tiistai 30. joulukuuta 2008

Heikki Turunen: Kivenpyörittäjän kylä

Lukemisena ennen ja jälkeen joulun oli Heikki Turusen Kivenpyörittäjän kylä. Olen tarttunut kirjaan aikanaan Markku Pölösen vuonna 1995 ilmestyneen elokuvan nähtyäni. Tämä lukukerta taisi olla kolmas.

Kivenpyörittäjän kylä on aito vuorokausiromaani. 500-sivuisen kirjan tapahtumat alkavat lauantaina aamupäivällä ja päättyvät sunnuntaina iltapäivällä eikä missään vaiheessa käydä Jerusalemin kylän ulkopuolella. Turunen vyöryttää näkökulmavaihdosten ja henkilöiden muistojen ja ajatusten kautta aikaa ja paikkaa paljon laajemmalle, kuin Pohjois-Karjalan James Joyce konsanaan. Koska kirjassa kerrotaan tapahtumaviikonlopun sijoittuvan Etyk-konferenssin aikaan, voi määritellä romaanin tapahtumille tarkan ajanjakson: 30.7.-1.8.1975. Kansalliskirjaston sivuilta löytyy Urho Kekkosen laatima Suomen pääpuheenvuoro. Jerusalemin kyläläiset viittaavatkin aika ajoin "Voortin Kerraaltin ja Remlin Resnevin" touhuihin.

Kivenpyörittäjän kylä on mielestäni hieno romaani. Pieniä kauneusvirheitä siitä löytyy, sellaisia jotka hyvän kustannustoimittajan olisi pitänyt pystyä korjaamaan: Turunen ei aina pysy omien lauseenvastikkeidensa perässä, jolloin pitkät virkkeet ovat välillä hankalasti hahmotettavia ja viittaukset menevät mönkään. Samoin kirjassa on oudon paljon tavutusvirheitä, teksti on katkaistu milloin mistäkin kohti sanaa. Mutta kokonaisuus on vaikuttava: kuvaus suomalaisen syrjäkylän tyhjenemisestä, sodanjälkeisten asutustilojen yhden sukupolven elämänkaaresta ja perisuomalaisista ihmisistä. Vaikka Ilomantsia ei ääneen mainita, käy Pogostan ja itärajan läheisyyden mainitsemisesta ilmi, että Jerusalem on Ilomantsin itäinen kylä. Joitakin google-viitteitä Jerusalemista löytyy netistä edelleen, mutta ilmeisesti kovin aktiivista elämää kylältä ei enää nykypäivänä löydy, mikä ei ole ihme. Jos haluaa lisätietoa Jerusalemista, löytyy arkistotietoa esimerkiksi Pogostan Sanomista kirjaston kautta.

Juoni lienee tuttu monille elokuvan perusteella: Ruotsiin siirtotyöläiseksi lähtenyt (tässä vuoden 1976 painoksessa takakannessa lukee virheellisesti "suomenruotsalainen") Pekka Oinonen palaa kotikyläänsä elokuisena viikonloppuna häävieraaksi. Kylän viimeiset "nuoret", todellisuudessa jo 35:n vuoden tietämillä olevat Sinisen Unelma ja postinkantaja Lysti-Leevi ovat menossa naimisiin, ja kylän naiset ovat päättäneet järjestää kunnon hääjuhlat Jerusalemin vanhalla koululla. Koulu on saanut purkutuomion, sen on ostanut kylälle kesänviettoon saapunut raharikas Moilanen (Pölösen elokuvassa Hägglund). Pekan matkassa on kaunis ja tyylikäs Meeri-vaimo, Jaana-tytär sekä Pekan äiti Linnea. Linnean ajatukset saavat paljon huomiota kirjassa osakseen: hän on entinen Kattilaniemen tilan emäntä, nykyinen leipomotyöntekijä Joensuussa. Linnea on nähnyt uudistilan nousun ja tuhon: Jussi-miehensa kanssa hän on Kattilaniemen rakentanut ja pettynyt monen muun kyläläisen tavoin toiveissaan, kun yksikään lapsista ei ole jäänyt tilaa jatkamaan, vaan on lähtenyt maailmalle töihin leveämmän leivän perään. Jussin kuoltua Linnea myi metsät ja pellot ja lähti Joensuuhun. Uudenlaisessa kaupunkilaisessa elämäntyylissä on mielenkiintoisetkin puolensa, kuten kuulemme Linnean hervottomasta selonteosta Kupinpuron Almalle:

