sunnuntai 24. joulukuuta 2006

Pentti Saarikoski: Asiaa tai ei

Kirjojen ystävien keskuudessa vallitsee yleinen yksimielisyys siitä, että joulunpyhien parhaita puolia on kaikki se aika, jonka voi käyttää kirjojen lukemiseen. Minulla lomalukemiston ensimmäinen urakka oli Pentti Saarikosken proosateos Asiaa tai ei, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran vuonna 1998, nuorena humanistiopiskelijana. Uusintalukemisena kirja oli kenties vieläkin antoisampi kuin ensimmäisellä kerralla, varsinkin kun tänä aikana olen ehtinyt lukea Pekka Tarkan hienon Saarikoski-elämäkerran sekä paljon Saarikosken runoja, viimeisimmäksi Runot-kokoelman. Siitä voisin yhteenvetona sanoa, että kaikki muut runot maistuivat, paitsi välillä melko puuduttavaksi äityneet Islannin matkaa kuvaavat runot 60-luvulta.

"Ensin en millään tahtonut päästä liikkeelle, vähäisinkin askare oli vaivan takana, mutta sitten alkoi sujua. Söin ruispuuroa ja sen antamin voimin tein yhtä ja toista. Kun alkoi hämärtää, rupesin keittämään lihasoppaa.

Soitin lääkärilleni Annikalle ja kerroin että minun kuntoni on aika hapero. Sovimme toimenpiteistä.

Katsoin televisiosta ruotsalaisen elokuvan norjalaisista pakolaisvirroista Ruotsiin sodan aikana.

Söin soppaa, siitä tuli ehkä vähän laihaa, mutta söin, lihaakin. Olen saanut erilaisia lomakkeita jotka pitäisi täyttää. En saa surua heltiämään."

Tähän tapaan etenee Saarikosken tarinointi. Asiaa tai ei ja sitä seurannut proosateos Euroopan reunalla ovat vähän vaikeasti määriteltäviä teoksia - tavallaan ne ovat päiväkirjoja, mutta sellaisia jotka on kirjoitettu tietoisesti julkisuutta varten. Toisaalta, tätähän Saarikosken elämä ja kirjallisuus pitkälti oli muutenkin, jonkinasteista julkista teatteria. Uskoisin, että tämä kirja antaa eniten niille, jotka tuntevat Saarikosken runoutta ja elämää. Toisaalta, ilmiö nimeltä Pentti Saarikoski on sellainen, että siihen pääsee sisälle kun aloittaa jostain ja jatkaa sitten eteenpäin. Kuten aiemmin olen maininnutkin, Saarikosken runot ensituntumalla tuntuivat vaikeasti avautuvilta ja mystisiltä, ne alkoivat avautua sitten kun niihin pääsi sisään. Nyt Asiaa tai ei -kirjassa tulee vastaan monia tuttuja tilanteita ja hetkiä - näitä samoja ajatuksia, maisemia, ihmisiä ja tapahtumia Saarikoski käsittelee myös Tiarnia-runoissaan. Fania hykerryttää.

En muista oliko se Saarikoski itse vai joku toinen, joka totesi että runossa pitää olla vapaana juoksevan koiran rytmi. Sellainen rytmi Saarikosken kielenkäytössä kumminkin on, proosa imee mukaansa, soljuu eteenpäin, syöksähtelee yllättäviin johtopäätöksiin, mutta sointuva ja kaunis vapaa rytmi siinä on. Päiväkirjanomainen teksti on merkillistä luettavaa. Lukija saa sen epäilemättä tarkoituksellisen illuusion runoilijan päänsisäisiin ajatuksiin pääsemisestä, toisaalta sinne tänne ryöpsähtelevät kannanotot päivänpolitiikasta, omista perhesuhteista, kaupungilla kohdatuista ihmisistä ja eri kansojen historiasta ja mytologiasta ovat kuin pienoisesseitä. 26 vuotta vanhassa kirjassa esiintyy myös useita edelleen päivänpolitiikassa aktiivisesti mukana olevia hahmoja. Mainintoja saavat niin Erkki Tuomioja, Paavo Lipponen kuin Ilkka-Christian Björklundkin. Esimerkiksi Tuomiojaa analysoidaan tähän tapaan:

"Lehdestä luen että Erkki Tuomiojasta on tullut apulaiskaupunginjohtaja Helsingissä, pojat menestyvät, ja kun tämä virkanimitys merkitsee Tuomiojalle eduskunnasta luopumista, lienee selvää että Arvo Salo nyt pääsee takaisin, kovin toisenlainen Arvo kuin se, joka vuonna 1966 valittiin. Mitähän Tuomioja aikoo tehdä kun tulee isoksi? Minä olen poissa enkä kuule juoruja, voin vain arvailla, mutta sopii muistaa että hänen isänsä oli kerran presidenttiehdokkaana. Erkillä on aikaa. Hän on kunnianhimoinen ja taitava, tuskinpa hän vähän yli 30-vuotiaana mihinkään eläkevirkaan on asettunut."

Kirjan kirjoittamisen aikaan Saarikoski asui siis Länsi-Ruotsin rannikolla, Tjörnin saarella. Kirjassa nouseekin aika ajoin esille ruotsinsuomalaisten siirtolaisten asema. 70-luvulla suomalaisia oli lähtenyt siirtolaiseksi pilvin pimein Ruotsiin, ja monet kokivat henkisesti erittäin raskaina kielivaikeudet ja ruotsalaisten halveksunnan kohteeksi joutumisen. Saarikoskea tunnuttiin pitävät jonkinlaisena henkisenä tukena, olihan hän tunnustettu ja arvostettu kulttuurihahmo. Vanha vakaumuksellinen kommunisti joutuu epäilemään Neuvostoliitonkin auvoisuutta ja pohtimaan muutenkin erilaisten yhteiskuntamallien onnistumista. Parhaimmillaan Saarikosken havainnot ovat melkoisen terävänäköisiä:

"En tunne mitään tarvetta tehdä valintaa, asettua joko Kiinan tai Neuvostoliiton puolelle, ainakaan nyt kun usein vaikuttaa siltä että ne ovat kaksi toisilleen mustasukkaista Yhdysvaltain riiaajaa: Moskova on kimpurana, kun Deng leikkii cowboyta, aivan niin kuin Pekingiä joitakin vuosia sitten kismitti se että Brezhnev pelehti amerikkalaisen loistoauton ratissa, ja sai sen vielä lahjaksi. Hattu tai auto, ei siinä suurta eroa ole.

Jos minua nyt pyydettäisiin sanomaan, kumman kosijoista luulen voittavan Yhdysvaltain mielisuosion, niin vastaisin että Kiinan, mutta suhteesta ei tule pitkäaikaista."

Toisaalla Saarikoski esittää loistavan vaihtoehtoismallin jatkosodalle ja tiivistää samalla suomalaissiirtolaisuuden ongelmat Ruotsissa samaan syssyyn:

"Tyhmyyksiähän Suomi on tehnyt, kuten vuonna 1941, kun hyökättiin Karjalaan vaikka olisi pitänyt hyökätä pohjois-Ruotsin malmikentille, nehän ovat yhtä hyvin suomalaisia alueita kuin Äänisen rannat. Sitten olisi myyty rautaa samaan aikaan Saksalle ja Neuvostoliitolle, voitaisiin nyt hyvin, sveesejä tulisi Suomeen siirtotyöläisiksi, siivoamaan valtion konepajojen lattioita."

Viime kädessä pidän Asiaa tai ei -kirjasta kuitenkin siitä välittyvän mielialan vuoksi. Kuten Runot-postauksessa mainitsinkin, Saarikoskelle luontainen yhdistelmä melankolisuutta, älyllisyyttä ja mustaa huumoria osuu ja uppoaa meikäläiseen ihan kympillä. Ehkäpä muutkin Saarikoski-fanit kokevat samaa sielullista sukulaisuutta - tässä maailmassa on ollut joku ihminen, joka ajattelee ja tuntee samansuuntaisella tavalla. Saarikosken henkinen epävarmuus käytännön asioiden edessä, kuvaukset omasta alkoholismista, terveydentilasta ja raha-asioista sekä oman kuoleman ajoittain esille nouseva ennustelu ovat myös puhuttelevia kohtia. Ja kieltämättä pitää tuntea hienoista ihailua Saarikosken kyvystä tehdä omasta elämästään eräänlainen kokonaistaideteos, vaikka harva meistä kai haluaisi hänen laillaan julkinen eläin olla. Aika harva kuitenkaan voisi julkaista kirjan, jossa ei ole mitään punaista lankaa, vaan lähinnä omia päänsisäisiä jorinoita, jotka saattavat etäisesti liittyä ympärillä olevaan maailmaan, kuvauksia omasta ruoanlaitto- ja siivouspuuhista sekä vessassa käymisestä, vieläpä siten, että lopputuloksena on hienoa ja ajatuksia herättävää kirjallisuutta. Melkomoinen metkuttaja se Pentti tuntui olevan.

tiistai 19. joulukuuta 2006

Sarah Churchwell: Marilyn Monroen monta elämää

Marilyn Monroe on kiehtova hahmo. Mistä hänen vetovoimansa ja valokuvauksellisuutensa oikein tulee? Hänestä otettuja kuvia ja hänen elokuviaan katsoo intensiivisesti, keskittyen, koko ajan ymmällään siitä että mistä se viehätys viime kädessä johtuu. En ole keksinyt vastausta, mutta en ole ainoa: kuten Sarah Churchwell kirjassaan osuvasti kuvaa, Marilynin "arvoitusta" on yritetty intensiivisesti ratkaista 50-luvulta asti, ja tuntuu siltä että tahti senkun kiihtyy.

