maanantai 9. maaliskuuta 2009

Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu

Johannes Angeloksesta jäi niin vahva jälkimaku, että sitä piti tasapainottaa toisella yhtä väkevällä elämyksellä: Hilkka Ravilon esikoisteoksella Kuin kansanlaulu. Tämä kirja on ollut suosikkejani jo pitkään. Olen lukenut sen useampaan kertaan, ja nyt oli taas nautinnollisen uusintalukemisen vuoro.

Kuin kansanlaulu on ollut minulle sosiaalihistorian oppikirja, väkevä kannanotto naisen itsemääräämisoikeuden puolesta, itäsuomalaisen identiteetin täsmentäjä ja vaikka mitä. Rakenteellisesti kirja on jokseenkin tyypillinen kasvutarina: päähenkilö Eevan vaiheita seurataan lapsuudesta varhaiseen aikuisuuteen. Sisällön puolesta tarina iskee kuin miljoona volttia. Kärkkäisen Eeva on syntynyt yläsavolaiselle asutustilalle sotien jälkeen, torpan yhdeksänneksi tyttäreksi. Hänellä sattuu olemaan kiero silmä, jota ei hoideta kuntoon, osittain sen vuoksi että lääkärissä käyminen on torpan väelle käsittämätöntä luksusta. Syrjäinen pieni savolaiskylä elää ankaran körttiuskon varjossa, naisen osa on nääntyä kovan työn ja jatkuvien synnytysten paineeseen. Eeva pääsee lähtemään Helsinkiin piiaksi, mutta jatkuvalla työnteolla häntä sielläkin kuritetaan. Avioliitto tansseissa tavatun Jaakon kanssa osoittautuu jatkuvaksi perheväkivallan alla elämisen peloksi.

Savolaista naturalismia luukutetaan siis olan takaa, ja millä raivolla. Eevan tarina tempaa mukaansa eikä jätä rauhaan. Ravilo maalaa tekstiään väkevin vedoin. Kirjaa voi lukea esimerkiksi romanttisen sinkkukirjallisuuden kääntöpuolena: siinä missä nykypäivän kolmekymppiset citysinkut haikailevat miehen ja lasten perään, joutuivat savolaistytöt nääntymään hampaattomina akkoina köyhyyteen kymmenpäisen lapsilauman kanssa. Helsinkiin muuttaneet kanssasisaret taas joutuivat hakemaan laittomia abortteja, kun ehkäisyvälineitä ei ollut saatavilla tai ei osattu hankkia. Mies oli pakko saada ja naimisiin piti päästä jotta kunniallisesta naisesta kävisi, mutta miehet olivat usein väkivaltaisia alistajia, joista ei päässyt eroon, eivätkä tyhmimmät aina halunneetkaan. Kotiapulaiseksi lähteneen Eevan maailmankuva on käsittämättömän rajattu: hän ei tiedä mitä vaikkapa kinkku tai silakka tarkoittavat. Kansakoulun sai käydä, oppikouluun ei torpan tyttöä ollut varaa lähettää.

Surullisinta on, että asetelma ei ole paljonkaan muuttunut: perheväkivaltaa esiintyy edelleen vaikka kuinka paljon, muistan nähneeni vastikään lehdissä tilaston että Suomessa kuolee vuosittain 20 naista perheväkivallan uhreina - siis melkein kaksi naista kuukaudessa. Ja onhan uutisoitu että myös miehet ilmiöstä kärsivät.

Eevan tarinassa viehättää se, että se kertoo siitä, mitä kaikkea suomalaiseen lähihistoriaan on aivan hetki sitten kuulunut: kova työ, ruoan puute, luokkaerot, ankara uskonto, tietämättömyys. Ravilon pistämätön tyyli vyöryttää tämän kaiken hurjana hyökynä lukijan päälle. Jos työskentelisin kustannusalalla, toimisin näin: ostaisin kustannusoikeudet Ravilon tuotantoon, brändäisin nimen, teettäisin yhdenmukaiset kannet ja tuuppaisin pokkaripainoksina markkinoille. Kyllä näitä ostaisi ja lukisi vaikka kuka.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2009

Mika Waltari: Johannes Angelos

Unio Mystican ja lukijakommenttien myötävaikutuksesta kirjastoreissulla "suositushyllystä" tarttui mukaan Mika Waltarin Johannes Angelos. Ja olipa muuten mahtava kirja! Historiallisten romaanien ystäville tämä on ykkösluettavaa. Tämä olisi mainio joululomakirja: paksu, mukaansatempaava, loistavasti kirjoitettu, huimia historiallisia tapahtumia kuvaava seikkailu.

Aihe on huikea: Konstantinopolin valloitus vuonna 1452. Bysantin tuhatvuotinen valta päättyi, kun Turkin sulttaanin joukot valloittivat kaupungin.

Päähenkilö, niin Euroopassa kuin sulttaanin joukoissakin seikkaillut Johannes Angelos on päätynyt Konstantinopoliin tarkoituksenaan puolustaa kaupunkia kuolemaansa saakka. Keisari Konstantinos on sotilaallisen avunannon turvatakseen hyväksynyt ortodoksisen ja katolisen kirkon unionin, vaikka kansa vastustaa "latinalaisten" myötäilyä. Oppositiota edustaa mahtimies Lukas Notaras, joka on valmis pelaamaan peliä sulttaanin pussiin mieluummin kuin käymään tuhoon tuomittua, alivoimaista puolustustaistelua.

Mutta ylpeys purppurassa syntyneistä keisareista ja kreikkalaisuudesta sekä Konstantinopolin huikeasta historiasta pitävät kaupunkilaisten uskoa yllä. Piirityksiä on koettu ennenkin, varmasti mahtavat kaupunginmuurit kestävät sulttaanin hyökkäilyt tälläkin kertaa?

