maanantai 29. kesäkuuta 2009

Orvokki Autio: Pesärikko

Minun on tehnyt mieli lukea Orvokki Aution Pesärikko siitä asti, kun näin sen Lappeenrannan teatterissa näytelmäversiona vuonna 2004. Nytpä kirja tuli luettua, ja yllättävän äkkiä tämä tuli ahmaistua, kolmen kirjan yhteispainoksessa kun oli sivuja melkein 700. Pesäpallotermeistä otsikointinsa ottanut eepos pitää sisällään kirjat Viistotaival, Kotipesä ja Merkki päällä. Kirjat ovat ilmestyneet alunperin 1980-luvun alussa ja teksti on kestänyt aikaa hyvin. Olen nähnyt tarinasta myös tv-sarjan, jota valitettavasti vaivasivat suomalaisen tv-draaman helmasynnit. Vaikka roolitus oli hieno (Minttu Mustakallio, Ritva Oksanen, Pekka Valkeejärvi), niin sovitus oli kökkö.

Tarina alkaa 1950-luvun Pohjanmaalle ja päättyy 1970-luvun Tampereella. Pidän kirjoista, joissa käytetään murredialogia, ja herkullista pohjalaisdialogin lukeminen oli näin itäsuomalaisellekin. Kyseessä on melko tyypillinen nuoren naisen kasvutarina, mutta vetäväksi sen tekee huumori, hyvä miljöökuvaus, jännitteiset perhesuhteet ja sellainen seikka, jota en osaa yhdellä sanalla määritellä. Kirjassa nimittäin kuvataan monisyisesti perhesuhteiden dynamiikkaa, mutta siitä puuttuu täysin nykypäivän kielenkäytölle tyypillinen keittiöpsykologia. Henkilöiden päänsisäisiä ajatuksia ja tunteita kuvataan ja analysoidaan vain aniharvoin, vaan keskitytään kuvaamaan ulkoista toimintaa. Silti tunnelataus välittyy lukijalle tehokkaasti. Esimerkiksi ensimmäisessä osassa Armin nuoruutta ja naiiviutta kuvataan yksinkertaisella toiminnolla: aamuisin tai ennen saunaan menoa Armi puristaa naamastaan kutittavia finnejä. Tehokasta!

Orvokki Autio ei siis joudu kirjoittamaan tyyliin "Armi oli pohtinut parisuhteensa haasteita ja todennut että kahdenkeskiselle läheisyydelle pitäisi resursoida kalenteriin laatuaikaa", vaan hän kirjoittaa, miten Armi hoitaa lehmää, siivoaa taloa ja keittää perunoita. Todella virkistävää! Ylipäätään kaunokirjallisuus on ihanaa vastapainoa esimerkiksi oman työympäristöni kielenkäytölle, jossa päivittäin käytän itsekin sellaisia sanoja kuin projekti, prosessi, rajapinta, resurssi. Onneksi lukuharrastuksen avulla voi hulauttaa aivoihinsa virkistykseksi vaikka tällaista sanastoa: vitevä, mykkä synti, konehella veisuu, foorilauta, nästyyki, puolijauhoonen.

Armi naidaan Larvan komeaan taloon, häntä itseään 15 vuotta vanhemman Olavin vaimoksi. Larva on ollut menestyvä tila, mutta jo Armin tullessa perheen peruskuvio on vääristynyt. Olavin äiti Laimi on todellinen anoppi helvetistä: kontrolloiva, omistushaluinen, hyviin tarkoituksiin kaiken käärivä matriarkka. Kamarista käsin asioihin sekaantuu myös Laimin halvaantunut sisko Ilmi. Kahden naisen kasvattama Olavi on tahdoton, henkisesti veltto mies, jota avioliiton aikana alkaa piinata järjetön mustasukkaisuus. Armilta koetetaan pimittää tieto Olavin lehtolapsesta, mutta lopulta salaisuus tietysti ehtii Arminkin korviin.