Churchwellin Marilyn-kirja on ollut pitkään mielessä, ja vihdoin oli aikaa siihen tarttua. Kaverini Riitta ehti teosta jo kehua. Kuluneen vuoden aikana olenkin ehtinyt harrastaa yhtä sun toista Marilyniin liittyvää: kävin Tampereella katsomassa erinomaisen Marilyn-musikaalin, Sari Siikander nimiroolissa, ja kesällä näin Lahjomattomien kuvauksista ja Bert Sternin "Viimeisen istunnon" kuvista kootun loistavan valokuvanäyttelyn. Erityisesti Sternin kuvat kiehtoivat. Miten kukaan voi olla niin käsittämättömän fotogeeninen kuin Marilyn Monroe oli? Churchwellin kirjassa annetaan yhden sortin vastaus asialle: erään anekdootin mukaan Marilyn totesi valokuvaajalle, joka ihmetteli hänen syttymistään kameralle, että "se on sama kuin jos tuhat kundia kävisi nussimassa ja eikä voisi tulla raskaaksi."

Muuten Churchwellin mainio kirja muistutti mieleeni ne opit, joita päähäni koetettiin takoa historianopintojen parissa Joensuun yliopistolla. Muista lähdekritiikki, käytä luotettavia lähteitä, kyseenalaista, älä usko silmittömästi mitä muualla kirjallisuudessa sanotaan. Churchwellin kirja on kriittistä lähilukua kaikesta siitä, mitä Marilynistä on viimeisten vuosikymmenien aikana kirjoitettu. Marilynin elämänvaiheet, elokuvaura, kuolemaan liittyvät huhut käydään läpi tarkasti ja eri näkökulmia peilaten. Perinteisessä elämäkerrassa kirjoittaja tyypillisesti epäselvissä kohdissa "valitsee puolensa", ottaa yhden näkökulman, jonka sitten perustelee lukijalle totuutena. Tämä näkyy Marilyn-kirjallisuudessa esimerkiksi siinä, että jotkut puhuvat hänen kuolemastaan murhana, jotkut itsemurhana, jotkut tahattomana yliannostuksena. Churchwell ei tarjoile totuuksia, vaan analysoi eri näkökulmien totuudellisuutta lähdekritiikin avulla. Lukija saa itse tehdä päätelmänsä.

Toinen, myös historiantutkimuksesta tuttu oppi, oli sen asian tajuaminen taas kerran, miten vähän voimme tietää "faktoja" menneistä tapahtumista tai toisten ihmisten elämästä. Marilyn on maailman kuuluisimpia naisia kautta aikojen, ja silti ei ole pystytty selvittämään kuka oli hänen isänsä. Ja hän oli kuitenkin syntynyt 1900-luvulla länsimaisessa valtiossa, jossa oli toimiva väestörekisterikäytäntö. Yksinomaan Marilynin nimestä ennen taiteilijanimen käyttöönottoa on valtavasti epäselvyyksiä.

Aiemmin olen lukenut Donald Spoton 1990-luvulla julkaistun Marilyn-elämäkerran, ja sekin saa runsaasti huomiota Churchwellin käsittelyssä. Muita keskeisiä teoksia, joita kirjassa analysoidaan, ovat Norman Mailerin kiistelty "romaanielämäkerta" 1970-luvulta sekä Anthony Summersin 1980-luvun elämäkerta. Mutta kirjallisuus- ja lähdeluettelo kirjan lopussa on monen sivun mittainen, ja analyysiin pääsevät niin Marilynin aviomiehen Arthur Millerin näytelmä Jälkeen syntiinlankeemuksen, jossa esiintyy kovasti Marilynin oloinen Maggie-hahmo, kuin Marilynistä tehdyt haastattelut 1950- ja 1960-lukujen aikakauslehdissä.

Välillä Churchwell intoutuu hieman ylisyvällisiin tulkintoihin, mutta noin yleisesti ottaen kirja on sujuvaa ja selkokielistä luettavaa. Myyttiä puretaan monelta kantilta: joskus Marilyn nähdään viattomana lapsinaisena, välillä rahvaanomaisena itsensä tyrkyttäjänä. Välillä häntä pidetään niin luonnollisena, ettei hän edes näyttele, esiintyy vain omana itsenään - toisinaan häntä syytetään valheellisesta teeskentelystä ja petollisuudesta. Analyysi laajenee välillä koskemaan koko länsimaista maailmankuvaa, universaaleja symboleja ja tarinoita sekä naistutkimuksen kaikkia osa-alueita: milloin nainen on objekti, milloin subjekti, miksi niin monessa tarinassa kaunotar kuolee rakkauden tähden, miten naisen seksuaalisuus määrittelee naisen ihmisenä ja miten se vaikuttaa ympäröivään maailmaan.

Kokonaisuutena Marilynin elämänkaaresta ja elokuvaurasta saa selkeän kokonaiskuvan. Ristiriitaiset tulkinnat ja teoriat, joita Marilynin elämästä liikkuu, käsitellään perusteellisesti ja lukija voi käyttää omaa harkintakykyään ja tehdä omat johtopäätöksensä siitä, mihin kannattaa uskoa. Erinomainen kirja.

perjantai 8. joulukuuta 2006

Hilkka Ravilo: Älä itke äitini

Antikka.netin satoa oli tämäkin hyväkuntoinen kappale Hilkka Ravilon Älä itkeni äitini -kirjasta. Ravilon Atena-kustantamon alla julkaisemat kolme romaania (tämän lisäksi Mesimarjani, pulmuni, pääskyni sekä Yö yllä viljan) ovat graafiselta ulkoasultaan kovasti silmääni miellyttäviä. Nyt olisi Ravilon kuudesta kirjasta kolme omassa hyllyssä - täytyy jossain vaiheessa metsästää loputkin itselle, sen verran kovasti mieltynyt olen kirjailijan tyyliin.

Monta kertaa luetuissa kirjoissa on se hyvä puoli, että kun niitä rupeaa lukemaan jälleen kerran, voi nautiskella kirjasta kaikessa rauhassa eikä tarvitse hötkyillä. Ei sivujen hätäistä plaraamista juonen selviämisen toivossa, ei pään rapsuttelua henkilöhahmojen hahmottamisen kanssa, vaan tietää jo suurin piirtein miten homma etenee ja voi keskittyä mielenkiinnolla seuraamaan, miten kirjailija työnsä tekee, ei niinkään sitä, mitä hän tekee. Tällä lukemiskerralla ihmettelin, miksi olen kesällä Kuolleet lehdet -postauksessa arvioinut Älä itke äitini välityöksi. Eihän tämä ole sitä missään tapauksessa. Juoni kulkee kuin juna, henkilöhahmot ovat moniulotteisia, kiinnostavia ja uskottavasti rakennettuja, tyyli on eheä ja yhtenäinen ja ennen kaikkea Ravilon raadollinen, hurja, aggressiivinen ja raaka kerrontatapa pääsee täysiin oikeuksiinsa. Näissä kirjoissa paha saa palkkansa, nämä ovat Shakespearen ja antiikin draamojen sukua siinä mielessä, että ne vievät lukijan uimaan syviin vesiin ja kun pinnalle sukelletaan, kokee katharttisen puhdistumisen tunteen. Näin siitä huolimatta, ettei nyt liikuta kuningasdraamojen maailmassa, vaan tukevasti kiinni suomalaisessa yhteiskunnassa ja suomalaisessa arkielämässä.

