi alkoi kuitenkin tuoreella nuortenkirjalla. Terhi Rannelan Scarlettin puvussa houkutteli Tuulen viemää -teemallaan, ja ihan ok lukukokemus se olikin.

Sitten jatkoinkin minut täysin koukuttanutta Fables-sarjakuvaa viidennellä osalla The Mean Seasons ja osilla 6-8: HomelandsArabian Nights (and Days) ja Wolves. Varmaan jokainen kirjojen ystävä on joskus kokenut jonkun kirjan tai tv-sarjan tai sarjakuvan tai jonkun muun taideteoksen niin addiktoivana, että huomaa pohtivansa keskellä tavallista arkipäivää tarinan jatkumista. Juuri tällaisen ihanan koukutuksen tunteen Fables on antanut.

Gummeruksen uusi sarja-avaus Olipa kerran Ranskassa oli seuraavana kokeilussa, ihan ok sekin. Odotettu mahtavuus taas oli Amazonilta saapunut The Unwrittenin nelososa Leviathan, erinomainen jatko-osa tälle toiselle todella koukuttavalle, kiehtovalle ja kirja-aiheiselle sarjakuvalle.

Lisäksi kutsuin bloggaajat keräämään omaa listaa Blogistanian Finlandiaa varten, puffasin Kritiikin Päivä -tapahtumaa ja myös vierailin siellä ja kuuntelin Radio Lukupiirin Corto Maltese -keskustelua.

Tässä vielä valikoidut hakusanat marraskuulta, jälleen sellaisia joilla on viivytty blogissa yli kaksi minuuttia: 

kirja 1 luku arto salmisen "varasto"

Salmisen Varasto on sen verran lyhyt ja tiivis kirja, että ei ensimmäisen luvun lukemisen pitäisi viedä paljon aikaa, vaikka kävisi esimerkiksi kirjastossa sen lukemassa. Mutta ainahan on helpointa koettaa etsiä oikotie onneen hakukoneella. :)

eikä yksikään selastunut

Väärin kirjoitetut kirjan tai kirjailijan nimet ovat aina hauskoja, vaikka tämäkin on selvästi vain näppäilyvirhe - kohteena Agatha Christien klassikkodekkari Eikä yksikään pelastunut. Hakusanaa käyttänyt sitä paitsi viipyi blogissani tunnin ja 21 minuuttia ja selasi tuona aikana 28 sivua! Kiva kun viihdyit, kuka sitten olitkin. :)

kaari utrio kirjat kannattaako lukea

Olen lukenut Utrion kirjoja yli 20 vuotta, joten sanon että ehdottomasti kannattaa!

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Kritiikin Päivän antia

Eilen Tieteiden talolla vietettiin Kritiikin Päivää. Teemana oli media- ja kustannusalan murros. Tilaisuudessa oli viehättävä miljöö, hyvät ruoka- ja kahvitarjoilut ja mielenkiintoiset esiintyjät. Esiintyjistä minulla ei valitettavasti ole kuvaa, en kehdannut alkaa eturivistä kameralla zoomailemaan, mutta tässä näyte Tieteiden talon kauniista arkkitehtuurista. Komea reliefi on ala-aulassa, sitä voi ihailla jos haluaa vaikka käydä Tieteiden talon kahvilassa.


Tilaisuuden juonsi SARV:n vuoden 2011 puheenjohtaja Siskotuulikki Toijonen. Ensimmäisen puheenvuoron käytti Leena Majander, WSOY:n tuore varatoimitusjohtaja ja kustantaja .

Sormella tökkijät lukemaan

Aivan ensimmäiseksi Majander muistutti, että on harmillista, että median yhteydenotot koskevat liian usein kirja-alan pintakuohuja, ei lukemista ja kirjoittamista. Toimittajat kyselevät rikkaiden kirjailijoiden tienesteistä tai siitä, kuka on tapellut kenenkin kanssa. Majander vastaisi paljon mieluummin lukemista koskeviin kysymyksiin.

Majander analysoi, mitä asioita löytyy kirja-alan murroksen takaa ja nosti ensimmäisenä esiin teknologian muutokset. Kyse on muustakin kuin lukulaitteista: tekniikan kehittyminen vaikuttaa myös kirjan valmistamiseen, varastointiin, logistiikkaan, median sisällöntuotantoon... Samaan aikaan on menossa kirja-alan sukupolvenvaihdos: kun suuret ikäluokat eläköityvät, olisi tärkeä saada hiljainen tieto periytymään.

Toinen tekijä on rahan ja talouden merkityksen nousu. Tämäkin näkyy koko yhteiskunnassa. Kirja-alallakin on ryhdytty tarkastelemaan asioita talouden kannalta ja yritetään tehdä päätöksiä puhtaasti faktojen pohjalta. Mutta kustantajan tärkein kumppani on kirjailija tai kuvittaja, luovaa työtä tekevä ihminen, jonka työ ei  yleensä perustu talousanalyyseihin. Kaikkea ei voi "ammattimaisella sopimisella" ratkaista, se ei riitä hyvän luovan työn tekemiseen.

Lukemiseen käytettävä aika huolestutti Majanderia. Hän pohti suomalaisen arjen ajankäytön muutoksia ja mietti, minkä verran ihmisillä on nykyään aikaa keskittyä ja rauhoittua lukemaan, kun erilaiset teknologiset välineet vievät vapaa-ajasta ison osan. Hän kuvasi, kuinka jo rattaissa istuvat pikkulapset tökkivät sormellaan erilaisia laitteita ja mietti, oppivatko he edes käyttämään kirjaa, kääntämään sivuja. Kuulemma moni haaveilee, että "sitten joulunpyhinä minä luen", mutta ei suomalainen kustannusala elä "joululukijoiden" varassa, lukemisen pitäisi olla ympärivuotista.

Kuluttajien silmissä raja korkeakulttuurin ja populäärikulttuurin välillä on hälventynyt. Majander haastoi yleisön pohtimaan, kuinka suvaitsevaista kulttuuriväki onkaan: hyväksyvätkö kulttuurityöntekijät näiden rajojen katoamisen, vai onko kulttuurieliitillä vieläkin tarvetta heristellä sormea vääriä valintoja tekevälle kansalle? Majander muistutti, että pakkopulla ei maistu kenellekään, on kulttuurin työntekijöiden tehtävä saada lukemisesta houkuttelevaa.

Kustantajan tehtävän Majander määritteli osuvasti: kustantamon työtä on saada kirja kirjailijan työpöydältä lukijan yöpöydälle. Pelkkä lupaus julkaista kirja ei hänen mukaansa nykyään riitä, sillä kuka tahansa voi julkaista nykyään ihan itse mitä vaan. (Ks. Kirsin kirjanurkan keskustelu omakustanteista.) Kustantamon tehtävä on saada kirja lukijoiden käsiin.