Toisessa osassa seurataan, onnistuuko Armin ja Olavin elämä oman katon alla, Larvasta pois, ja kolmannessa osassa Armi elää eronneena yksinhuoltajaäitinä Tampereella. Armi on loppujen lopuksi päähenkilönä melkoinen "tyhjä taulu", vailla mitään erityisen persoonallisia ominaispiirteitä, mutta silti hän on samaistuttava päähenkilö. Mielenkiintoisempia ulottuvuuksia saavat Laimi ja Olavi. Varsinkin Olavin kohtalo on rakennettu kiinnostavasti. Laimikin on moniulotteisempi kuin päältä näyttää, omien tapojensa vanki. Sotienjälkeisen Pohjanmaan henkinen ilmapiiri kuvataan sellaiseksi, että lähes kaikki on ollut "kiellettyä": esimerkiksi metsään ei sovi mennä muuten vaan kävelemään, naapurithan voisivat sitä ihmetellä. Samoin Armin suhde lapsiinsa, erityisesti kipakkaan Tiinaan, on kiintoisaa.

Hyvää kerrontaa, uskottavat henkilöt, tunnistettava suomalaismaisema, elävää kieltä ja rivien välistä tihkuvaa huumoria - niistä on Pesärikko tehty ja hyvä kirja se olikin.

Aapeli - Kimmo Taskinen: Siunattu hulluus

Siunatun hulluuden sarjakuvaversio oli hykerryttävän hauskaa luettavaa. Olen Kimmo Taskisen tyyliä kehunut jo hänen Veikko Huovisen novelleista tekemiensä sarjakuvien parissa, ja messevää luettavaa tämä Aapeli-sovituskin oli. Hieman epäilen, että Taskinen jopa pääsee keulimaan alkuperäisteoksen ohi. Innostuin niin paljon, että kävin lainaamassa Siunatun hulluuden kirjana, mutta pienen plarailun jälkeen en sitten, ainakaan vielä, tarttunutkaan siihen. Tuntuu, että se mikä oli huumoria muutama vuosikymmen sitten, tuntuu hieman tekohauskalta nyt. Taskinen taas on rakentanut dramaturgian huolella, ja hervottomat kuvat tuovat hauskuuden. Rumia, pottunokkaisia, avosuisia suomalaisnaamoja sarjakuva vilisee. Jos siis kaipaa taidenautinnoltaan hienostuneisuutta, cityhenkisyyttä ja kosmopoliittisuutta, ei kannata lukea tätä. Mutta mikäli arvostaa rehellistä suomalaista kansanperinnettä, tässäpä oiva valinta!

Tarinahan on mitä mainioin, ja lienee tuttu monille elokuva- tai kesäteatterisovituksista. Rummukaisen veljekset Ana ja Vilippus lähtevät kuskaamaan nuorinta veljeä Elmeriä hullujenhuoneelle. Isä on kuollut ja pöhkö, mykkä Elmeri syökin niin paljon. Vilippus on käynyt lääkäriltä luvan hommaamassa, tietenkin yksinään, eihän köyhästä talosta kahta miestä kannata lääkäriin lähettää. Anan ja Vilippuksen matkanteko ei suju ongelmitta, sillä vastaan tulee milloin minkäkinlaista eläjää, ja veljekset ajautuvat selkkauksiin milloin viinan, milloin ovelan saarnamiehen vuoksi. Samalla parannetaan maailmaa ja vilosohveerataan. Kun vihdoin viimein pitkältä matkalta päästään kotiin, on maailma taas hieman avarampi ja kotioloja osaa arvostaa enemmän.

maanantai 22. kesäkuuta 2009

Onerva Hintikka – Kirsti Häppölä: Tuntematon emäntä

Kliseinen kohtaus suomalaisissa sotaelokuvissa: seurataan sotilaiden vaiheita rintamalla, välillä käydään katsomassa kotirintaman kuulumisia. Kamarissa radion ääreen on nykertynyt koko perhe, naiset puristavat nenäliinaa kämmessään ja painautuvat keinutuolissa lähemmäs radiota kuullakseen uutiset paremmin.