"Paremmat ihmiset ne ruppee näillä kymmenillä jo hiljentymmään kuoleman eessä, mutta meikäläisillä tuntuu vain kiihtyvän tahti askelten. Niillä tuntuu nyt vasta elämäksi ja riemuksi revenneen, ne ottaa nyt vahingot takasi lisästen kansa. Eläkeläisiin päivätanssiloihin ja ja illanviettoloihin ja josjonniilaisiin jortsuloihin juostaan peä kolomantena jalakana kun pitäs männä jo kirkkoon häppiimään. Minä tok käyn ehkeis kirkkokuorossa enkä oo laskenna muutenkaa vielä koko ruummiille. Oot sie kuullu miten esimerkiks tälle entiselle Jussilan Sylville on käyny?"

Tilaa kirjassa saavat myös Pesosen Jalmari, sydänvikaa oireileva, itseään Kissingerin näköisenä pitävä isäntämies, Pölösen Urho, joka on Unelman ja Leevin lisäksi kylän "nuoria", verraton Tiikkajan Eljas joka laskettaa kalevalaishenkistä runomittaa ja soakkunoita, sekä Kukkosaaren Kerttu, jota kohti kiertyvät usein niin kylän miesten kuin naisten mietteet. Merkillepantavaa kyllä, Kerttu ei itse esiinny missään kohtauksessa, hänestä puhutaan vain välikäden kautta. Selvin symboli kuolevalle kylälle on Unelman kohtalo: häneltä on syövän vuoksi poistettu kohtu, joten hän ei voi saada koskaan omia lapsia. Rivien välissä viitataan myös sulhasen mahdolliseen homoseksuaalisuuteen.

Kivenpyörittäjä itse on Eljaksen poika, jonka lapsuuden kohtalosta mainitaan ohimennen jo melko lailla alkumetreillä, mutta kyläläisten tietoon salaisuudet tulevat vasta viime sivuilla, häätappeluiden huipennuksessa. Pölönen on jättänyt nämä asiat elokuvastaan pois.

Joskus kirjoissa tietyt asiat säilyttävät ajankohtaisuutensa, vaikka maailma ympärillä muuttuu. Suomesta ei enää lähdetä joukolla siirtolaisiksi Ruotsiin, sen sijaan keskustelua herättää maahanmuutto Suomeen. Auttaisiko näkökulmanvaihdos: mitä suomalainen maahanmuuttaja on 1970-luvulla saattanut tuumia? Tässä Pekan mietteitä:

"Huohvanaisen pihalla autossa istuva Pekka koetti tuntea kuin olisi edelleenkin Uddenilla Mellanvägenin kulmilla jatkuvasti piinallisen tietoisena kielitaidon puutteestaan ja kaikki ihmiset, vanhat ja huonovaatteisetkin, tuntuisivat saavuttamattoman hienoilta koska osasivat ruotsia, eikä hän kykenisi tuntemaan itseään niiden kanssa samanarvoiseksi muuten kuin ajattelemalla rämäkästi ja koettamalla liikkua vähän äkäisen ja kovan näköisenä. Hän käytti silmiään sen verran auki, että ehti nähdä olevansa Jerusalemissa ja Huohvanaisen pihalla, Hän kuvitteli, että makaa Tallvägenillä ja näkee unta, pelkää unessakin aamun tuloa ja lähtemistä kadulle, jossa liikkuvat ihmiset tuntuvat joiltain korkeammilta olennoilta vaikka ovat periaatteessa samalla tavalla ihmisen näköisiä kuin hän itsekin."