Älä itke äitini tarjoaa monta teemaa: vanhan kunnon Oidipus-tarinan, lisäksi Ravilon perushahmon eli ikääntyvän ja kyynisen savolaisen työläisnaisen, ja aina ajankohtaisen kannanoton siihen, onko biologinen äiti automaattisesti lapselle paras kasvattaja. Ottaessaan kantaa naisen seksuaalikäyttäytymiseen historian ja nykypäivän valossa Ravilo liikkuu samoilla alueilla kuin Kaari Utrio: ammoisista ajoista asti naisen seksuaalisuus on määritellyt naisen ihmisyyden: jos teet mitä tahansa, mikä voidaan leimata epäsiveelliseksi, annat kohtalosi muiden käsiin, ja epäsiveelliseksi voidaan leimata ihan kaikki:

"Kihlauksensa purettuaan Laila oli päätynyt Helsinkiin. Kuusikymmenluvun Pohjois-Savossa kihloissa ollut nainen leimattiin huoraksi, vaikka se itse olisi kihlauksen purkanut. Laila oli ollut riehakkaan onnellinen vapaudestaan, mutta mitä sillä olisi Iisalmessa tehnyt.

Ympäröivällä maaseudulla kokonaiset perheet naulasivat sodan jälkeen rakennettujen asumustensa ovet kiinni ja lähtivät Ruotsiin. Kun Lailan joka tapauksessa oli seisottava elämänsä kaupan tiskin takana, mieluummin hän sen tekisi suuressa kaupungissa, jossa kukaan ei tulisi töllistelemään häntä vain siksi, että oli ollut kihloissa ja purkamalla kihlauksensa muuttunut huoraksi."

Tarinan pahis on varsin ravilomainen hahmo: ajattelemattoman, typerän ja vaiston varassa elävän itsekkään naisen perikuva, Miriam Tawast. Aivan yhtä läpeensä paha kuin Mesimarjani-kirjan rovasti tai Yö yllä viljan -kirjan Minna ei Miriam ole, hänellä on jopa inhimillisiäkin piirteitä, mutta vastenmielisellä käytöksellään hän pääsee kyllä edellämainittuja aika lähelle. Kauneushoitolaa johtava Miriam on nuoruudessaan ollut superjulkkis Suomessa ja pornotähti ulkomailla. Miriam on aistillinen ja rakastaa seksiä, mutta tunnetasolla hän on ollut jokseenkin kyvytön hoitamaan ihmissuhteitaan. Miriamia pitää henkisessä kuristusotteessa Anna, kauneushoitolan omistaja. Samaan soppaan heitetään vielä Lauri, nuoruutensa laitoksissa viettänyt, moneen kertaa hyväksikäytetty ja hylätty kolmekymppinen nuorimies, joka on työnteon sijaan keskittynyt vanhempien naisten siivellä elämiseen, rattopoikana. Laurin intohimo on ompelu, erityisesti applikoimalla toteutettuja koristetöitä ja vaatteita hän tekee taidolla.

Ravilolla on valtavan hieno dialogin ja draaman taju. Jo muutamalla ensimmäisellä sivulla lukijalle tehdään selväksi perusasetelmat ja tarina imaisee mukaansa. Minulle kävi pitkästä aikaa niin, etten voinut lopettaa lukemista alkuun päästyäni, vaan kirja piti lukea lähes kertaistumalla loppuun, vaikka siinä meni aamupuolelle yötä. Vahva kielellinen osaaminen näkyy niin taitavasti mallinnetussa savon murteessa kuin helsinkiläisittäin puhuvan nuorison töksäyttelyssä. Yhtä taitavaa, joskin karmivaa, on Ravilon silmille läväyttämät tilannekuvat kaltoin kohdellusta lapsesta, "perhe-elämästä" pahimmillaan. Vai mitä sanotte tästä:

"Suruunsako Laurin äiti oli juonut, koska oli umpikännissä aamupäivällä? Yllään sillä ei ollut kerrassaan mitään.

- Perkele, ämmä, se ihmetteli ovella, ja Anna teki elämänsä ensimmäisen rikoksen työntymällä väkisin sen ohi asuntoon. Sängyssä makasi alaston mies, jonka kalua piteli pieni poika, Annan puoli vuotta takaperin metsästä löytämä.

Lauri tunsi Annan, ryntäsi itkien takertumaan helmaan.

- Vien pojan jäätelölle, Anna sanoi.

- Vie vaikka vittuun, horjui pojan äiti. - Ittehän sen tänne toitte, mä sitä kaivannu.

- Huora saatana sieltä! karjui mies sängystä. - Vittu mä oon maksanu vitusta ja perkele mulle annetaan pikkupennun kouraa!"

Viime aikoina on jälleen lehtien palstoilla väitelty kiivaasti huostaanottojen oikeudellisuudesta tai vääryydestä, vanhempien oikeudesta biologisiin lapsiinsa, lapsettomien oikeudesta hedelmöityshoitoihin, sosiaaliviranomaisten toiminnasta lastensuojelutapauksissa. Näihin asioihin Hilkka Ravilo ottaa kantaa väkevällä, värikylläisellä ja puhuttelevalla tavalla. On se vaan hyvä kirjailija, ihan helevetin hyvä.

keskiviikko 6. joulukuuta 2006

Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona

"Ryssiä on kuin Raatteen tiellä. Nämä on vaan vähän virkeempiä", totesi eräs nimeltämainitsematon lähisukulaiseni Gostinyj Dvorin metroasemalla Pietarissa. Tässä kirjassa ei olla Raatteen tiellä, mutta melko lailla samankaltaisissa tunnelmissa: Lemetin suurmotissa talvisodassa.

Anatoli Gordijenkon Kuoleman divisioona alkaa pohjustustarinalla talvisodassa palvelleen politrukin päiväkirjasta, joka on säilynyt tallessa sodan ajoista asti ja jonka Karjalassa tv-toimittajana työskentelevä Gordijenko editoi julkaisukuntoon 2000-luvun alussa. En ota tässä sen enempää kantaa siihen, missä määrin kirja todella on autenttinen päiväkirja, missä määrin Gordijenkon tekstiä. Hemmetin uskottava se nimittäin joka tapauksessa on, ja kaikille Suomen sotahistoriasta kiinnostuneille taatusti antoisaa luettavaa.

Itseltäni ovat sotakirjat jääneet vähemmälle lukemiselle, ainoastaan Tuntematon sotilas taitaa olla ainoa sellainen puhdaspiirteinen sotaromaani, jonka olen lukenut. Joka tapauksessa sotaa kuvataan kirjallisuudessa universaalin kaavan mukaan, ajasta ja paikasta riippumatta. Sodan alkaessa miehet lähtevät rintamalle poikamaisen innostuksen vallassa, silmät kiiluen sankaruuden, kunnian ja isänmaan puolustamisen innossa. Sodan edetessä tapahtumat muuttuvat koko ajan absurdeimmiksi ja kamalammiksi: kaverit kuolevat ympäriltä ja sodan kunnia hälvenee koko ajan, kunnes lopulta sotiminen on pelkkää nälkää, pelkoa, kylmää, täitä, ripulia ja ahdistusta. Kuoleman divisioonakin noudattaa tätä kaavaa tyylipuhtaasti.

"Isänmaamme historiassa on sivu, josta ei saanut sanoa eikä kirjoittaa totuutta eikä edes mainita koko asiaa. Se on Suomen ja Neuvostoliiton sota, talvisota, vuosien 1939-1940 "vähäinen" sota, joka tuotti paljon surua neuvostoliittolaisille ja suomalaisille."

Näin alkaa kirja, ja lisäksi johdannossa kerrataan, että talvisota tosiaan on esimerkiksi venäläisessä taiteessa jokseenkin vaiettu aihe. Suuri Isänmaallinen Sota, tunnettu myös toisena maailmansotana, on lähes myyttinen käsite, mutta talvisotaa ei niinkään tunneta. Meille suomalaisillehan tilanne on toinen, ja siksi onkin erittäin mielenkiintoista lukea venäläisen politrukin muistiinpanoja. Tämäkin kirja on niitä teoksia, jotka ovat kiinnostavampia aiheensa kuin kaunokirjallisen tyylinsä vuoksi. Lisäksi suomennos noudattaa melko lailla venäläisen kirjallisuuden suomentamisen tyylipiirteitä, eli välillä venäläiset ilmaukset on käännetty suomeksi hieman hassun kuuloisesti. Harmi, ettei oma venäjän taitoni riitä kirjan lukemiseen alkukielellä. Mutta kyllä kirjasta käyvät mainiosti ilmi venäläisten vuolas, runollisuutta hipova keskustelutyyli, lisäksi politrukki Nikolai Ivanovitsh Klimovin tyyli on mukavaa luettavaa.