Onerva Hintikan ja Kirsti Häppölän hieno kirja Tuntematon emäntä häivyttää tällaiset mielikuvat tehokkaasti. Kirja perustuu muisteluaineistoon, jonka Helsingin yliopiston sosiologinen laitos keräsi 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Aineiston perusteella on tehty useita muitakin tutkimuksia tähän mennessä. Tuntematon emäntä keskittyy näkökulmassaan maaseudun naisten arkeen talvi- ja jatkosodan aikana. Muistelijoiden iästä johtuen näkökulma on usein nuorehkon perheenemännän tai vielä naimattoman nuoren tytön. Kummallakaan ryhmällä ei ole ollut aikaa istuskella radion ääressä, ja eipä radioita kovin monessa kodissa vielä ollutkaan. Kuten ennen sotaakin, naisilla oli hoidettavana karjatalous sekä perheen lapset ja vanhukset. Uutena asiana tulivat monet miesten työt, kuten hevosella hoidettavat peltotyöt ja metsätyöt. Lisäksi vapaaehtoistyönä tehtiin mm. leipomista, ompelua ja neulomista armeijan tarpeisiin. Koska elintarviketuonti ensin hiljeni ja sitten lähes pysähtyi viiden sotavuoden aikana, piti ruokaa tehdä lähes täysin omavaraistuotannon varassa. Niukoista varoista luovutettiin osa myös yleiseen käyttöön, kansanhuollon tarpeisiin.

Kirja tarttui mukaani kirjaston ”esittelyhyllystä”. Aihe kiinnostaa minua monestakin syystä. Historia ja naisnäkökulma kiehtovat, ja erityisen kiinnostavaa luettavaa teksti on sen vuoksi, ettei siinä kuvatuista tapahtumista ole kuin 70 vuotta aikaa. Kuinka kävisi, jos nykypäivän suomalaiset joutuisivat vastaavan urakan eteen? Työmäärät ja työolosuhteet ovat olleet valtavan rankkoja. Itse asiassa en aina edes pidä siitä, että entisajan hurjalla työnteolla yritetään välillä hieman syyllistää nykysuomalaisia, sillä onhan yleisesti ottaen varsin hyvä asia, etteivät suomalaiset joudu enää tekemään alkeellisissa oloisessa henkensä kaupalla kovaa ruumiillista työtä kellon ympäri. Kuitenkin tällaisia kuvauksia lukemalla jokainen voi myös pohtia, missä määrin ja millaisella asenteella itse olisi vastaavassa tilanteessa selvinnyt. Esimerkiksi osallistumista Lotta Svärd -järjestön organisoimaan armeijan leipien leipomistoimintaan eräs muistelija kuvaa näin:

”Lapuan pappilan renkituvassa leivottiin. Siellä oli vakituinen paistaja ja kaksi lottaa eri kyliltä vuorotellen. Aamulla tehtiin työt kotona, sitten 12 kilometriä pyörällä pitkin joen jäätä Lapuan kirkolle. Siellä leivottiin 700 leipää ja tehtiin 10 sangollista taikinaa seuraavaksi päiväksi. Sitten pyörällä kotiin ja navettatöihin. Ei tietenkään mitään maksua, kaikki oli vapaaehtoista työtä.” (MV: SO/279)

Kirjassa kuvatuista töistä tuo leipominen lienee sellainen taito, johon itse pystyisin, vaikken hapanleipää puu-uunilla minäkään ole tehnyt. Moni muu asia on sellainen, johon ei yksinkertaisesti enää ole osaamista yleisellä tasolla. Kun sodan aikaan esimerkiksi vaatteet kuluivat, tehtiin ensin mahdollisimman paljon vanhoista vaatteista uusia. Kankaita ei saanut kuin harvoin, joten monessa talossa pidettiin lampaita ja kehrättiin villaa, tai kasvatettiin pellavaa ja hamppua ja tehtiin itse pellavakankaat alusta asti. Kyllä voisi hieman kestää, jos minun pitäisi pellavansiemenistä saada aikaan käyttökelpoinen kangas. Eipä moni osaa kehräämistäkään nykypäivänä. Kehruutalkoista on kirjassa tällainen muisto:

”Taloissa pidettiin vanhoja mummoja viikkokaupalla kehräämässä villaa ja pellavaa. Eräskin 90-vuotias vanhus sanoi kehrätessään: ”Jäi vyyhti kesken”, ja nukkui pois maailman vaivoista rukkinsa ääreen.” (MV:SO/166)

Toisaalta, koska maatalon työt olivat jo ennen sotia jakautuneet miesten ja naisten töihin, ei sota-ajan emännilläkään ollut välttämättä mitään kokemusta vaikkapa raskaista hevostöistä, jotka olivat olleet isäntien kontolla. Kun työikäiset miehet joutuivat rintamalle, jäivät maataloustyöt naisten, pikkupoikien ja vanhojenisäntien harteille. Työvoiman vähetessä maatalojen sadot ja tuotot pienenivät, mutta paljon naiset saivat silti aikaan.