Ei kaikki ollut ennen paremmin

Seuraavaksi puhui Touko Siltala, Kustannusosakeyhtiö Siltalan kustantaja ja entinen WSOY:n kirjallinen johtaja vuosilta 2000-2008. Aivan aluksi hän pääsi letkauttamaan, että olipa ihana kuulla Leenan ylistävän WSOY:ta - onhan Leena Majander ollut pitkän linjan otavalainen...

Siltala aloitti anekdootilla vuodelta 2000. Hän oli ollut kirjailijoiden kanssa matkalla Pohjois-Suomessa, ja eräs kirjailija oli intoillut Stephen Kingin netissä julkaisemasta tarinasta, joka oli innostanut suuren määrän lukijoita lataamaan tarinan ja myös maksamaan siitä netissä. Kyseessä lienee vuonna 2000 aloitettu jatkokertomus The Plant. "Touko, sinua ei enää ole, kustantamoa ei enää ole", oli kirjailija sanonut. Haaveissa lienee välkkynyt aika, jolloin kirjan tekemisestä ei tarvitsisi maksaa "turhille välikäsille". Tähän teemaan Touko Siltala palasi puheenvuorossa usein.

Erittäin mielenkiintoinen oli Siltalan analyysi kolmen sukupolven kirjailijoista. Hän otti ensimmäiseksi esimerkiksi Mika Waltarin. Kustantajalla ja kirjailijalla oli "hyväntahtoisen mesenaatin ja nöyrän taiteilijan suhde" - Waltari oli uskollinen kustantajalleen ja perääntyi konfliktitilanteissa. Siltala esitti mielenkiintoisen näkökulman: ennen kirjailijoiden toimeentulomahdollisuudet olivat paljon rajatummat kuin nykyään, joten riippuvuus kustantamosta oli suurempi.

Toinen esimerkki oli Arto Paasilinna. Hänen tunnuslauseensa oli kuulemma tämä: "Kirjailija ja kustantaja istuvat aina eri puolilla pöytää." Paasilinna ei kaihtanut konfliktia eikä vetäytynyt riidoista, vaan piti oikeuksistaan kiinni ja tarvittaessa myös iski takaisin. Erään erimielisyyden seurauksena Paasilinnan elämäkerran julkaisu meni WSOY:lta Otavalle. Tästä mainitaan myös Lentojätkä-nimisen elämäkerran Hesari-arviossa. Siltala muisteli Paasilinnan sanoneen: "Jos tankki on ajettu asemiin, sillä on ammuttava." Kirjailijan ja kustantamon suhteen muuttumisen yleisenä taustana Siltala näki 1970-luvun poliittisen ilmapiirin, Kirjailijaliittokin alkoi toimia ammattiliiton tavoin.

Kolmas esimerkki oli Sofi Oksanen. Siltalan mukaan "mesenaattisuhde" on 2000-luvulla käytännöllisesti katsoen jo kadonnut kustannusalalta. Koska kirjailijoiden riippuvuus kustantamoista on vähentynyt muiden toimeentulomahdollisuuksien vuoksi, tehdään kaunokirjallisuuden kustantamistakin eräänlaisena projektityönä: haetaan eri kirjoille sopiva kustantaja. Nousussa on myös yksilöllisten sopimusten tekeminen ja yksilöllisen kustannustoimittajasuhteen tarjoaminen.

Siltala nosti esille myös kirjailijoiden perustamat kustantamot. Dekkaristit perustivat osuuskuntakustantamo Crime Timen ja Sofi Oksanen perusti Silberfeldtin. (En löytänyt kummankaan kotisivuja, ehkä niitä ei ole?) Siltala sanoi seuraavansa mielenkiinnolla tilannetta, mutta kysyi, mahtaako kustantaminen olla kirjailijalle paras mahdollinen sivuammatti. Kuulemma painotalojen tarjousten vertailu ei niin kovin hohdokasta ole. Lisäksi Siltala kyseenalaisti voimakkaasti Crime Timesta julkisuudessa esitetyt talousluvut ja arveli, etteivät Crime Timen tuotot aivan niin hyviä ole kuin on annettu ymmärtää.

Ylipäätään Siltala näki kustannusalan murroksen tärkeimpänä taustatekijänä kirjojen myynnin laskun. Vuoteen 2000 asti kirjojen myynti kasvoi, sitten se tasaantui ja vuonna 2006 alkoi laskea, vuonna 2009 oli iso notkahdus alaspäin. Yritin etsiä tähän liittyen tilastotietoa kirjojen myynnistä, mutta en valitettavasti ihan tuoreita lukuja löytänyt. Tuoreimmasta päästä oli Suomen Kustannusyhdistys ry:n julkaisema neljäs Suomi lukee - tutkimus vuodelta 2008. Tutkimustulokset voi lukea pdf-muodossa. Siinä esitetään päinvastainen väite: "Kirjoja ostaneiden määrä on siis 2000-luvulla kasvanut merkittävästi." No, tutustukaa asiaan ja esittäkää näkemyksenne.

Lopuksi Siltala puhui kriitikon roolin muutoksesta. Hän hämmästeli suomalaisen lehdistön trendiä julkaista parintuhannen merkin kritiikkejä ja ihmetteli, mistä tämä päätös on oikein kummunnut. Hän kaipasi lehtiin pitkiä kritiikkejä takaisin. Siltala sanoi lukevansa ihan mielellään myös hyviä blogitekstejä, mutta koska työpäivät kuluvat koneen ääressä, haluaisi hän lukea painettuja laatukritiikkejä. Hyvänä esimerkkinä hän nosti esille saksalaisen Frankfurter Allgemeine -lehden, jossa edelleen julkaistaan vaikka kuinka pitkiä arvioita. Lehden kotisivujen perusteella näin todella on.

Miksi lukea lehtiä, jos ne julkaisevat eilisen päivän nettiuutisia?

Kolmas puhuja oli  Ville Hytönen, Savukeidas Kustannuksen kirjallinen johtaja ja kirjailija. Hän lähestyi sanomalehtiä aika eri näkökulmasta. "Olen hyvin väsynyt lukemaan päivälehtien kulttuurisivuja", hän sanoi. Syynä se, että niissä julkaistaan liikaa sellaista materiaalia, jonka hän on jo ehtinyt lukea netistä edellisenä päivänä. Mitä uutisia ne sellaiset ovat? Hän kritisoi myös sitä, että kirjallisuuden lieveilmiöt saavat liikaa tilaa, esimerkiksi kirjailijoiden kustantamovaihdokset. "Kustantamisjulkisuus ei paljon eroa tosi-tv-julkisuudesta", hän täräytti.