Lemetin mottiin joutuneen 18. jalkaväkidivisioonan sota etenee jokseenkin seuraavanlaisesti: lähdetään hyökkäämään Karjalan metsiin, mikä onkin esimerkiksi tankkien kannalta hankalaa: arolla jyrätään eteenpäin junan lailla, mutta kapeateisissä tai kokonaan tiettomissä metsiköissä liikkuminen ei meinaa edetä. Melko pian suomalaiset motittavat divisioonan, ja yhteydet muualle armeijaan katkeavat. Radiolla lähetetään läpi talven avunpyyntöjä ja viestejä esikunnalle, mutta apua tai irtautumislupaa ei kuulu. Ruoka- ja ammusvarastojen täydennykset ovat lentokoneiden pudottamien huoltokuormien varassa, ja lähes yhtä usein lastit putoavat suomalaisten puolelle eikä omaan leiriin. Tiedustelua ei päästä tekemään, varsinkaan siinä vaiheessa kun koko leiri on kierretty piikkilanka-aidalla ja lähimmät suomalaisten juoksuhaudat kulkevat 50-100 metrin päästä. Suomalaiset tarkka-ampujat napsivat sotilaita tasaiseen tahtiin, pommituksissa ja isommissa hyökkäyksissä kuolee kerralla enemmän. Motituksen loppuvaiheessa divisioonaa pommittavat erehdyksessä omatkin joukot, ironista kyllä vieläpä puna-armeijan juhlapäivänä. Lisäksi päälle rapsahtavat jo alkutalvesta tulipalopakkaset, jotka jatkuvat ja jatkuvat. Divisioonan varusteet ja vaatetus ovat monelta osin täysin sopimattomia pakkasiin, joten viimeisien kuukausien ajan kuolleisuus alkaa nousta yksinomaan kylmyyden ja ruuan puutteen vuoksi. Upseerit syövät hevoset, vangit nahkavyönsä ja pieksunsa, lopulta ruoaksi kelpaavat jo hevosensuolet tai jäätynyt hevosennahkakin. Mitenpä siinä sodit, kun nälkä on heikentänyt kunnon niin pahasti että pelkkä polttopuiden hakkaaminenkin alkaa olla ylivoimainen suoritus.

"Korsussa oli hirveä löyhkä. Iljettävä haju tuli kamiinalla seisovasta ämpäristä. Pioneerit olivat keittämässä hevosen suolia, jotka aina ennen heitettiin ensimmäisenä pois. Suolet oli kaiketi pesty huonosti - vedestä on kova pula. Suomalaiset tarkka-ampujat ovat kaataneet jo kymmenkunta miestä avannolle, josta otamme vettä."

Neuvostojärjestelmän vainoharhaisuus välittyy kirjasta hyvin esille. Politrukki Klimovkin joutuu upseerin kuulusteluun, missä hänen isänmaallisuuttaan epäillään:

"- Sen sijaan että kirjoittaisit syvän puoluehenkisiä ja meille tarpeellisia artikkeleita kaikkien sääntöjen mukaan, olet pannut pystyyn valkosuomalaisten vihollisten lentolehtiskokoelman! Tuputat massoille vihollisten propagandaa! Niinkö? Neuvostovaltaako vastaan haluat väkemme käännyttää? Mikset sano mitään? Pelkoko kielesi söi, vai mitä?
- Kaikki pitää paikkansa, tiedätte kaiken. Tuomio on jo valmis. Minä, vanhempi politrukki, sotakirjeenvaihtaja, olen vastavallankumouksellinen. Ja luutnantti Plattojev loikkari. ---
- Minä vartioin Isänmaan etua. Tiedän päiväkirjastasikin, senkin aika tulee - luetaan ja nauretaan."

Siinä upseeri oli väärässä, että päiväkirja naurattaisi. Itse asiassa koko päiväkirja on sellaista tekstiä, että sodan lopussa Klimov aivan aiheellisesti epäilee joutuvansa leirille, jos päiväkirja häneltä löydään ja luetaan. Vähäisemmätkin syyt riittivät - esimerkiksi yksin jätetyn divisioonan komentajien huhuttiin sodan loppuvaiheessa, kun divisioonan rippeet vihdoin saivat vetäytyä kohti omiaan, ampuneen itseensä. Muussa tapauksessa heidät olisi vedetty tilille huonosta johtamisesta ja leiritys tai kuolemantuomio olisi ollut kohtalona.

Erittäin mielenkiintoinen piirre kirjassa on siinä esiintyvät suomalaiset. Neuvostoarmeijassa kun taisteli varsin paljon joko suomalaisia tai suomensukuisia sotilaita - kansalaissodan jälkeen maahan paenneita kommunisteja ja heidän jälkeläisiään, Kanadasta muuttaneita kommunisteja, lisäksi karjalaisia, jotka puhuivat karjalaa tai suomea. Karjalan verinen historia näyttää taas monet kasvonsa - meille suomalaisille myyttinen Karjala on venäläisestä näkökulmasta vanhaa venäläistä aluetta, esimerkiksi Sortavalan kaupunki alunperin venäläinen. Muutakin tuttua kirjasta löytyy: Klimov haikailee usein saunan lämpöön lian, kylmyyden ja täiden keskeltä. Eräänlaista kulttuurinvaihtoa oli myös molemmilta rintamalinjoilta syydetty sotapropaganda: molemmat puolet houkuttelivat loikkareita omalle puolelleen, luvattiin yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Suomalaisten johtajista nimeltä tunnettiin ainakin Mannerheim ja Hägglund, ja muutenkin keskusteltiin suomalaisten tavoista ja ominaisuuksista.

Kirjan loppu erityisesti kertoo siitä, miltä sota yksittäisen ihmisen silmin näyttää. Sodat voivat olla maailmanhistorian mahtavimpia voimia, ne mullistavat talouden ja kulttuurin kehityssuunnat, määrittelevät kansallisuudet uusiksi, sanelevat väestönkasvun suunnan. Mutta motissa loukussa olevalle sotilaalle sota on sitä, että maataan kamiinan ääressä kun uloskaan ei voi astua, ja haaveillaan ruuasta. Motituksen viime vaiheella sotilaat puhuivat lähes yksinomaan ruuasta. Nälkä pyyhki mielestä kaiken muun, päivät täytettiin haaveilla ja tarinoilla ruuasta, muisteltiin hyviä aterioita, lempiruokia, kerrottiin reseptejä ja kehuttiin parhaita ravintoloita.

Kirjan henkilöt muistelevat myös Stalinin puhdistuksia. Huonolle armeijan johdolle löytyy hyvä selitys vuoden 1937 puhdistuksista. Kun kokeneet miehet teloitettiin, tilalle nostettiin nuoria, jopa kolmekymmentävuotiaita toimistoupseereja käytännön johtajiksi. Klimovinkin tekee usein mieli puhua suunsa puhtaaksi, mutta pelko kuulusteluista ja leirille joutumisesta hillitsee näitä haluja. Kahdenkeskisissä keskusteluissa henkilöt avautuvat hieman vapaammin. Stalinin karmea rautakoura näkyi ja tuntui jopa Karjalan korvissa, kaukana muista. Uhrattua divisioonaa ei juuri tunnettu: kun sotilaat kuuntelevat Leningradin ja Petroskoin radiolähetyksiä, ei niissä kerrota talvisodasta mitään. Sen sijaan Suomen puolelta lähetettävä radiopropaganda kuuluu kyllä hyvin.

Jonkun verran Klimov on kirjoittanut muistiin yksittäisiä katkelmia satunnaisesti kuulemistaan keskusteluista. Esimerkiksi Mannerheimista spekuloidaan tähän tapaan:

"- Se suomalaisten ylipäällikkö on kuulemma venäläinen. Mannerheimiksi kuuluvat tituleeraavan, ja käännettynä se tarkoittaa "raisu kasakka". On palvellut tsaarin ratsuväessä ja edennyt kenraaliksi. Ristejä on saanut koko hatullisen. Oli hillittömän rohkea. Että minkäkö takia? No siksi, kun on venäläinen, sehän on selvä...
- Hän kaveerasi tsaarin kanssa. Mutta sitten sattui haaveri. Hän on pitkä ja kauniskasvoinen. Tsaaritar iskikin häneen silmänsä. Hän oli saksalainen, ja niin oli Mannerheimkin. He kaakattivat omaa kieltään, ja vielä pimeissä käytävissä. Tsaari Nikolai ei ymmärtänyt heidän puhettaan ja ajoi Mannerheimin tiehensä. Tämäpä lähtikin Suomeen ja rupesi vihapäissään erottautumaan meistä, rakentamaan Mannerheim-linjaa.
- Yksi naapuridivisioonan kuljettaja, joka toi meille joulukuussa rehukauraa, sanoi, että siellä Mannerheim-linjalla on kokonaisia maanalaisia kaupunkeja. Joka paikassa salateräksellä tehtyjä panssarikupuja, ja maa päällystetty paksulla kumilla. Meidän ammukset putoavat ja kimpoavat siitä takaisin..."