Muutenkin jerusalemilaisten päässä pyörii usein tunne siitä, että ne "oikeat ihmiset" ovat jossakin muualla. Oikeat ihmiset ovat parempia, elävät paremmin, niillä on asiat hyvin, ne osaavat kaiken kunnolla, heikäläiset vain ovat vähän semmoisia ja tämmöisiä. Sinänsä tämä ei mikään harvinainen tuntemus ole, ei yleisellä eikä yksityisellä tasolla. Heikon itsetunnon omaava ihminen helposti ajattelee, etteivät hänen asiansa ole yhtä tärkeitä ja arvokkaita kuin muiden. Myös kollektiivinen tuntuma siitä, että "paremmat ihmiset" ovat muunlaisia, on yleinen useiden ihmisryhmien keskuudessa. Ketkä olisivat nykypäivän jerusalemilaisia? Ne, jotka odottavat sunnuntaiaamuisin huoltoasemalla, että kello tulisi yhdeksän ja saisi ostaa kaljaa? Liian myöhään ulkona pyörivät lapset, joita kukaan ei ole käskemässä kotiin? Ketkä muut?

Lukemisen aikana suurta nautintoa antoi Turusen pistämätön dialogin kirjoittamisen taito ja rehevät murreilmaukset - samanlaista kielikylpyä kuin Seitsemän veljeksen lukeminen, vaikka Turunen käyttelee kirosanoja ja alatyylisyyksiä monen makuun kenties liikaa. Minua ne vain viihdyttivät. Lukiessa piti nauraa ääneen ja parhaat sutkautukset toivottavasti muistaa pitkään. Lisäksi jäin miettimään, mitä kirjan henkilöille tapahtuu hääviikonlopun jälkeen. Sopeutuuko Pekka Ruotsiin ja paraneeko avioliitto Meerin kanssa vai tuleeko ero? Meneekö Pölönen Kertun kanssa naimisiin, kuten Jalmari ja Hirvi-Ierikka povailevat, vai karistaako hänkin kylän pölyt jaloistaan? Kuinka rattoisasti Linnean elämä Joensuussa jatkuu vai käykö lasten murheiden murehtiminen liikaa voimille?

lauantai 6. joulukuuta 2008

Panu Rajala: Unio mystica

Panu Rajalan Unio mystica, Mika Waltarin elämäkerta, oli melkoinen luku-urakka pituutensa puolesta. Raskas se ei kuitenkaan ollut, sillä teksti oli varsin sujuvaa ja luettavaa ja Waltarin elämä oli kiinnostavaa. Vaikka olen lukenut jonkun verran Waltaria, oli minulla hänen elämänvaiheistaan melko hajanainen kuva, joten Rajalan teoksesta sai kattavan kokonaiskäsityksen.

Kuten olen kai maininnutkin, elämäkerrat ovat siitä mukavaa luettavaa, että niissä voi tapahtua mitä vaan, sellaistakin mikä fiktiossa tuntuisi epäuskottavalta. Waltarin polveileva elämä ei tee poikkeusta. Minulle tuli lukiessa mielikuva, että kuinka ihmeessä tämä 1920-luvulla Pariisia ihaileva nuorukainen ja 1940-luvulla sotapropagandaa ja elokuvakäsikirjoituksia hurjaa vauhtia takova mies yhtäkkiä tempautui muinaisten egyptiläisten maailmaan ja kirjoitti yhden kesän aikana Sinuhe egyptiläisen? Jos Waltari olisi esimerkiksi amerikkalaisen viihteen hahmo, hänet olisi pantu opiskelemaan Egyptiä hullun lailla pienestä pitäen, ja hän olisi suunnattomin ponnistuksin, kaikki voimansa uhraten pusertanut lopulta egyptiläisromaanin aikaiseksi. Nyt hän kirjoitti muutamassa kuukaudessa huikean teoksen, josta ei ole juuri historiallisia virheitä löytynyt monta vuosikymmentä myöhemminkään.