Kritiikiltä hän kaipasi uudistumista. Hyvä kritiikki voisi lähestyä esseistiikkaa. Hytönen ehdotti uutta termiä: puhutaan kritiikin sijaan resensiosta. (Tai "rekensiosta", kertokaapa minulle kuinka latinan sana recensio pitäisikään ääntää.) Hytönen kritisoi samojen latteuksien kierrätystä kritiikeissä: milloin puhutaan sujuvasta esikoisromaanista, milloin "uudesta Tervosta". Mutta hän myös muistutti, ettei kritiikin tarvitse olla kustantamon mainospuhetta eikä lukijan palvelemista, vaan kritiikillä on itseisarvo.

"Sanomalehtien bisnes on ilmoitusmyynti, ei uutisointi"

Kaikki puheenvuorot olivat erittäin mielenkiintoisia, mutta silti "toipuvan toimittajan" Johanna Vehkoon puheenvuoro oli todellinen loppuhuipennus. Hän on kirjoittanut erittäin mielenkiintoiselta vaikuttavan kirjan Painokoneet seis! - Kertomuksia uuden journalismin ajasta. Vaikuttaa ehdottomasti lukemisen arvoiselta!

Vehkoo analysoi sanomalehden historiaa ja muistutti, että Internetiä on turha syyttää sanomalehden kriisistä. Lehtien ongelma on se, että toimittajan työ on niin helposti korvattavissa. Tiedonjakelun niukkuus on muuttunut yltäkylläisyydeksi. Jos joku on kiinnostunut vaikkapa Afganistanin sodasta, miksi hän lukisi maakuntalehden juttuja aiheesta, jos voi hakea netistä maailman suurimpien mediatalojen juttuja tai etsiä tavallisten ihmisten julkaisemia valokuvia, blogitekstejä tai muuta materiaalia aiheesta? Vehkoo huomautti tylysti mutta osuvasti, että ainoastaan pääkirjoitus ja kuolinilmoitukset ovat sellaista sanomalehden sisältöä, jolle ei löydy juuri nyt korvaajaa.

Uudeksi toimintatavaksi Vehkoo suosittelee erikoistumista. Mikäli sanomalehdet haluavat menestyä, niiden kannattaa erikoistua. Toimittajien palkkaamisessa tärkeintä olisi, että toimittajalla on jonkin alan erikoisosaamista, ja hän voisi keskittyä tekemään todella hyviä juttuja tähän erikoisalaan liittyen.

Vehkoo muistutti myös, että ei lehtien bisnes ole uutisointi vaan lehdet ovat eläneet ilmoitusmyynnillä. Lehti on ollut kätevä "nippu", jossa saa samassa paketissa tietoa eri asioista, ja se on ollut hyvä kohde mainostajille. Kieltämättä Vehkoon puheenvuoro herätti kaikenlaisia ajatuksia - muistammehan esimerkiksi keskustelun siitä, voiko pohjoissuomalainen Kaleva kirjoittaa avoimesti lestadiolaisliikkeessä esiintyvistä ongelmista, vai onko lestadiolaisten tilaajien ja mainostilan ostajien boikottimahti niin suuri, että lehden on parempi vaieta ei-toivotuista aiheista.

Omia havaintoja

Tilaisuus oli kokonaisuutena erittäin kiinnostava, mutta jotkut yksittäiset asiat herättivät minussa ärsytystä. Olen viime aikoina ehtinyt istua useissa sosiaalista mediaa tai verkkopalveluja käsittelevissä tilaisuuksissa, ja olen erittäin kyllästynyt erääseen vakiokommenttiin, joka kuultiin myös Kritiikin Päivässä. Aina joku minua vain 10-15 vuotta vanhempi ihminen nousee pystyy ja ilmoittaa: "Minulla on teini-ikäisiä lapsia ja siellä ne päivät pitkät vain näpyttelevät niitä laitteitaan!" Sitten muut nyökyttelevät että juu-u, sellaisia ne lapset ovat. Tässä minäkin, neljättäkymmenettä käyvä naisihminen, näpyttelen laitteitani silmät kiiluen, eikä tunnu missään. Minusta on typerää ja aika vastuutontakin "ulkoistaa" teknologian kehitys lasten ja nuorten harteille. Kyllä täällä verkossa on kaikenikäisiä aktiivisia keskustelijoita ja sisällöntuottajia, eikä mikään estäisi näitä teini-ikäisten vanhempiakaan tutustumasta verkkosisältöön ja -teknologiaan.

Muutenkin tuntui, että tilaisuudessa oli paikoin eräänlainen henkinen muuri, joka erotti meidät verkon käyttäjät verkkoa vierastavista. Eräskin yleisön edustaja, joka kertoi toimineensa joskus Lapin yliopistossa media-alan professorina, kommentoi esityksiä näin: "Kai te tiedätte että Hesaria ei kohta kukaan enää lue, kun kaikki vaan lukevat niitä blogeja." No ei se nyt ihan näinkään ole. Toinen yleisön edustaja kommentoi Vehkoon kirjaa: "Tutkimuksesi on hyvä, mutta keskittyi liikaa materialistisiin asioihin. Lehtien ideologia on porvarin sielunelämä!"

Tietotekniikan syyttäminen lukemisen vähentämisestä taas oli ristiriidassa sen kanssa, että eräs kysyjä ihmetteli, ovatko kirjat nykyään paksumpia kuin ennen. Johanna Vehkoo kertoi tutkineensa asiaa ja vahvisti, että keskimäärin kirjojen sivumäärät todella ovat kasvaneet. Kustantamojen edustajat arvelivat, että syynä kirjojen sivumäärän kasvuun on Wordin käyttö - tekstinkäsittelyohjelmalla on helpompi tuottaa enemmän tekstiä kuin kirjoituskoneella.

Ja itse henkilökohtaisesti olen havainnut, että Internetin käyttö on lisännyt ja vahvistanut lukuharrastustani, kiitos kirjablogimaailman. Vaan eipä tätä yksityistä kokemusta toki passaa yleistää liian laajalle.

Lisäksi tilaisuus alkoi myöhässä, eteni myöhässä ja loppui puoli tuntia myöhemmin kuin oli ilmoitettu. No enpä minä siellä jäniksen selässä ollut, mutta kun nykyään saa tai joutuu osallistumaan todella moniin aikataulutettuihin tilaisuuksiin, niin järjestäjän pisteet ropisevat silmissäni heti, jos aikataulut venyvät. Aikataulujen asettaminen ja niiden noudattaminen on ammattitaitoa, aikataulujen pettäminen on huonoa organisointia.