Että tällainen leppoisa, mukava ja seesteinen kirja on Kuoleman divisioona. Sotahistoriasta kiinnostuneet tykkäävät kirjasta varmasti. Ja sopiipa kirja myös muistutukseksi suomalais-venäläisestä historiasta - yhteinen elämä rajanaapureina on ollut verinen ja raaka, mutta kumman paljon yhteisiäkin tekijöitä löytyy.

sunnuntai 26. marraskuuta 2006

Rauha S. Virtanen: Tuntematon Selja

Sotakirjallisuuden lomassa tuli tehtyä syrjähyppy tyttökirjallisuuden pariin: lappeenrantalaisessa ravintola Kolmessa lyhdyssä on erinomainen valikoima kirjoja asiakkaiden luettavaksi, ja tiistaina iltakaljalla tuli napattua käteen Tuntematon Selja. Lauantaina samaisessa baarissa pystyikin bändin kuuntelun ohella kätevästi lukemaan kirjan loppuun asti. :) Melkoista pikalukua siis, täydellä intensiteetillä en valitettavasti pystynyt kirjaan syventymään, mutta joka tapauksessa kirja oli tehokas nostalgiatrippi sekä virkistävä muistutus Selja-kirjojen viehättävästä maailmasta.

Ensimmäinen Selja-kirja on ilmestynyt vuonna 1955, ja veikkaisin, ettei ole montakaan suomalaista naista, joka ei olisi kirjoja lapsena ja nuorena lukenut. Ja kuten Anna-kirjojakin, näitäkin voi aivan hyvin ja jopa paremminkin lukea myös aikuisena. Itse asiassa aikuisena monet asiat ymmärtää paremmin, esimerkiksi minusta oli lapsena kauhean kummallista kun vaikkapa maitolitra maksoi kaupoissa sata markkaa kirjan mukaan. En tietenkään tajunnut rahan arvon muuttamisia. Selvästi näihinkin kirjoihin pitäisi lisätä alaviitteita ja tieteellisiä selityksiä, joilla taustoitettaisiin näitä asioita lukijoille. En myöskään lapsena hahmottanut kirjoissa esiintyvää oppikoulun luokkanumerointia, minullehan esimerkiksi seitsemäsluokkalaiset olivat 13-vuotiaita, kun taas oppikoulun seitsemäsluokkalainen lienee jo lähes täysi-ikäinen oppilas.

Tuntematon Selja on kirjan neljäs osa, eli sarjan päätösosa aina vuoteen 2001 asti, jolloin ilmestyi Seljalta maailman ääriin. Aiheesta kertoo mm. Hesari artikkelissaan. Nuorena Tuntematon Selja oli siis minulle se viimeinen osa, ja jostain syystä koin sen jotenkin ahdistavana. Neljästä Selja-kirjasta kaksi ensimmäistä oli mukavia ja kivoja, toinen osa oli mielestäni se kaikkein paras. Kolmas, Virva Seljan yksityisasia, tuntui ahdistavalta, mutta Tuntematon Selja suorastaan kamalalta. Myöhemmän iän uusintalukukierroksilta tuntui hieman vaikealta hahmottaa miksi näin on, mutta tunnemuisto on selvä ja voimakas. Ehkä Tuntemattoman Seljan perusasetelma, perheen kuopus Dodo kirjoittamassa isälleen ihailijakirjeitä salanimellä, tuntui jotenkin pelottavalta ja inhottavalta. Kirjassa Dodon murrosikäinen kasvu ja herääminen kohti aikuisuutta on muutenkin melko näkyvässä osassa. Kirjaa lukemattomille korostan, että näin aikuisena luettuna kirjan sävy on varsin lämmin, myötämielinen, sen kuvaama maailma täysin säädyllinen ja suorastaan sovinnainen, joten mitään realistista syytä sille, että joku pitäisi kirjaa pelottavana, ei ole. :) Mutta lapsen mielikuvitus ja tunne-elämä on toisenlainen kuin aikuisen. Toisaalta muistan myös, että lapsilukijana ihannoin kirjoissa sitä, että henkilöt pysyivät samanlaisina kirjoista toiseen eivätkä millään lailla ärsyttävästi muuttuneet tai kehittyneet, joten ehkä siitäkin tulee tuo vastenmielisyys tätä kirjaa kohtaan. Siksi esimerkiksi Anna-kirjojen viimeiset osat olivat lapsena minusta ärsyttäviä, kun Anna ei pysynytkään lapsena vaan kehtasi muuttua, aikuistua, saada omia lapsia.

Takaisin aiheeseen. Selja-kirjojen tapahtumat rakentuvat siis Tampereelle Seljan uusperheen ympärille. Perheeseen kuuluu kirjailijaisä Riku, neljä tytärtä - Kris, Margarita, Virva ja Dodo - sekä Rikun uusi vaimo Rea ja heidän kaksi pikkupoikaansa Aki ja Kai. Ollakseen kymmeniä vuosia vanhoja nuortenkirjoja ovat Selja-kirjat edelleen hämmästyttävän raikkaita, virkistäviä ja uskottavia. Kirjojen välittämä ajankuva on erittäin viehättävä ja kiinnostava. Vanhan ajan seurusteluetiketti kyläilyineen, koulunkäynti ja kouluhipat, opiskelujen aloittaminen ovat kaikki kiinnostavia piirteitä näissä kirjoissa. Lisäksi jokaiseen tyttöön on helppo samaistua (paitsi ehkä Margaritaan, joka on niin kaunis ja viehättävä, että häntä voi vain ihailla, ei niinkään samaistua). Runotyttö Virva ja pikku Dodo, joka tosiaan tässä kirjassa kokee 14-vuotiaan elämänmurroksen, sen sijaan ovat varsin sympaattisia ja helposti samaistuttavia.

Nämäkin "tyttökirjat" ovat sellaisia, jotka sopivat ihan kaikille - tytöille ja pojille, lapsille ja aikuisille. Myös muut lukemani Virtasen kirjat, kuten Joulukuusivarkaus ja Lintu pulpetissa, ovat varsin mukavaa luettavaa. Jos et näihin kirjoihin ole tutustunut, mars kirjastoon tahi kirjakauppaan luettavaa hakemaan.

maanantai 20. marraskuuta 2006

L.M. Montgomery: The Doctor's Sweetheart / Tiedän salaisuuden

Vaikka Wikipediaa mollataankin kopioinnista ja epäluotettavuudesta, niin kirjaharrastuksen parissa Wikipedia on monta kertaa osoittautunut kattavammaksi ja paremmaksi tietolähteeksi kuin esimerkiksi suomalaiset kustantajat. Suomenkielisen L.M. Montgomery -sivun alta löysin senkin tiedon, että onpa Montgomerylta suomennettu muitakin teoksia kuin nuo Mistress Pat -postauksessa luetellut. Karisto, joka suomensi myös Sinisen linnan, kääntää pläjäytti jo 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa ilmoille ne kaksi novellikokoelmaa, jotka englanniksikin julkaistiin 1970-luvulla. Toinen on Montgomeryn pojan kokoama The Road to Yesterday (Tie eiliseen) ja toinen Catherine McLayn toimittama The Doctor's Sweetheart (Tiedän salaisuuden). Eipä ole Karisto paljon näistä ääntä pitänyt saati uusintapainoksia ottanut, hohhoijaa. Tiedän salaisuuden löytyi Lappeenrannan kaupunginkirjaston Nuijamaan sivukirjaston uumenista, sain sen tilattua sieltä, mutta Tie eiliseen jäi saavuttamattomaksi.

Minulla oli loistava tilaisuus lukea rinnan sekä suomen- että englanninkielinen versio, sillä Amazonista tilaamani Montgomery-paketti tuli sopivasti samaan aikaan kuin suomennos kirjastosta. Englanninkielisen laitoksen alussa oli erinomainen McLayn toimittama esipuhe ja Montgomery-bibliografia, josta kävi ilmi mm. taustatietoa tuolle Kilmeny of the Orchardille. Kilmeny olikin kirjoitettu monta vuotta aiemmin kuin ensimmäiset Annat ja alunperin se oli julkaistu jatkokertomuksena eräässä sanomalehdessä. Tämä selittää jotain tyylillisestä eroavaisuudesta Annojen kanssa.

Montgomery-fani hyrähti tyytyväisyydestä, kun viime sunnuntain Hesarin kulttuuriosaston etusivulla Vilja-Tuulia Huotarinen puffasi Montgomeryn päiväkirjojen suomentamista. Pitänee uskoa että Suvi Ahola sittenkin pitää tonttinsa puhtaana Montgomeryn puolustamisen osalta. ;)

Vaan asiaan. Kokoelman novellit on julkaistu kanadalaisissa aikakauslehdissä aikavälillä 1899-1935. Annojen ja Runotyttöjen lukijoille formaatti itsessään on antoisa: kirjoittivathan molemmat sankarittaret kertomuksia lehtiin, ja nämä The Doctor's Sweetheart -kokoelmassa julkaistut novellit ovat juuri sellaisia kertomuksia. Kyllähän nykypäivän Suomessakin ainakin naistenlehdet kesäisin julkaisevat novelleja, mutta ilmeisesti sadan vuoden takaisessa Kanadassa kertomukset ja novellit olivat huomattavasti keskeisempää sisältöä lehdissä kuin nykyään. Löytyisiköhän aiheesta jotain kiinnostavaa tutkimusta?