”Kesäsodan aikaan isännältä tuli kirje: ”Ota se hevonen haasta ja ala tekemään sillä töitä.” Mitään muuta neuvoa ei ollut. Menin hakaan hevosta ottamaan. Tietysti oli asialliset suitset ja leipäpala mukana. Hevonen olikin vihainen minulle, hyppi ja kiljui hampaat pitkällä. Laitoin veräjän kiinni ja lähdin kävelemään takaisin, itkin ja ajattelin ettei tule mitään. Samalla tuntui, että elämä ei jatku näin ja hain hevosen haasta.” (MV:SO/1342)

Peltotyöt, kuten kyntäminen, olivat fyysisesti raskasta työtä ja usein jo hevosen valjaiden käsittely vaati niin paljon voimia, ettei työikäisillä naisillakaan aina olisi sellaisia riittänyt. Vielä hurjempia muistoja löytyy kuitenkin tukkimetsästä. Talvella 1942 kansanhuoltoministeriö käynnisti Motti mieheen -talkoot. Haloista oli kova pula, sillä pakkastalvet olivat sotavuosina kovia, ja sekä armeija että siviiliväestö tarvitsivat halkoja. Miehiltä odotettiin neljän motin suoritusta, naisilta yhden (yksi motti on siis yhden kuutiometrin suuruinen pino halkoja). Moni nainen kävi muiden töiden ohessa metsässä puita kaatamassa käsisahalla.

Kirja on jaettu osiin, joissa kuvataan eri puolia maataloustöistä sekä perhe-elämästä. Kun kaikki työvaiheet niputtaa yhteen, ei ole ihme, että moni nainen kuvaa työpäiviensä olleen välillä 20-tuntisia. Aamuyöstä herättiin ja aamuyöllä mentiin nukkumaan muutamaksi tunniksi, siinä välissä tehtiin kellon ympäri työtä, vuosi vuodelta niukemmalla ruokavaliolla ja huonommilla vaatteilla ja varustuksilla. Esimerkiksi kenkiä oli mahdoton tehdä tyhjästä, joten sodan loppuvuosina moni teki ulkotyötkin puu- tai paperikengissä, jotka luonnollisesti hajosivat helposti, tai paljain jaloin. Perheet olivat suuria, joten pikkulapsetkin joutuivat omiin tehtäviinsä heti kun kynnelle kykenivät. Aivan pienistä lapsista huolehtivat esimerkiksi vanhemmat sisarukset.

Onerva Hintikka ja Kirsti Häppölä ovat tehneet hienon työn kootessaan ja toimittaessaan Tuntemattoman emännän. Kuvituksena on sota-ajan valokuvia, osa yksityisista albumesta, osa Puolustusvoimien kuva-arkistoista. Blogissa esittelemistäni kaunokirjailijoista esimerkiksi Heikki Turunen ja Hilkka Ravilo ovat kuvanneet paljon sota-ajan ja sodan jälkeisen maaseudun arkea ja työntäyteistä elämää. Tuntematon emäntä antaa kattavasti ja faktatietoihin perustuen lisätietoa tästä ajanjaksosta. Hintikka ja Häppölä muistuttavat esipuheessaan, että naisten kotirintamalla tekemä työ ei vuosikymmeniin saanut juuri minkäänlaista julkista tunnustusta tai arvostusta. Vuonna 2006 julkaistu Tuntematon emäntä nostaa hienosti esille suomalaisten naisten huikeat ponnistelut yhteiseksi hyväksi sodanajan raskaissa oloissa.

perjantai 19. kesäkuuta 2009

Jane Stanton Hitchcock: Seurapiirimurhia

Jane Stanton Hitchcockin kolmesta suomennetusta dekkarista Seurapiirimurhia on mielestäni paras. Olen lukenut tämän kirjan joskus aiemminkin, ja nyt ostin sen pokkarina kahdella eurolla erään kalliolaisen antikvariaatin kadulle laitetuista esittelylaatikoista. Kuten Vaarallisia naisiakin, se kuvaa rikkaan newyorkilaisen seurapiirin elämää. Dekkarijuonen perusidea on samankaltainen kuin Leena Lehtolaisen Tappavassa säteessäkin: päähenkilö on sympaattinen, lukijan puolelleen saava nainen, josta ikään kuin olosuhteiden välttämättömästä pakosta tulee murhaaja. Kiinni murhaaja ei jää, vaan lukijallekin jää sellainen olo että ihan oikein tehty, juuri noin minäkin olisin toiminut.