Tilaisuuden hinta-laatusuhde oli kuitenkin erinomainen, tilaisuuteenhan oli vapaa pääsy. Seuratkaa SARV:n sivuja ensi syksynä, varmaankin Kritiikin Päivä järjestetään myös ensi vuonna.

lauantai 26. marraskuuta 2011

Bill Willingham - Mark Buckingham: Fables 7: Arabian Nights (and Days) & Fables 8: Wolves

Kuva: Vertigo.
Marraskuun pimeydessä Fables-sarja tarjoaa minulle täydellistä eskapismia. Olo on kuin teininä, kun ahmin Action Force- ja Ryhmä X -sarjakuvia. Aivan mahtavaa, että yhdysvaltalainen sarjakuvakustantamo Vertigo tarjoaa yhtä koukuttavaa kamaa myös aikuisille. Ihanaa!

Myös Nulla dies sine legendossa on blogattu sekä seiska- että kasiosasta. Ja Youtubesta löytyi oikein Fables-tv-mainos, jota on esitetty BBC America -kanavalla.

Osa 7, Arabian Nights (and Days) heittää mukaan seikkailuun arabialaisia satuhahmoja. Kaikki Tuhannen ja yhden yön tarinoita lukeneet tietävät missä mennään - mukaan tulee hunnutettuja kaunottaria, rohkeita seikkailijoita ja henkiä, jotka lupaavat toteuttaa kolme toivomusta. Mutta Willinghamilla on todella herkullinen tapa vinksauttaa tutut satuelementit johonkin uuteen muottiin. Hyvän tarinankertojan tunnistaa siitä, että vaikka aineksina olisi tuhat kliseetä, syntyy kokonaisuudesta silti jotain uuden ja omaperäisen tuntuista. Pelkkä vanhoihin satuihin viittaaminen ei (tälläkään) kertaa Willinghamille riitä. Tarujen Bagdad kohtaa 2000-luvun Bagdadin - sen, joka on amerikkalaisten sotilaiden miehittämä. Lisäksi Willinghamin eräs maalitaulu on Disneyn piirretyt. Pelkästään tämän osan nimi laukaisee päänsisäisessä jukeboksissa käyntiin Disneyn Aladdin-piirretyn tunnuslaulun Arabian Nights ja myös tarinan visuaalisissa vaikutteissa on selviä Aladdin-ilmentymiä.


Pitkien, jatkuvajuonisten tarinoiden kuljetuksessa on tilaa suvantovaiheille ja sivupoluille. Tässä eräs tärkeä sivupolku on lopussa nähtävä liikuttava mutta vaarallinen rakkaustarina. Minulle kävi niin että satuin olemaan asioilla kaupungilla kun seiskaosasta oli jäljellä enää muutama sivu. Jotenkin päädyin Akateemiseen kirjakauppaan, missä jalkani veivät minut Comics-hyllyn ääreen, ja siellä oli Fablesin kahdeksas osa, ja sitten minä ostin sen... Olin jo ehtinyt päättää, että Fablesin hyvyydestä huolimatta en kerää tätä sarjaa omaan hyllyyn, kun tilaa on käytössä vain rajatusti. Mutta oli kyllä hyvin sijoitettu 18,90 euroa, sen verran kovaa kamaa osa 8 oli!

Kuva: Vertigo.
Osassa 8 nähdään Fablesin 50. jakso ja huhhuh, siihen onkin ladattu todella muikeita käänteitä sekä toiminnan että romantiikan suhteen! Olen todella vakuuttunut siitä kuinka Willingham on onnistunut yllättämään minut useita kertoja. Asiat tapahtuvat nopeammin ja eri lailla kuin etukäteen olen ehtinyt kuvittelemaan. Vau! Erityisesti alaluku The Israel Analogy oli melkoista meininkiä... ja jokainenhan voi vetää omia johtopäätöksiään siitä, miten Fables mahtaa heijastella yhdysvaltalaista ulkopolitiikkaa Lähi-idän valtioiden suhteen.

Politikointia näkyvämmässä roolissa olivat kuitenkin sudet, joita riitti joka lähtöön. Aina satuhahmojen ei tarvitse periytyä aikojen takaa, Fablesin kaartiin kelpaavat myös ne, jotka ovat syntyneet 1800-luvun lopulla. Kas tässä Rudyard Kiplingin luomus:

Täytyy yrittää antaa taas vähän sulatteluaikaa ja kenties lukea nämä osat uudestaankin ennen sarjan jatkamista.  Vaikka Fablesia ei ole suomennettu, on sarjaa silti saatavilla melko kätevästi. Parin testihaun perusteella tätä löytyy kirjastoista eri puolelta Suomea, ja tarvittaessa aineistoa voi kaukolainatakin, jos juuri omasta kirjastosta ei tätä löydy. Suomalaisista verkkokirjakaupoista ainakin Turun Sarjakuvakauppa tätä tarjoaa. Ja tietenkin Amazonista voi tilata. Minä lähetän erityiskiitokset vielä Akateemisen kirjakaupan sarjakuvaostajalle, jonka ansiosta Helsingin keskustan myymälässä on mainio kokoelma englanninkielisiä sarjakuvia.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Kuuntele Radion Lukupiirin Corto Maltese -keskustelu

Corto Maltese. Kuva: Cong SA.
Eilen Yle Radio 1 -kanavan Radion Lukupiiri käsitteli Hugo Prattin luomaa Corto Maltesea. Lukupiirilähetys kestää kolme tuntia. Minulla keskittymiskyky häviää jos pitää vain kuunnella radiota noin pitkään, joten kaivoin vuosia rauhassa maanneen käsityöpussini esiin ja ryhdyin neulomaan sukanvartta samalla kun kuuntelin. Saa nähdä valmistuuko sukkapari ikinä, mutta ainakin oli mukava neuloa ja kuunnella Tarleena Sammalkorven ja hänen vieraittensa keskustelua Cortosta. Lähetystä voi kuunnella Yle Areenassa 26.11.2011 asti, joten hopi hopi, sieltä kuuntelemaan!

Paikan päällä vieraina olivat sarjakuvataiteilija Ville Tietäväinen ja sarjakuvaneuvos Juhani Tolvanen.  Puhelimessa kuultiin mm. Cortojen suomalaiskustantajaa Markku Jalavaa ja Cortot suomentanutta Heikki Kaukorantaa. Mielenkiintoista oli, että lähetykseen soittaneiden Corto-lukijoiden ikäjakauma oli aika laaja - ainakin sen perusteella mitä radioon soittavien ihmisten äänestä voi päätellä - ja monella oli vuosikymmenien kokemus Cortosta. Soittajia myös oli ympäri Suomen. Minä olen löytänyt Cortot 1990-luvulla koululaisena, mutta olen näköjään silti Corto-juniori jopa suomalaisharrastajien kesken. Vaan eipä sillä, onhan Prattin ensimmäinen Corto-tarina ilmestynyt jo 1960-luvun lopulla.