Kirjaan on koottu 14 novellia, joiden aihepiiri ja tyyli vaihtelevat melko lailla. Pari novellia on kirjoitettu dramaattiseen ja hieman sentimentaaliseen sävyyn. Näitä onkin ajan hammas pahiten syönyt. Vaan huumori ei vanhene - suosikkitarinoitani oli mm. By Grace of Julius Caesar, jossa keski-ikäiset serkukset, leski ja vanhapiika, pakenevat pelottavaa koiraa talon katolle eivätkä pääse pois ennen kuin päättävät keskenään, kumpi suostuu menemään naimisiin koiran omistajan kanssa. Vanhapiikatematiikkaa käytetään muuallakin - itse 37-vuotiaana naimisiin mennyt Montgomery näyttäytyy näiden tarinoiden valossa suorastaan sinkkukirjallisuuden edelläkävijänä. Tarinassa The Bride is Waiting yliopistossa kieliä opettava 30-vuotias Susan joutuu pohtimaan, käykö avioliitto tutun ja turvallisen miehen kanssa sittenkin itsenäisen elämän edelle, ja Akin to Love -novellissa riuska ja itsellinen Josephine joutuu heltymään liikuttavan epäkäytännöllisen mutta romanttisen naapurin isännän edessä hieman epäromanttisella, mutta joka tapauksessa onnelliseen loppuun johtavalla tavalla. Tässäpä näyte edellämainitun Susanin tuntemuksista 30-vuotissyntymäpäivän koitettua:

"But even that reflection did not help her to forget that she was thirty. That fact kept bobbing up at every breathing spell. Thirty did sound so horribly much older than twenty-nine. And yet there was still so much of life ahead to be lived through somehow. Lived through as a drab teacher of Modern Languages to girls whose only use for any language, ancient or modern, seemed to be talking to and about boys. Susan was not often as unjust to the girls as that. But, she reflected darkly, the arrival of thirty did things to you."

Myös lapsuutta kuvaavat novellit ovat edelleen täysin ajassa kiinni ja osuvia. Montgomeryllä on ollut hämmästyttävä taito tavoittaa lapsen mielenliikkeet ja logiikka tavalla, joka taatusti palauttaa lukijan mieleen omat lapsuuskokemukset. I Know a Secret kuvaa todella osuvasti lapsen herkkäuskoisuutta ja mielikuvituksen mahtia. Tuntuu siltä, että jossain määrin novellit ovat olleet "käyttölukemista" siinä mielessä, että niissä käytetään useita Montgomeryn romaanituotannosta tuttuja aineksia, joko teemojen kertaamisena tai kenties ikään kuin "sparrausmielessä" kirjoitettuna. Tällaisia kohtauksia ovat esimerkiksi Jims-pojan sulkeminen pelottavaan huoneeseen rangaistusmielessä - samanlainen kohtaus löytyy Runotytöistä. Myös Julius Caesar -novellissa naiset käyvät keräämässä varoja kirkolle samaan tapaan kuin Emilia ja Ilse eräässä Runotyttö-kirjassa. Eipä tämä sinänsä haittaa, koska Montgomery ei koskaan kirjoita laiskasti tai aliarvioi lukijoitaan, vaan kaikki häneltä lukemani teksti on lämmöllä ja huolellisesti kirjoitettua.

Rinnakkain alkukielisen teoksen kanssa luettuna Marja Helanen-Ahtolan suomennos tuntui hieman mutkia oikovalta, vaikken olekaan pätevä arvioimaan käännösten osuvuutta. Minun mielestäni Montgomeryn tyyliä leimaa ennen kaikkea hienostuneisuus, englanninkielinen teksti tuntuu herkältä ja tarkalta. Suomennos välillä hieman kolhii nurkkia. Englantia osaaville suosittelen lämpimästi Montgomerya alkukielellä, mutta koska Montgomeryn tarinoille olisi taatusti paljon sellaisia suomalaisia lukijoita, jotka eivät englantia riittävän hyvin osaa, olisi edelleen paikallaan joko ottaa tästäkin kirjasta uusi painos tai sitten suomentaa teos uusiksi.

Taidan kohta olla huomaamattani melkoinen asiantuntija 1900-luvun alun provinsiaalisen Kanadan tapakulttuurin osalta, ihan vain tämän Montgomery-harrastuksen vuoksi. :P Sen verran kattavan kuvan kirjailija maalaa pikkukylien ja -kaupunkien sosiaalisista seurapiireistä, elämäntavoista ja ihmistyypeistä.

Montgomerya on tullut käsiteltyä paljon ja lupaan, että tulee jatkossakin - lukuvuoroaan kirjahyllyn virkaa väliaikaisesti toimittavassa pahvilaatikossa odottavat mm. Pat of Silver Bush ja Magic for Marigold. Niiden aika ei kuitenkaan ole ihan vielä, vaan ensi postauksessa pitäisi olla vuorossa jotain ihan muuta - nimittäin venäläistä sotakirjallisuutta.

keskiviikko 8. marraskuuta 2006

Gerd Brantenberg: Egalian tyttäret

On kirjoja, joiden arvo ja merkitys on jossain muualla kuin niiden kaunokirjallisissa ansioissa. Egalian tyttäret kuuluu niihin: se on tyylipuhdas pamfletti, joka ilman aatteen paloa jäisi kovin vaatimattomaksi taideteokseksi. Nyt se on feminismin perusaapinen, herättelevä ja tietoisen osoitteleva kannanotto, joka pitäisi luetuttaa jokaisella Suomen koululuokalla.

Olen lukenut Egalian tyttäret ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten kaverini Tiinan suosituksesta. Kirja palasi hiljakkoin mieleeni, kenties siitä syystä että ryhdyin seuraamaan Selibaattipäiväkirjat-blogia, jonka pitäjä Minttu Hapuli osaa heitellä kärkeviä ja provosoivia kommentteja mies- ja naisasiasta. Kas keppanaa, Antikka.netistähän kirja löytyi, ja näkyypä siellä olevan tätä kirjoittaessa vielä toinenkin kappale jäljellä. Osta omasi pois kuleksimasta, alle kymmenellä eurolla tuonkin sai...

Gerd Brantenberg julkaisi kirjan alunperin norjaksi vuonna 1977, eli kirja on yhtä vanha kuin meikäläinenkin. Valitettavasti kirjan teemat eivät ole vähääkään vanhentuneita. Itse asiassa esimerkiksi viimeaikainen kotiäidit vs. uraäidit ja lapsettomat -mutapaini on kuin suoraan kirjan sivuilta:

"Lopulta päätettiin, että mäntäliike vaati isän lapsenhoitoajan lyhentämistä korkeintaan kaksivuotiseksi.

Vaatimus aiheutti vastalauseiden ryöpyn. Kaikkihan tiesivät, että isä oli lapsen paras hoitaja. "Sehän on empiirinen tosiasia", totesivat esimerkiksi Rauha Keltasen kannattajat. "Onko joku muka joskus kuullut lapsen itkevän äitiään?"

Kirja perustuu yksinkertaiseen, mutta äärimmäisen tehokkaaseen perusajatukseen: se kertoo yhteiskunnasta, jonka jäsenet edustavat kahta sukupuolta: emäntiä (naisia) ja mäntiä (miehiä). Perinteisessä perhemallissa männän rooliksi on nähty emännän turvakoksi pääseminen ja lasten ja kodin hoitaminen. Emännät käyvät aktiivisesti töissä kodin ulkopuolella ja enemmistö yritysjohtajista ja poliitikoista on emäntiä. Männän pyrkimys emäntien elämänalueelle saattaa herättää ihmetystä. Näin esimerkiksi Ruut-äiti kasvattaa nuorta poikaansa Leenatania, kun tämä haaveilee meriemännän ammatista. Miesmeriemännät kun ovat äärimmäisen harvinaisia:

"- Eivät kunnon männät halua merille.
- Niin mutta melkein kaikilla minun tuntemillani meriemännillä on lapsia.
- Se on eri asia. Äiti ei koskaan voi olla lapselle isä.
Leenatanin sisar alkoi nauraa räkättää. Hän oli puolitoista vuotta veljeään nuorempi ja kiusasi tätä jatkuvasti.
- Hahhaa! Ei kai mäntä voi ruveta meriemännäksi! Urosmeriemäntä! Voiko mikään kuulostaa typerämmältä?"