Päähenkilö Jo Slater on siis varsin sympaattinen hahmo: hän on keski-ikäinen hienostolady, jonka oma perhetausta on kuitenkin vaatimaton. Hänellä on terävä psykologinen silmä, Ranskan historian tuntemusta sekä erehtymätön tyylitaju sisustuksen, pukeutumisen ja juhlien järjestämisen suhteen. Mutta kun hänen upporikas aviomiehensä yllättäen kuolee, Jo huomaa jäävänsäkin tyhjän päälle, koska aviomiehen testamentti osoittaakin rahat ulkopuoliselle naiselle.

Ranskalainen kreivitär Monique de Passy osoittautuu käärmeeksi Jo'n paratiisissa. Luvassa on herkullisia kissatappeluita, sillä olivatpa kyseessä kahdeksanvuotiaat tytöt koulun pihalla tai luksuselämää viettävät seurapiirirouvat, on naisten myrkyllinen keskinäinen kamppailu hierarkia-asemista peliä, jossa aseina ovat vehkeily ja kaksinaamaisuus. Onko ratkaisun avain historiallinen kaulakoruskandaali, jonka Jo hyvin tuntee, onhan Ranskan kuningatar Marie Antoinette Jo'n lempihahmoja...

Kyseessä on siis mitä suositeltavin kesädekkari, jossa pääpaino on siis jossain ihan muualla kuin poliisitutkinnoissa tai rikoksissa. (Lienenkin maininnut, että tämänkaltaiset dekkarit tuntuvat seuloutuvan suosikeiksini.) Suomentaja Sari Karhulahti on tehnyt ihan hyvää työtä, tosin minua kiusasi, että Marie Antoinettesta puhutaan toistuvasti "Maria Antoinettena", itse ainakin olen tottunut tuohon e-päätteiseen nimimuotoon.

perjantai 5. kesäkuuta 2009

Peter Høeg: Lumen taju

Pitkän linjan lukijana ei onneksi kovin usein tule semmoista oloa, ettei tiedä mitä lukisi seuraavaksi. Tai jos tulee, yleensä virikkeellinen käppäily läpi kirjaston auttaa tähän. Mutta hyvin usein käy niin, että jokin kirja ikään kuin "huutelee", että lue minut seuraavaksi. Lähettää kutsuja alitajuntaan, tai jotain. Tällaista sähkötystä Peter Høegin Lumen taju harrasti kirjahyllyni ylimmältä hyllyltä, ja niinpä se tuli luettua taas kerran.

Ylähyllylleni ovat päässeet ne kirjat, jotka pisimpään ovat matkassani kulkeneet (ja jotka ovat pienikokoisia, isot kirjat ovat alahyllyllä). Lumen tajun naapureina ovat Liian paksu perhoseksi, Ylpeys ja ennakkoluulo ja Amerikan psyko. Jäljet johtavat 1990-luvun lopulle, jolloin olen nuorena aikuisena alkanut edes jollakin lailla hankkimaan omia "aikuisten kirjoja". En tosin ole ikinä ollut kirjojen hamstraaja, vaan omistamieni kirjojen määrä on melko pieni ja sellaisena se on tarkoitus pitääkin. Suurimman osan lukemisistani haen kirjastosta.