Lähetykseen oli valittu hienoa musiikkia, loppupuolella kuullaan jopa Pratt itse laulamassa ja kitaraa soittamassa. Pisteet vielä Tarleena Sammalkorvelle, minulle oli positiivinen yllätys että hänkin on Corto-entusiasti.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Kritiikin Päivä 2011 -tapahtuma lauantaina 26.11.

Suomen arvostelijoiden liitto järjestää Kritiikin Päivä 2011 -tapahtuman lauantaina 26.11. Tieteiden talossa. Tarkan ohjelman voi lukea täältä. Tieteiden talolla on yheksänkytlukulaisimmat nettisivut mitä olen aikoihin nähnyt, mutta kyllä sieltä sentään sijainti selviää.

Teemana on media- ja kustannusalan murros, vilahtaapa ohjelmassa sana "kritiikkiblogikin". Kiinnostavilta kuulostavat erityisesti kustantaja Leena Majander-Reenpään ja kustantaja Touko Siltalan puheenvuorot.

Tapahtumaan on vapaa pääsy eikä sinne tarvitse ilmoittautua.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Bill Willingham - Mark Buckingham - David Hahn - Steve Leialoha: Fables 6. Homelands

Kuva: Vertigo.
Eihän tästä tule mittään: Fablesia on pakko paahtaa eteenpäin!

Kuudes osa, Homelands, sijoittuu nimensä mukaisesti meidän maailmaamme paenneiden satuhahmojen entisille kotikonnuille. Yritän ottaa nyt tavaksi, että kerron kunkin osan juonenkäänteistä korkeintaan saman verran kuin albumin takakannessa, niin en spoilaa uusien lukijoiden lukunautintoa. Myös Nulla dies sine legendosta voi lukea tästä.

Ja takakannessahan kerrotaan, että satumaiden inhan valloittajan, pääpahis The Adversaryn henkilöllisyys paljastetaan! Ennakkoasenteeni oli kenties hieman epäileväinen: joko nyt? Sarjahan jatkuu vielä vaikka kuinka pitkälle... Yleensä pääpahikset tuppaavat olemaan vähän tylsiä mustavalkoisessa pahuudessaan. Joojoo, onhan näitä nähty, maailmankaikkeuden hirmuisimpia ilkiöitä. Kuka tahansa populäärikulttuurin harrastaja ehtii saada kamalista pahiksista yliannostuksen, kun tarpeeksi monta seikkailua on lukenut kirjoina tai sarjakuvina tai katsellut telkkaria tai elokuvia.

Mutta Willingham näyttää taas taitavuutensa tarinankertojana. Pääpahista ei todellakaan kuvata liian mustavalkoisesti, vaan tavalla, joka mahdollistaa vaikka kuinka korkealentoisia tulkintoja... Kritisoidaanko tässä kenties Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa? Euroopan unionia? Ylikansallisia yrityksiä? Ei tarvitse ihmetellä, miksi Fables on voittanut arvostettuja yhdysvaltalaisia Eisner-sarjakuvapalkintoja läjäpäin.

Ivan Bilibinin maalaus. Kuva: WikiPaintings
Tässä albumissa tavataan kiinnostavia satuhahmoja monista eri tarinaperinteistä. Minua sykähdytti erityisesti Rusin valtakunta, jossa kohdataan venäläisten kansansatujen hahmoja. Pääpiirtäjä Mark Buckingham tekee kunniaa venäläiselle taiteelle mm. ruutureunojen vinjeteillä ja kuvallisella intertekstuaalisuudella. Sivulta 84 löytyy ruutu, jonne onkin merkitty terveiset venäläistaiteilija Ivan Bilibinille. Ja onpa Buckingham selvästi tutkiskellut myös Viktor Vasnetsovin kuuluisaa taulua Ritari tienristeyksessä. Tsekatkaa vaikka itse albumista. ;)

Viktor Vasnetsovin maalaus. Kuva: Wikipedia.
Tämänkin albumin parissa kävi niin, että ensin luin kaikessa rauhassa, sitten tempauduin tarinan mukaan ja piti ahmia sivut loppuun hirmuvauhtia että saan tietää miten käy. Sitten piti palata kiltisti takaisin ja lukea hitaasti uudelleen, jotta sai kiinni pienemmistäkin yksityiskohdista...

Saa nähdä osoittautuuko Fables saagaksi vai saippuaoopperaksi - siis tuleeko tällä olemaan selvä konkreettinen loppupiste jota kohti Willingham kulkee, vai onko tärkeintä vai päästä kieputtamaan juonta aina uuteen uskoon, ilman tarkoitustakaan lopettaa hommaa ikinä. Toistaiseksi voin vain nauttia tästä sarjasta. Suosittelen.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Blogistanian Finlandia 2011

Vuonna 2010 keräsin leikkimielisen Blogistanian Finlandia –listan kirjoista, joita blogeissa oli luettu ja hyväksi havaittu. Idea sai innostunutta palautetta, joten tänä vuonna kannattaa lyödä viisaat päät yhteen ja kerätä lista kollektiivisesti.


Blogistanian Finlandian tarkoituksena on nostaa esiin kirjoja, joita bloggaavat lukuharrastajat ovat hyviksi havainneet ja joiden lukemista he suosittelevat.

Ohjeet alla - nämä saa kopioida ja levittää eteenpäin:

Osallistu Blogistanian Finlandian valintaan!

Toimi näin:

1. Ajasta blogiisi oman listasi julkaisu maanantaille 2.1.2012 klo 10.00. (Jos blogialustasi ei tue ajastamista, julkaise lista käsin tuohon aikaan.)

2. Nimeä listallasi 3-6 vuonna 2011 ilmestynyttä kotimaista kaunokirjallista teosta, jotka sinun mielestäsi ovat lukemisen arvoisia. Jokaisesta listan kirjasta on löydyttävä vähintään yksi blogiarvio. Linkitä yksi tai useampi blogiarvio listasi kirjoihin. Listalle saa nimetä myös runokokoelmia, novellikokoelmia ja sarjakuvia, toisin kuin virallisessa Finlandia-kilpailussa. Voit käyttää listasi lähtökohtana vuoden 2011 Finlandia-listaa, mutta ei ole pakko.

Huom! Listan kirjoja ei tarvitse rajata niihin, joita on itse lukenut. Voit kerätä tietoa muiden blogiarvioista. Punnitse kanssabloggaajiesi mielipiteitä ja käytä niitä hyväksesi listan teossa.