Eipä sillä, toki Waltari oli ollut kiinnostunut Egyptin historiasta jo pitkään ja kerännyt paljon lähdeaineistoa romaania varten, mutta se ei suinkaan ollut hänen ainoa kiinnostuksen kohteensa. Tuotteliaimpina vuosinaan hänen kirjoitustahtinsa oli ällistyttävä. Romaaneja, lehtijuttuja, näytelmä- ja elokuvakäsikirjoituksia, toimitettuja tietoteoksia, runoja, mitä vain. Osa työajalla ja osa työajan ulkopuolella. Vasta viimeisinä vuosinaan "tyhjän paperin kammo" alkoi Waltariakin koetella, luontainen kirjoitusnopeus hidastui eikä viimeisinä elinvuosina oikein kunnon vauhtiin enää päässytkään. Mutta siihen asti tekstiä syntyi uskomattomia määriä.

Rajala käsittelee useaan otteeseen Waltariin kohdistuvaa vastustusta. Eräs perusasetelma pysyi samana, vaikka vuosikymmenet vaihtuivat: vasemmalle päin kallellaan olevat kulttuurin edustajat eivät oikein koskaan hyväksyneet porvarillisena pitämäänsä Waltaria. Muitakin vastustajia löytyi. Waltari joutui osallistumaan erilaisiin kirjoituskilpailuihin huolellisesti jälkensä peittäen, sillä hän perustellusti arveli, että valitsijaraadit yrittivät estää hänen voittonsa. Räikein tilanne koettiin Sinuhe egyptiläisen jälkeen, kun Waltari kampattiin viime metreillä Valtion kirjallisuuspalkinnon voittopallilta. Apurahaa Waltari haki vain pari kertaa, viimeiseksi silloin kun hän oli jo varsin tunnettu ja arvostettu kirjailija. Ei tippunut. Hullua kyllä, "liika ahkeruus" oli paha synti kirjailijalle aina vaan.

Historiallisten romaanien sarjaan liittyvät tutkimustyöt ja matkat 1940-luvulta 1960-luvulle ovat erittäin mielenkiintoista luettavaa. Viimeistään tässä yhteydessä käy selväksi, että on olemassa historiallisia romaaneja ja "historiallisia" romaaneja. Jälkimmäiset ovat sellaisia, joissa kirjailija on ottanut historiallisen ajanjakson lähinnä kulissiksi, vaivautumatta sen enempää panostaa historialliseen uskottavuuteen. Waltari taas toimi Rajalan mukaan kuin tutkija. Hänen omaksumiskykynsä, lukeneisuutensa ja päättelykykynsä tuntuvat huikeilta, varsinkin kun miettii, kuinka sujuvasti hän sitten purki hankkimansa tiedot historiasta osaksi romaanejaan. Kirja herätti mielenkiinnon jatkaa Waltarin historiallisten romaanien lukemista. Sinuhe egyptiläisen, Turms kuolemattoman ja Ihmiskunnan viholliset olen jo lukenut. Rajalan kuvauksen perusteella esimerkiksi Johannes Angelos voisi olla varsin kiinnostava. Turmsin voisi lukea uudestaankin ja itse asiassa Sinuhenkin pitkästä aikaa, huomasin etteivät sen juonikuviotkaan mitenkään kristallinkirkkaasti mielessä ole.

Erityisen mukavaa oli, että Rajala aivan avoimesti tulkitsee useita Waltarin romaaneja siten, että hän tekee romaanien perusteella johtopäätöksiä Waltarin omasta elämästä. Tätähän itsekin harrastan ja olen täällä blogissa esimerkiksi saanut siitä aika ajoin sapiskaa niiltä, joiden mielestä kirjailijan kirjat ja kirjailijan elämä eivät ole missään tekemisissä keskenään. Ylipäätään kirjan perusteella Waltarista tuli sellainen mielikuva, että siinä lienee ollut sympaattinen, herkkä, huumorintajuinen ja monelta osin syvällinenkin ihminen. Erityisesti elämänsä loppuvaiheessa Waltarin pohdinnat ja kokemukset uskonasioiden tiimoilta tuntuivat jopa riipaisevilta. Ja Waltarin henkeä kunnioittavalta tuntuu sekin, että vaikka elämäkerta on yhtä paksu tiiliskivi kuin kirjailijan itsensä paksuimmat romaanit, ei lopputulos ole raskas ja sekava. Juttu luistaa miellyttävästi, notkeasti ja sujuvasti kuten Waltarin omissakin kirjoissa yleensä on tapana.