Jos nyt oikein pystyn muistamaan, olen ostanut tämän kirjan (suomennoksen 5. painos, vuosi 1996) pääsykoereissulla Helsingistä. Kävin tuolloin tuoreena ylioppilaana pyrkimässä Helsingin yliopiston yleistä kirjallisuustiedettä lukemaan, mutten päässyt, sainkin pääsykokeista i:n. Osaksi huono menestys johtui siitä, etten jaksanut ylioppilaskirjoitusten jälkeen paahtaa pääsykokeisiin kovinkaan paljon, osaksi siksikin etten oikein tajunnut kirjallisuustieteellistä teoriaa, mitä pääsykoekirjoissa oli. Pääsykokeeseen piti lukea kaksi teoriakirjaa ja kaksi romaania, jotka olivat Hannu Mäkelän Mestari ja tämä Lumen taju.

Olin Lumen tajun lukenut jo aiemmin (se on suomennettu alun perin vuonna 1993) joten pääsykokeita varten kirja oli tuttu ja lainasin sen kirjastosta. Ellei muistini petä, ostin tämän oman kappaleen nimenomaan pääsykokeiden jälkeen, kun se yliopiston läheisessä pikkukirjakaupassa tuli vastaan ja oli halpa. Nyt kirjassa alkaakin olla jo mukavasti ajan patinaa, vaikkei tämä mikään arvopainos olekaan. Hieman huokoinen paperi alkaa olla varsinkin reunoista kellastunutta ja tummaa.

Peter Høeghan oli 1990-luvulla muotikirjailijoita. Lumen tajun lisäksi luin häneltä tuolloin Kertomuksia yöstä, josta pidin, ja sisäoppilaitoskuvauksen Rajatapauksia, joka muistaakseni oli todella hyvä. Kertomuksia yöstä tuntui muistaakseni uusintalukemisella hieman teennäiseltä. Mäne tiedä, muistinvaraisesti en osaa varmempaa sanoa, pitäisi kerrata. Høegin myöhemmin suomennettuja kirjoja en ole lukenut. Nämä ovat siis Nainen ja apina, Kuvitelma 20. vuosisadasta ja Hiljainen tyttö.

Uusimman suomennoksensa myötä Høegista kirjoitettiin taas lehdissä meilläkin, mutta muuten tässä näkyy taas, kuinka älytöntä ylipäätään on olettaa, että lukeva yleisö on kiinnostunut aina vain niistä kirjoista, jotka milloinkin mediassa pinnalla ovat. Lumen taju on edelleen todella vetävä, hyvä ja kiinnostava kirja. Koska minulle kirja on moneen kertaan luettu ja vanha tuttu vuosien takaa, tuntuu tuo hyvyyden ja huonouden määritys joka tapauksessa vähän turhalta. Tämän sanon puhtaasti henkilökohtaisella tasolla. Tästä kirjasta, kuten monesta muustakin, on ehtinyt tulla jo sellainen vanha kaveri, jota ei tarvitse enää objektiivisesti arvottaa. Merkki siitä on juuri tuo, että kirjan henkilöt ja tapahtumat nousevat välillä assosiaatioina mieleen vuosia lukemisen jälkeenkin, ja että kirja aika ajoin kutsuu luokseen uusintalukemista varten.

Lumen taju on parhaita lukemiani dekkareita, sillä dekkari tämä kirja viime kädessä on. Päähenkilö, puoliksi grönlantilaissyntyinen Smilla Jaspersen alkaa selvittää samassa talossa asuneen grönlantilaispoika Esajaksen kuolemaa talvisessa Kööpenhaminassa. Tapaturmalta näyttänyt kuolema johtaa isojen asioiden jäljille, ja lopuksi Smilla päätyy takaisin Grönlannin hyisille jäätiköille selvittämään arvoituksen ratkaisua.

Dekkarimuoto on Høegille oikeastaan vain tapa marssittaa näyttämölle värikkäitä hahmoja, kuvata Smillan kautta Tanskan ja Grönlannin välistä kolonialistista historiaa, sekä antaa jäätutkimuksia tehneen Smillan ylistää lumen ja jään vaihtuvia olomuotoja sekä kritisoida eurooppalaisia elämäntapoja. Smilla onkin vastustamaton päähenkilö: 37-vuotias hankalaluonteinen yksineläjä, jolla on sisua ja tappelutaitoja sekä taustatukena rikas isäpappa. Laaja henkilögalleria tarjoaa myös loistavia sivuhahmoja sekä tilanteita. Kuitenkin tämä on myös välillä rasite: avainhenkilöitä on niin paljon, että jopa näin ties kuinka monennella lukemisella on välillä vaikea muistaa, mihin joku yksittäinen henkilö liittyikään ja mitä hänestä oli aiemmin kirjassa kerrottu. Sekaisin menivät! Lisäksi varsinkin loppupuolella tulee tunne, että varsin tärkeässä roolissakin olevat henkilöt on esitelty hyvin pinnallisesti, eikä lukija loppujen lopuksi tunnekaan heitä yhtä hyvin kuin pitäisi.