3. Palaa Sallan lukupäiväkirjan ketjuun 2.1.2012 ja ilmoita kommenttikentässä linkki, josta listasi löytyy.

Kaikkien mukanaolleiden listat kerätään yhteen ja kuusi eniten mainintoja saanutta kirjaa nostetaan Blogistanian Finlandia 2011 –listalle, joka julkaistaan 2.1.2012 klo 20.

tiistai 8. marraskuuta 2011

Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 4 - Leviathan

Kuva kopioitu Turun Sarjakuvakaupan sivuilta.
Flunssan poteminen sarjakuvien äärellä jatkuu. Postista tuli iloinen yllätys - The Unwritten -sarjan nelososa Leviathan. Joskus Amazon ilahduttaa, sillä sieltä oli ilmoitettu arvioiduksi saapumisajaksi marraskuun loppu. Ehdin nimittäin kokea repiviä hetkiä Akateemisessa kirjakaupassa pari viikkoa sitten - siellä Leviathan oli jo hyllyssä! Yritin kuitenkin aktiivisesti unohtaa näkemäni ja sattumoisin viikonloppuna luin juuri kolme aiempaa osaa taas kerran, joten olin suorastaan valmiustilassa Leviathanin kimppuun käydäkseni!

En viitsi kertoa kauheasti Leviathanin juonenkäänteistä, sillä minä suosittelen tämän sarjan lukemista ykkösosasta alkaen. Pääosassa on Tom Taylor, menestyskirjailija Wilson Taylorin poika. Ihmiset tuppaavat sotkemaan Tomin Tommy Tayloriin - Wilsonin kirjoittaman huippusuositun kirjasarjan päähenkilöön. Velhopoika Tommy kamppailee ystäviensä Suen ja Peterin kanssa ilkeää kreivi Ambrosiota vastaan - ja kas kummaa, jotenkin myös Tom on joutunut matkakumppaniensa Lizzien ja Richien kanssa hengenvaaralliseen seikkailuun, mutta viholliset tuntuvat olevan salaperäisempiä ja pahantahtoisempia kuin vampyyrikreivi...

Kuitenkin, kuten kaikki jatkosarjat, myös The Unwritten on toteutettu niin, että kyytiin voi hypätä kesken matkankin. Silloinhan saa toisenlaisen tarinan, kuin se, joka lukee järjestyksessä. The Unwrittenin tarinat tarinoista ja niiden mahdista alkavat selvästi upota minuun...

Eipä silti, jo viikonlopun kertauslukeminen muistutti minulle taas kerran siitä, että tarina syntyy ennen kaikkea kokijansa mielessä. Kahdesti ei mies voi astua samaan virtaan, eikä hyvää tarinaa voi lukea tismalleen samanlaisena kahta kertaa. Esimerkiksi kakkososan ensimmäinen lukukerta oli aivan omanlaisensa elämys, ja kakkososan myöhemmät lukukerrat ovat näyttäneet tarinan eri näkökulmista. En kuitenkaan pysty enää kakkososan äärellä palauttamaan itseäni täysin samaan mielentilaan kuin eka lukukerralla, se kokemus oli selvästi ainutlaatuinen...

Spoilaamatta voin kertoa, että Leviathanissa liikutaan valaanpyynnin maisemissa! Moby Dick on tähtäimessä... mutta melkoisesti kerroksia Carey tähänkin tarinaan kirjoittaa. Tästä saisi varmasti vielä paljon enemmän irti, jos olisi lukenut Moby Dickin, tuntisi filosofi Thomas Hobbesin teoksia, osaisi arabiaa ja hepreaa, olisi kenties perehtynyt Paul Austeriin. Onneksi tunnistin sentään Raamatun tarinat kun niihin viitattiin.

Ja kuten edellisetkin osat, näistä korkeakirjallisista aineksista huolimatta The Unwrittenia voi lukea myös seikkailuna, tai taikasauvaa heiluttavien poikasankarien synkkänä parodiana. Tai voi keskittyä vampyyreihin. Tai mielenterveysongelmiin.

Aiempiin osiin verrattuna tämä oli episodimaisempi. Väliotsikoita oli paljon, tarinaa kuljetettiin aika ripotellen. Näkökulman ja aikatasojen vaihdoksia oli runsaasti. Ehkä ihan yhtä kovia kierroksia en tästä osasta saanut kuin aiemmista, mutta sanotaanko näin, että 90 % aivan mahtavasta on edelleen aivan mahtava. :) Ehkä tämä tunne tuli siitäkin, että tässä vaiheessa sarjaa ei voi ihan älyttömästi vyöryttää uusia yllätyksiä, vaan aiemmin avattuja juonenkäänteitä pitää vähitellen ryhtyä hieman valottamaankin.

Kolmososaa lukiessani haaveilin, että The Unwritten kävisi myös suomalaisten tarinoiden kimppuun. No tässä nelososassa jopa saadaan maustetta eräästä suomalaisen kulttuurin luomuksessa: viimeisessä jaksossa kohdataan Quark Maiden, joka muistuttaa epäilyttävästi Niiskuneitiä (englanniksi Snork Maiden). Tosin tyylilajina on "Niiskuneiti joutuu Peter Jacksonin Meet the Feebles -elokuvaan". Niin, ja Pauly Bruckner nähdään jälleen!

Eräs minua kiinnostavista teemoista The Unwrittenissa on ystävyyden kuvaus. Sarjan Tommy Taylor -jaksoissa kuvataan Tommyn, Suen ja Peterin ystävyyttä, joka on juuri sellaista kuin lastenkirjoissa aina: henkeen ja vereen asti uskollista, kyseenalaistamatonta ja pyyteetöntä. Eräässä Careyn ja Grossin maalitaulussa, Harry Potterissa, minua on välillä hiuksenhienosti ärsyttänyt ystävyyden "harrysentrinen" kuvaus. Jos kirjat olisi kerrottu Ronin tai Hermionen näkökulmasta, olisiko ystävyyden kuvaus ollut toisenlaista?

Tomin, Lizzien ja Richien välinen suhde ei ole ollenkaan yhtä yksiselitteinen. Se on sellaista kuin ystävyydeksi kutsutut suhteet joskus tosielämässäkin ovat: toveruuden lisäksi mukana voi olla myös laskelmointia, taka-ajatuksia, itsekkyyttä. Mihin rajaan asti kukakin on valmis uhrautumaan ystäviensä puolesta, entä ovatko ystävällisen käytöksen motiivit aina pelkkää lähimmäisenrakkautta?

Jotain pelottavaakin tässä tarinassa on, tässä on niin paljon alitajuntaa hämmentäviä aineksia. Olo on kuin illalla sänkyyn peitellyllä lapsella, kun valot sammutetaan ja pimeyden varjot tuntuvat heräävän eloon... Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjoja lukeneet tunnistanevat tunteen.