Kirjassa on paljon kiehtovia asioita. Ensinnäkin Konstantinopoli itse. "Itä-Rooma", Bysantti, viikinkien myyttinen Miklagaard. Rooman keisarien perinne jatkui täällä, mutta 1400-luvun lähestyessä loppua purppurasyntyinen keisarius näyttäytyy jo merkillisena reliikkinä, kun Euroopassa tehdään teknologisia keksintöjä ja tiede ja ihmisjärki valtaavat ajattelussa kristinuskolta tilaa. Toiseksi piiritys. Historian opinnoista on jäänyt jonkinmoinen kuva piirityksistä: näin kärjistetysti, yksinkertaisimmillaan valloitussota oli sitä, että joku oli rakentanut linnan tai kaupungin ympärille muurit ja toinen piiritti muurit ja odotti että sisäpuolella istujat nääntyisivät nälkään. Vaatimattomilla käsiaseilla vahvojen muurien murtaminen oli mahdotonta, toisaalta piiritetyt eivät saaneet huoltoapua tai elintarvikkeita. Hirmuinen suurpiiritys on ollut esimerkiksi Leningradin piiritys toisen maailmansodan aikana, jolloin vuosia loukussa olleet kaupunkilaiset söivät tarinoiden mukaan kengätpohjatkin ja tapettiliisterit seinistä.

Konstantinopolin piirityksessä kohtaloksi koituu uusi tekniikka: unkarilaisen Orbanin valamat hirmuiset tykit. Tykkitulitusta Konstantinopolin mahtavat muurit eivät pysty loputtomiin kestämään, ja lopuksi turkkilaiset vyöryvät kaupunkiin.

Kirja on myös tutkielma vallasta. Voimakas sulttaani Muhammed, joka haluaa nimensä historiaan Konstantinopolin valloittajan, jyrää hirmuhanketta eteenpäin, vaikka moni heikompi on siinä aiemmin epäonnistunut. Missä määrin historian käänteet ovat loppupeleissä aina kuitenkin yksittäisestä yksilöstä kiinni, tuntuu Waltari pohtivan. Opportunistista "reaalipolitiikkaa" pelaava Lukas Notaras tasapainoilee isänmaanuskollisuuden ja kavalluksen välimaastossa. Johannesta itseään kaikki epäilevät sulttaanin vakoojaksi, vaikka hän kuinka vakuuttaa uskollisuuttaan Konstantinopolille. Edes Lukas Notaraksen kaunis tytär Anna, jossa Johannes (tietenkin) kohtaa sielunkumppaninsa ei miehen vakaumuksellisuutta aina ymmärrä. Ja kuten messiaanisilla sankarihahmoilla usein, myös Johanneksella olisi hyvät perusteet ryhtyä vehkeilemään salaliittoja tai vallankaappauksia, mutta hän ei sitä tee.

Waltari kirjoittaa Konstantinopolin kohtalosta aikakausien välisen rajapyykin. Taakse jää Kristuksen ja hengen maailmanaika. Johannesta kauhistuttaa, että sulttaani Muhammed ei tunnu uskovan edes omaan jumalaansa ja muslimien pyhiin asioihin. Johannes ei halua elää maailmassa, jossa ihmisen vallanhimo, oman edun tavoittelu ja maallisuus nousevat uskonnon, henkisyyden ja taivasten valtakunnan tavoittelun tilalle.

Lisäksi tämä kirja herätti taas sen tunteen, jonka usein historiallisia romaaneja lukiessani koen. Kun seuraa päivälehtia ja päivittäisiä internet-uutisia, pyritään niissä, tietenkin, raportoimaan asioista mahdollisimman nopeasti ja tarkkailemaan tämän päivän maailmaa. Mutta ilman historian tuntemusta saa sen kuvan, että nykypäivän tilanne on jokin merkillinen, ylivertainen kohtalonhetki. Historian parissa viivähtäessään saa etäisyyttä asioihin. "Ei ole mitään uutta auringon alla", oli Waltarinkin toistuva teema, ja niinhän se on. Nyt kirjoitellaan talouskriiseistä ja luonnonmullistuksista maailmanlopun enteitä nähden. Konstantinopolin kreikkalaisille maailmanloppu koitti vuonna 1452. Kuinka moni nykypäivän ihminen silti tietää tai tajuaa, mitä silloin tapahtui?

Kirja herätti minussa myös matkakuumeen: sopivan tilaisuuden tullen olisi hienoa matkustaa Istanbuliin tutkimaan vanhan Bysantin jälkiä ja näkemään Johannes Angeloksen seikkailun maisemat. Kirja oli myös poikkeus muihin lukemiini Waltarin historiallisiin romaaneihin verrattuna: siinä ei seurata päähenkilön vaiheita kehdosta hautaan, vaan tapahtumat sijoittuvat muutaman kuukauden jaksolle. Tällainen lyhyt aikajänne mahdollistaa ihan eri lailla draamallisen tiiviyden, ja itse pidän melkein enemmän tällaisesta vaihtoehdosta kuin vuosikymmenien ajanjaksoa haarukoivista kirjoista. Johanneksen nuoruudenvaiheisiin viitataan jonkin verran, ja niistähän saisikin selkoa, jos lukisi kirjan Nuori Johannes, joka julkaistiin postuumisti Waltarin kuoleman jälkeen. Kyseessä on kesken jäänyt romaaninaloitus, ja pitää varmaan tutustua siihen sopivan hetken tullen. Harmi, että kirjastoon ei näin sunnuntai-iltana pääse, muuten menisin varmasti heti tutkimaan nuoren Johanneksen vaiheita.