Nautin lukiessani tutusta tarinasta ja paneutuneesta kerronnasta, jossa lukijalle tarjoillaan moniulotteinen miljöö, valtavasti kiinnostavia yksityiskohtia ja tiheä, jännittävä tunnelma. Jostain syystä kirjan lopun lukeminen sujui minulta melko hitaasti. Yksi syy oli se, että lopussa alkoi taas jännittää, että mitäs tässä käykään (en muistanut loppuratkaisuja enää kunnolla), joten monena iltana kävi niin, että luin pikalukuna selaten monta sivua eteenpäin, ja sitten palasin kiltisti taaksepäin ja luin rauhassa samat kohdat uudestaan. Lisäksi aivan viime metreillä alkoivat tietyt tapahtumat häiritä epätodennäköisyydellään ja epäloogisuudellaan. Yleensä minua eivät tällaiset asiat kiusaa. Olen varsin helppo dekkarilukija, sillä nielen pöljimmätkin juonikuviot yleensä kakistelematta, kirjailijaan luottaen. Mutta ehkä juuri kirjan tuttuudesta johtuen tällaiset onnahtelevat pikku yksityiskohdat hieman häiritsivät. Niistä jäi se mielikuva, että Høeg on hitusen liikaa vain tekninen taituri, kirjallisilla kyvyillään briljeeraaja, ja varsinainen sisältö jää välillä kuitenkin ontoksi.

Suomentajana on Pirkko Talvio-Jaatinen, joka on tehnyt pitkän uran pohjoismaisten kirjojen suomentajana. Suomennos oli pääsääntöisesti varsin hyvä, mutta Talvio-Jaatisella on joitakin maneereja, jotka toistuessaan häiritsevät minua. Esimerkiksi tuntuu siltä, että hän käyttää liikaa sanaa minä. Eli kovin usein ei sanota vaikka "kampaan hiuksiani", "ajan autoa", vaan aina pitää olla "minä kampaan hiuksiani", "minä ajan autoa". Kun tuo minä-sana joka välissä toistuu, se häiritsee. Lisäksi jotkut sanat ovat olleet sellaisia, että niissä suomentaja ei ole joko tiennyt jollekin termille oikeaa vastinetta, tai sitten kyseessä on ollut sellainen erikoistermi, ettei sille edes ole kunnon vastinetta. Esimerkiksi ruoanlaiton yhteydessä kirjassa puhuttiin triflistä eikä triflestä. Kysymys kuuluukin, onko vuonna 1993 Suomessa edes käsitelty ruoanlaitosta kirjoitettaessa trifleä, ja onko sille ikinä ollut minkäänlaista suomenkielistä vastinetta? Tämä taitaa olla aika saivarteleva esimerkki.

Ajan kulumisen näkyy siinä, että lunta ja jäätä rakastava Smilla miettii kirjassa useaan otteeseen, että jäätikköä ei ihminen ole pystynyt kesyttämään. Surullista kyllä, nyt ilmastonmuutoksen jo näkyessä, juuri näinhän uhkaa käydä. Jäätiköt sulavat ennennäkemättömän nopeasti, pohjoisen ikirouta sulaa, jääkarhuja uhkaa sukupuutto. Olisiko näin, että jossakin vaiheessa myös kirjallisuudessa alkaa näkyä vedenjakajana tämä 2000-luvun alku ja ilmastokriisien tiedostaminen? Aletaan puhua kirjallisuudesta ennen ilmastonmuutosta ja kirjallisuudesta sen jälkeen. Nyt Lumen tajun kuvaukset, joissa Kööpenhaminassa on jouluna metrin verran lunta, meri jäässä ja useita pakkasasteita, tuntuvat vaikeilta hahmottaa, kun muistelee Suomenkin parin talven loskakelejä ja nopeaa säätilojen vaihtelua.