Naurattaako? Yhtä hassunhauskaa tekstiä on luvassa, kun seurataan esimerkiksi nuorten poitsuiden jännittynyttä menoa tanssiaisiin - kelpaavatko he kenellekään emännälle, ovatko he tarpeeksi kauniita. Tai miten käy, kun kaksi nuorta mäntää juttelee keskenään ravintolassa ja humalainen vanha akka tunkeutuu seuraan ja alkaa ehdotella pojille lääkkeeksi emäntävihaan kunnon seksiä. Miten nuorta poikaa pelottaa, kun hän joutuu kulkemaan pimeän metsän läpi, missä saattaa liikuskella tuntemattomia emäntiä isolla joukolla. Miten työlästä on hoitaa ehkäisyä, kun lääkkeiden sivuvaikutukset aiheuttavat kipuja tai muita ongelmia. Miten nuoren männän tärkein päämäärä on löytää emäntä, joka tarjoaisi hänelle isyysturvaa, niin että mäntä pääsisi hoitamaan omaa kotia ja lapsiaan. Aikaa ei ole loputtomiin, jos kukaan ei huoli niin männästä tulee jämäntä! Miten pikkupojan koulumatka muuttuu painajaiseksi, kun iso tyttö tönii hänet metsään missä näyttelee sukupuolielimiään ja uhoaa niiden voimalla.

Kirja äityy loppupuolella melko julistavaksi, mutta kaikkein tehokkain herättelykeino ainakin minun kohdallani oli Brantenbergin osoittama kielen ja kulttuuristen symbolien sukupuolittuneisuus. "Emo armias, naismuistiin ei kuningatarkunnan historiassa ole tällaista tapahtunut." Virkaemännät, tiede-emännät, liikennevalojen punaiset pikkuakat, kaikki kuulostavat ensi alkuun oudoilta, mutta pistävät miettimään, mitkä kaikki asiat ja termit todella ovat perusolettamukseltaan miehiä, jos niiden olettaminen naiseksi tuntuu niin kummalta. Ensin naurattaa, sitten mietityttää, sitten surettaa.

Heitänpä haasteen: mieti tuttavapiirisi pahin sovinisti ja pahin perinteisen naisen roolin vankina oleva nainen ja luetuta kirja heillä. Antaa taatusti ajattelemisen aihetta.

Muutamia hyviä puolia matriarkaatissa tuntuu olevan: äideillä maksetaan kunnon raskauskorvaukset ja synnytykset tapahtuvat synnytyspalatseissa. Vuoden suurin juhla on Suuri Kuukautisrieha, ja kuukautisten alkaminen on juhlan ja voiman hetkiä tytön elämässä. Pikkupojat taas oppivat jo nuorena häpeämään ulkonäköään, ruumiintoimintojaan ja kehitystään, kehittyipä sitten nuorena tai vanhana, kasvoipa isoksi tai pieneksi. Pojat ajelevat karvojaan, käyttävät kalukukkaroita ja kihartavat partaansa kelvatakseen emännille.

Gerd Brantenbergin nykyisistä kuulumisista koetin etsiä tietoa netistä, mutta löysin pääasiassa norjankielisiä sivuja, joista en juuri viisastunut. Tämä kirja kuitenkin on ehtaa tavaraa kenen tahansa luettavaksi: sen voi lukea joko naureskellen mäntien hassunkurisuudelle tai sitten voi etsiä yhtymäkohtia omaan elämäänsä ja ympäröivään todellisuuteen. Suosittelen lämpimästi.

perjantai 3. marraskuuta 2006

Jari Tervo: Ohrana

Jari Tervon kirjojen kanssa minulla on ollut intensiivinen, joskin aaltoileva suhde jo vuosikymmenen ajan. Ensikosketukseni Tervon proosaan sain vuonna 1995, jolloin näin Kajaanissa Kom-teatterin vierailunäytäntönä näytelmän Rikos ja rakkaus, joka oli dramatisoitu Tervon romaanista Pyhiesi yhteyteen. (Ihmettelin jo tuolloin miksi loistava alkuperäisnimi korvattiin kömpelöllä Rikoksella ja rakkaudella ja ihmettelen edelleen.) En muista luinko kirjan ennen näytelmän näkemistä vai toisinpäin, todennäköisesti kuitenkin vasta näytelmän jälkeen.

Pyhiesi yhteyteen olikin messevää herkkua ja teki minuun todella suuren vaikutuksen erittäin moniulotteisella suomen kielen käytöllä, erinomaisesti hallitulla vaihtuvan kertojanäkökulman käytöllä, virkistävällä aihepiirillä ja runoilijan kielikuvilla. Ei hyvän romaanin tarvitse olla sivistynyttä, pikkusievää ja sisäsiistiä, rovaniemeläisarki, lapin murre ja lähiöelämä tarjoavat erinomaisia aineksia hyvään kirjaan. Olisi tämä kirja Finlandia-palkinnon ansainnut, ehdokkaana oli mutta puisevalle Hannu Mäkelän Mestarille palkinto meni.

Seuraava muistikuva Tervon tuotannosta on kesältä 1996 tai 1997, jolloin kannoin kirjastosta Pohjan hovin. Makasin sohvalla, luin Pohjan hovia ja röhötin ääneen. Äiti ihmetteli mitä luin, tarttui kirjaan seuraavaksi itse ja vietti hänkin lukuajan sohvalla maaten ja ääneen nauraen. Seuraavaksi kirjaan tarttui isä, selaili sitä hieman ja totesi sitten puoliksi leikillään kieltävänsä minua lukemasta tällaista kirjaa. :) No myöhäistähän se siinä vaiheessa oli, ja Pohjan hovin hillittömän tajunnanvirran, sinne tänne risteilevän tarinan ja poukkoilevien anekdoottien pariin on tullut palattua monta kertaa. Ceylonin runkkaavat apinat naurattavat vieläkin. :)

Siat ja naudat on kahden edellisen kanssa samaa sarjaa, tuore, kielellisesti kekseliäs ja tavoitteellinen ja näkökulman puolesta iskevä ja kunnianhimoinen. Poliisin poikaakin symppasin, mutta myöhemmässä tuotannossa Tervo alkoi mielestäni toistaa itseään, ja alkuaikojen tuoreus vaihtui samojen kikkojen kierrättämiseen. Siksi vuonna 2004 hyviä kritiikkejä kerännyt Myyrä herätti mielenkiintoni. Pari edeltävää Tervon kirjaa oli jäänyt kokonaan lukematta, edellämainitun toiston ja leipääntymisen vuoksi. Myyrä nollasi nämä tuntemukset, se oli kuin tietokonepelissä hyppy seuraavalle levelille: jotain ihan uutta. Siinä Tervo survaisi isomman vaihteen päälle, jätti Rovaniemen rikollispiirit tai näennäisomaelämäkerralliset kirjailijashow't sikseen ja tarttui meheviin aiheisiin: Kekkoseen, suomettumiseen, Neuvostoliiton vankileireihin, sotienjälkeiseen sisäpolitiikkaan. Tykkäsin.

Tämän pitkän pohjustuksen jälkeen päästäänkin päivän epistolaan eli Helsingin pommituksia jatkosodan lopussa käsittelevään Ohranaan. Se on Myyrän kanssa samalla aaltopituudella, mutta tyyliltään karsitumpi. Vähemmän päähenkilöitä, vähemmän kertojia, vähemmän juonen sivupolkuja. Lehtiarvosteluissa tämä on taidettu nähdä järjestään hyvänä puolena, mutta minua ei olisi haitannut, vaikka kertojia olisi samanlainen runsaudensarvi kuin Myyrässäkin. Puoli kirjaa ehdin miettiä, että pidin Myyrästä enemmän, mutta sitten tapahtui jotain, mitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan: Tervo yllätti minut. Eikä millään juonenkiepautuksella vaan päähenkilön asenteella. Päähenkilö Attila Rahja osoittautui humaaniksi, myötäeläväksi, tuntevaksi ihmiseksi, ei kylmäksi kikkailijaksi, niinkuin turhan monta kertaa Tervon henkilöt ovat olleet. Kirjan jälkipuoliskolla olikin ihan uudenlainen pohjavire, mitä en muista missään Tervon kirjassa aiemmin olleen. Uusiutumista, hyvä!

Kaiken kaikkiaan on kuitenkin vaikea päättää, mitä Tervon kirjat oikeastaan ovat. Ohranassa Korkeajännityksen aiheet yhdistyvät vakuuttavanoloiseen historialliseen taustatietoon. Hauska piirre on, ettei Tervo millään tavalla pyri esittämään dialogia ajanmukaisena. V. 1944 sotalesket, mummot ja poliisiviranomaiset kettuilevat ja pamiloivat ihan samalla tavalla, kuin rovaniemeläiset pikkurikolliset 1990-luvulla: henkilöstä riippumatta he puhuvat silkkaa tervoa, vuodattavat koukeroisia kielikuvia, maalaavat maailmaa sanallisesti. Historian oppituntina (tiedän, eihän romaaneista pidä historiaa opiskella) Ohrana on erittäin antoisa, kuten Myyräkin oli. Tällaisiako suomalaiset vakoilijat ja vastavakoilijat olivat? Näinkö toimivat desantit? Pelastiko "Janne Mutka" tosiaan Helsingin tuhoisimmilta pommituksilta ja sitä kautta koko Suomen itsenäisyyden? Oliko sotienjälkeinen sisäministeri pitkän linjan neuvostoagentti "Väinämöinen"?