Tarvitseeko enää sanoakaan, että suosittelen lämpimästi The Unwrittenia. Kohderyhmänä voi olla vaikka tarinoiden ja kirjallisuuden ystävät. Tai Finlandia-palkintoraati, joka ei ottanutkaan Näkymättömiä käsiä Finlandia-kisaan mukaan. Taidan henkilökohtaisena kannanottona lukea tällä viikolla vielä lisääkin sarjakuvaa. :) Pinossa odottaa nimittäin monia houkuttelevia sarjakuvia, sen sijaan kirjoja on nyt kesken vain yksi, ja epäilen että se saattaa jäädäkin kesken.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Fabien Nury - Sylvain Vallée: Olipa kerran Ranskassa. Suuri gangsterisota. Osa 1: Herra Josephin valtakunta

Kuva: Gummerus.
Olipa vaikea kirjoittaa tälle otsikkoa! Tutkin albumin nimen kirjoitusasua kustantajan kotisivuilta ja Helmet-kirjastohausta, mutten saanut tolkkua. Onko sarjan nimi Olipa kerran Ranskassa? Onko Suuri gangsterisota myös osa sarjan nimeä? Ovatko Osa 1 ja Herra Josephin valtakunta alaotsikkoja, alaotsikon alaotsikkoja, osa sarjan nimeä vai mitä ihmettä ne ovat?

No kumminkin. Herra Josephin valtakunta kiinnitti huomioni Lukuisa-blogin jutun kautta. Nytpä olikin hyvä hetki lukea albumi, sillä viikonloppu on mennyt flunssassa pötkötellessä, ja mitäpä silloin muutakaan tekisi kuin lukisi.

Gummerus ei ole tainnut sarjakuvakustantamona profiloitua, mistä kertoo sekin että kustantamon kotisivuilta ei löydy sarjakuvalle edes omaa luokitusta. Tämäkin teos on luokiteltu lasten- ja nuortenkirjallisuuden alle - ihan turhaan, koska ei tätä liian nuorille lukijoille kannata antaa luettavaksi. Juutalaisen Joseph Joanovicin elämään perustuva fiktiivinen tarina edellyttää lukijaltaan toisen maailmansodan tapahtumien tuntemusta vähintään pintapuolisella tasolla ja albumista löytyy väkivaltaa sekä kohtauksia, joissa esiintyy raiskaus ja lasten hyväksikäyttöä. Mutta hienoa, että Gummerus on lähtenyt kovakantisella suomennoksella julkaisemaan sarjaa, jota Ranskassa on ilmestynyt jo neljä osaa. Sarjakuvalle on perustettu oma nettisivu, josta löytyy kuvanäytteitä ja videotraileri. Myös Kvaakista löytyy tälle oma keskusteluketju.

Kuva: Olipa kerran Ranskassa -sivu.
Sarja on palkittu Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla, mutta minuun tämä ei mitään lähtemätöntä vaikutusta tehnyt. Voi tosin olla että sarja paranee edetessään. Tämä avausosa tuntui kovin episodimaiselta, ihan kuin liian lyhyeen tilaan olisi pitänyt ahtaa liikaa yksityiskohtia päähenkilön värikkään elämäntaipaleen varrelta. Lähtökohta on kyllä kiehtova: romanialainen juutalaispoika Joseph jää orvoksi, päätyy nuorena miehenä Ranskaan vaimonsa Evan kanssa ja pääsee töihin Evan sedän romukauppaan. Metallinkerääjästä tulee vähitellen Pariisin vaikutusvaltaisimpiin miehiin kuuluva taustapiru, joka vetelee naruista niin poliiseja, poliitikkoja kuin "liikekumppaneitaankin". Toiset pitävät häntä sankarina, joka pelasti juutalaisia joutumasta keskitysleireille, toisten silmissä hänen toimintaansa tiivistyy mädäntynyt korruptio.

Tarina hyppelehti aikatasosta toiseen, ja vaikka siirtymät oli merkitty kertomalla kunkin tapahtuman vuosiluku, jäi kokonaisuus mielestäni hieman hajanaiseksi ja sekavaksi. Piirrosjälki oli osaavaa, mutta ehkä vähän neutraalia. Neutraaliuden tunnetta korosti yllätyksetön tietokoneväritys ja tietokonetekstaus. Ajankuva kyllä välittyi fiilistasolla: popliinitakkeja, huopahattuja, ranskalaismiesten korttituokioita anislasillisten äärellä...

Mutta jos tämä kerran on palkintoja kahminut, niin ehkäpä pitää toinenkin osa lukea, jos sarjan suomentaminen jatkuu. Mitään erityisen vaikeaa tai häiritsevää tässä ei ollut tuota pientä sekavuutta ja hyppelehtimistä lukuunottamatta, joten jos toinen maailmansota ja sitä edeltävät historian käänteet kiinnostavat, voi kokeilla tätä albumia.

lauantai 5. marraskuuta 2011

Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Tony Akins - Jimmy Palmiotti: Fables 5. The Mean Seasons

Kuva: Vertigo.
Hehkutin Fablesin nelososaa lukiessani, kuinka hienoa onkaan päästä pitkien tarinalinjojen huipennuskohtiin. Pitkät tarinalinjat näkyvät myös sarjan vitososassa, mutta The Mean Seasons muistuttaa, ettei makeaa mahan täydeltä: kun eräät pääjuonikuviot päätyivät edellisosassa ratkaisuihin tai osaratkaisuihin, nyt on aika taas pohjustaa tulevaa ja fiilistellä vähän rennommin välillä. Vitososa sisältää pari vähän irrallisempaa lyhyttarinaa, ennen kuin päästään jatkamaan pääjuonen parissa intensiivisemmin. Samalla menee vähän vaikeaksi kertoa juonikuvioista mitään, sillä en haluaisi möläyttää spoilereita. Yritän kertoa joistakin asioista vähän ja spoilaamatta. Sitä paitsi Fables-eepos näyttää jo nyt siltä, että eihän tämä sarja kerta kaikkiaan voi loppua mihinkään muuhun kuin ratkaisuista klassisimpaan: lopputaisteluun. Ihan varmasti sarja sitten joskus huipentuu siihen, että satuhahmot taistelevat menetyistä kotikunnaistaan The Adversarya vastaan, ja huikeiden loppurytinöiden jälkeen eloonjääneet voivat elää onnellisina elämänsä loppuun asti. :)


Albumin eka tarina alkaa Prince Charmingin ex-vaimojen kimppalounaalla. Toka tarinassa taas valotetaan Mr. Bigbyn menneisyyttä. Amerikkalaisen populäärikulttuurin peruskauraa ovat tarinat jenkkisotilaiden taisteluista Natsi-Saksassa, ja kas, sinnepäs Iso Paha Susikin heitetään. Natsien salaisesta linnasta löytyy yllättäen hullu tiedemies sekä eräs goottilainen hirviö, joka The Unwrittenissäkin on näyttäytynyt useampaan otteeseen...

Juonen päälinjan parissa taas puhaltavat uudet tuulet. New Yorkin Fabletown kokee merkittäviä poliittisia muutoksia, lisäksi yksi jos toinenkin satuhahmo tuntuu ottavan hatkat. Motiivit vaihtelevat. Snow Whiten eli Lumikin perhe-elämässä tapahtuu jännittäviä käänteitä. Suosikkisivuhahmoihini kuuluva Reynard-kettu saa taas pari herkullista repliikkiä heitettäväkseen.

Olen tehnyt niin, että aina kun olen saanut yhden Fables-osan loppuun, olen pannut seuraavan kirjastosta varaukseen. Näin en voi ahmia sarjaa liikaa, vaan aina jää vähintään muutama päivä kypsyttelyaikaa, mutta ei sille mahda mitään että aina osan lukemisen jälkeen on sellainen "haluan lisää!" -olo. Taitavaa tarinankerrontaa ja koukuttavia juonenkäänteitä. Pääpiirtäjä Mark Buckinghamin tyyliin olen päässyt hyvin sisälle ja nautin hänen nyansseistaan. Vaihtuvat piirtäjät tuovat mukavaa särmää ja sykettä omilla tyyleillään.

Myös Nulla dies sine legendossa on tästä juttu.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Terhi Rannela: Scarlettin puvussa

Kuva: Pietari Posti / Otava.
Surffaillessani blogeissa pitkin ja poikin osuin taas kerran kirjailija Terhi Rannelan blogiin. Sieltä löytyi tietoa hänen uusimmasta kirjastaan Scarlettin puvussa. Innostuin aiheesta: nuortenkirja, jossa hyödynnetään intertekstuaalisesti Tuulen viemää -klassikkoa? Kuulostaa herkulliselta! Blogista löytyy tietoa kirjasta ja makupaloja. Kirjan inspiraationa oli kouluvierailu, jossa Rannela oli tavannut kahdeksanvuotiaan Tuulen viemää -fanin. Muuten Rannelan nimi on jäänyt mieleen ainakin Reeta Karoliinan ja Saran kehuista. Viimeksi muistan Rannelan kirjoista lukeneeni Marjiksen blogista.

Scarlettin puvussa alkoi vetävästi. Tuulen viemää -fanille, kuten minulle, pastissimaiset juonenkäänteet olivat herkullisia. Esikuvaa ei kuitenkaan ole pakko tuntea, tätä kirjaa voi lukea mainiosti vaikkei Tuulen viemää tuttu olisikaan. Henkilöhahmojen nimet ovat hauskoja silmäniskuja alkuperäisteokselle ja elokuvasovitukselle: Viivi Lintunen, Reko Puttonen, Aki, Olivia...

Vetävän alun lisäksi myös kirjan loppu oli onnistunut. Mutta väliin mahtui turhan pitkä pätkä melko tasaista tallaamista. On ikävä sanoa nuortenkirjaa kaavamaiseksi, koska kaavamaisuus on stereotyyppinen leima nuortenkirjallisuudelle, mutta sekä tarinan kuljetuksen että kielenkäytön osalta Scarlettin puvussa oli turhan kaavamainen. Kieli jää melko neutraaliksi, jopa vähän latteaksi. Mukaan mahtuu jopa yhdyssana- ja pilkkuvirheitä, mistä rapsahtaa kyllä miinusta myös Otavan kustannustoimitukselle. Välillä mukana on ihmeellistä löysää: "Äiti istuu sohvalla ja selaa neljä kertaa vuodessa ilmestyvää käsityölehteä." Miinusta myös kannesta: kirjassa kuvataan, että Viivillä on kihara ruskea tukka, ja kansikuvan tytöllä on vaalea ja suora tukka.

Vanhan totuuden mukaan fiktion uskottavuus seisoo tai kaatuu yksityiskohtien mukana. Minua harmittaa erityisesti erään yksityiskohdan kompastuminen. Näin Viivi selostaa, miksi ei ole hetkeen ehtinyt päivittää Tara-blogiaan:

"Menossa oleva lyhyen (maailman lyhyimmän) matikan kurssi: joka ikinen tunti on minulle kuin painajaismaista tervanjuontia. Niinä aamuina, kun on matikkaa, en halua nousta sängystä."

Ja näin kirjoittaa Margaret Mitchell Scarlettista. Gone With The Wind, kolmannen luvun loppu, pokkaripainoksessani sivut 61-62:

"It was like a mathematical formula and no more difficult, for mathematics was the one subject that had come easy to Scarlett in her schooldays."

Harmittelin viimeksi Rauha S. Virtasen Ruususta lukiessani tyttökirjojen sankarittarien yleistä matikkainhoa, ja nyt kun olisi ollut loistava esikuva - Scarlett O'Hara - tarjolla asian korjaamiseen, mennään silti vakiomallin mukaan. Äh!

Noin muuten vanhojentansseja intohimoisesti odottava Viivi Lintunen on esikuvansa mukainen - yhtä itserakas ja itsevarma, ja juuri tämän vuoksi Scarlettiakin joko rakastaa tai inhoaa. Paha poika Reko on pantu puhumaan Pohjanmaan murretta, mistä itse tykkäsin kovasti - pohjalainen nuori Rhett vetoaa minuun... :)

Kuitenkin tunsin tätä lukiessani lukevani nuortenkirjaa. Kun luin vaikka Gisellen kuolemaa, joka on käsittääkseni luokiteltu nuortenkirjaksi, tätä tunnetta ei minulla ollut. Scarlettin puvussa sisälsi tasaisin väliajoin kohtia, jotka olivat aikuislukijalle  - ja varmaan myös fiksulle nuorelle lukijalle - kuin töykkäisy kylkiluiden väliin: tässä naisten keskinäisen solidaarisuuden opettamista, tässä tietoista tyttöjen itsetunnon kasvattamista. Arvioisin, että suomalaisen nuortenkirjamestarin Rauha S. Virtasen tasoon Rannelalla on vielä matkaa, ja tuoreemmista kollegoista esimerkiksi Sari Peltoniemi kirjoittaa paljon moniulotteisemmin ja lisäksi kauniimpaa kieltä. Myönnän, että kovin kattavaa vertailua tämä ei vielä ole, Rannelalta olen lukenut vain tämän yhden kirjan ja Peltoniemeltä kaksi.

Gone With The Wind on muuten luettavissa ilmaisena sähkökirjana Australian Project Gutenbergin sivuilta. Tiedostomuodoksi voi valita pdf:n tai txt:n. Erittäin mielenkiintoinen keissi Tuulen viemästä puhuttaessa on Régine Deforgesin kirja Sininen polkupyörä, joka kiinnitti huomioni kesällä Gam-murin blogijutun ansiosta. Deforges kirjoitti kirjansa suoraan Tuulen viemän juonikuvioiden pohjalta, ja Mitchellin perilliset veivät hänen oikeuteen plagioinnista, joskin vapauttava tuomio mutkallisen oikeudenkäynnin jälkeen tuli.