Pisteet Tervolle siitä, että romaanillaan hän taatusti antaa sitkeää pureskeltavaa monelle pölyiselle ja kaikkitietävälle historiantietäjälle. Me muut saamme tuhdin annoksen uskottavasti elävöitettyä ajankuvaa ja siinä sivussa peruskäsityksen eräästä historian ajanjaksosta (juu, romaanit eivät ole historiantutkimusta, muistan edelleen...). Runoilijan taustansa Tervo on antanut ujostelematta näkyä koko prosaistin uransa aikana. Lennokkaat kielikuvat ottavat paikkansa niin vakoilu- kuin pommituskuvioidenkin aikana. Pidän myös Tervon tavasta aloittaa kohtaus ikäänkuin sisältä ulospäin, keskittymällä johonkin yksityiskohtaan ja siitä sitten pikkuhiljaa laajentamalla, niin että lukijalla menee hetki hokata, missä nyt mennään ja kenen kanssa. Parhaimmillaan näin syntyy erinomaista jälkeä.

Tervo on joko Suomen syvällisin viihdekirjailija tai sitten Suomen viihteellisin vakavasti otettava kirjailija. Tai sitten jotain ihan muuta. En osaa häntä lokeroida, ja kun nyt tässä blogissani olen metakoinut lokeroimista vastaan, ei minun taida tarvitakaan. Kyllä aika ja lukijakunta selvittävät, mihin kohtaan kansakunnan kaappia Tervon kirjallinen tuotanto viime kädessä asettuu.

EDIT: Tässä allaolevaan keskusteluun liittyvä lehtijuttu:

tiistai 31. lokakuuta 2006

Juan Diaz Canales - Juanjo Guarnido: Blacksad, Kissa varjoisilta kujilta

Blacksad-sarjakuvan ensimmäinen osa ilmestyi tänä syksynä suomeksi, ja kas kummaa, kyllä suomeksi lukeminen oli sittenkin antoisampaa kuin espanjaksi. :) Tästä kulttuuriteosta kiitos kuuluu Arktinen Banaani -kustantamolle. Wikipediassa käsitellään varsin antoisasti ns. furry fandomia sekä antropomorfisuutta, joihin Blacksad molemmilta osin linkittyy.

Kuten oheisesta kuvasta varmasti välittyy, oli yksityisetsivä John Blacksadin dekkariseikkailu nautiskeltavaa luettavaa. Piirtäjä Guarnido herkuttelee perspektiiveillä, upeasävyisellä vesivärityksellä ja eläinhahmojen tyypillisten piirteiden mahdollistamalla fiilistelyllä. Eläinhahmoista käytiin varsin mielenkiintoista keskustelua Kvaak.fi -foorumilla aiheesta "miksi mieseläimet näyttävät eläimiltä ja naiseläimet ihmisiltä, joille on lisätty korvat ja nappinenä". Terkkuja siis Guarnidolle että piirtää suosiolla naishahmotkin eläimellisemmiksi.

Guarnido on vanha Disney-piirtäjä, mikä on kuvia katsellessa helppo uskoa. Blacksadista tykkäävät varmasti kaikki, jotka ovat lapsena (ja aikuisena) Disney-piirrettyjä fanittaneet. Vaikkei ns. aikuisten sarjakuvaa (tai taidesarjakuvaa, tai millä nimellä sitä nyt haluaakaan kutsua) ole aiemmin lukenut, on Blacksad taatusti helpommin lähestyttävää kuin keskiverto suomalaispiirtäjien angstiset omakustanteet. Juoni kun on tuttuakin tutumpi miljoonasta tv-sarjasta, elokuvasta tahi dekkarista: yksityisetsivän entinen tyttöystävä, filmitähtenä synnillisen loistokkaaseen elämään sujahtanut uhkeankaunis Natalia Wilford löydetään kuolleena, ja hänen kuolemansa jäljet johtavat sylttytehtaalle. Kovaotteinen ja tarvittaessa lain nurjallekin puolelle luikahtava Blacksad käy siis vaivojaan säästämättä ottamassa asiasta selon.

Merkillinen sekoitus kliseisen tuttua juonenkääntöä ja hillittömän upeaa vesiväritaidetta on siis kyseessä. Blacksad-sarjaa on jo julkaistu ainakin kolme osaa, ja toivon mukaan suomeksi saadaan tätä pian lisää.

maanantai 30. lokakuuta 2006

L.M. Montgomery: Kilmeny of the Orchard

L.M. Montgomery -nälkä iski jälleen ja lääkettä tarjosi Amazon Kilmeny of the Orchardin muodossa. LMM-instituutin mukaan Kilmeny on kolmas Montgomeryn julkaisema romaani, se on ilmestynyt vuonna 1910 Annan nuoruusvuosien ja Anna ystävämme -kirjan jälkeen. Kilmenyssä onkin sellainen tuntuma, että ihan kuin kirjailija olisi halunnut tehdä jotain ihan muuta kahden Annan perään. Montgomeryn tyylin perussävyynhän kuuluu toisaalta romanttisuus ja ihanteellisuus, toisaalta tarkat havainnot ihmisten välisistä suhteista ja arkinen tilannekomiikka ja luonteenkuvaukset. Aivan kuin romantikko-Montgomery haluaisi nähdä maailman ylevänä ja kauniina, mutta humoristi-Montgomery ei voi sokeasti tähän ihanteeseen mennä mukaan, vaan hänen on pakko pistellä väliin kaikkea sitä arkista elämänmenoa ja tahatonta tilannekomiikkaa, joka torppaa romantiikan tehokkaasti kuin NHL-pakki vastustajansa. Kilmenyssä Montgomery tuntuu päättäneen kuunnella yksinomaan romanttisia ihanteitaan, mikä on sääli. Kun Kilmenystä puuttuvat lähes kokonaan huumori, psykologisen osuva luonnekuvaus ja arkinen elämänmeno, on lopputuloksena melodramaattinen, yltiöromanttinen ja itse asiassa jopa hieman omituinen rakkaustarina.

Tämä on ensimmäinen lukemani Montgomeryn kirja, joka kerrotaan miehen näkökulmasta. Päähenkilönä on nuori, vastavalmistunut Eric Marshall, rikkaan liikemiehen ainoa poika, joka lähtee kaupungista Prinssi Edvardin saarelle sijaisopettajaksi ystävänsä pyynnöstä. Tarkoitus on viipyä vain muutama viikko, mutta matkasta tuleekin pitempi... Eric on siis nuori, komea, rikas, älykäs ja jämäkkäluontoinen eikä hän koskaan ole ollut rakastunut. Hänen rakastettunsa kun tulisi olla jotain aivan erityistä... Sellaiseenpa hän sattumalta törmääkin Prinssi Edvardin saarella Lindsayn kylässä, ollessaan kävelyllä vanhassa hedelmätarhassa. Kilmenyhän siellä viulua soittelee. Hän on (tietenkin!) aivan käsittämättömän kaunis, uskomattoman ihana luonteeltaan ja musiikillisesti äärimmäisen lahjakas. Kummallisuus tulee siitä, että hän on mykkä ja kasvatettu ihmisistä täysin erillään kotitilallaan. Eipä hän omasta kauneudestansakaan mitään tiedä, koska hän ei ole koskaan nähnyt itseään peilistä! Joten sankarittaremme on myös häkellyttävän vaatimaton ja luonnollinen.

No rakkaustarinahan siitä syntyy. Romaania vaivaa jotenkin kumma oikopolkujen sävy. Kunnon rakkausromaanissahan rakastavaiset joutuvat kohtaamaan hirmuisia vastoinkäymisiä tai väärinymmärrysten synnyttämiä onnettomuuksia, joiden läpi pitää taistella ennen happyendiä. Tässä kirjassa vaikeuksia on pari kolme, jotka nekin ratkeavat melko itsestäänselvästi. Ensinnäkin typerin syy: Kilmeny ei halua mennä naimisiin Ericin kanssa koska on mykkä. Vaikka hän rakastaa Ericiä yli kaiken, niin hän ei halua Ericille mykkää vaimoa. Itseaiheutettu onnettomuus siis, ja vielä melko hölmö sellainen. Toinen syy on on - tietenkin! - vastahakoiset kasvattivanhemmat. Mutta kas kummaa - nämä ihmiset, jotka ovat estäneet 18-vuotiasta Kilmenyä koko ikänsä pääsemästä ihmisten ilmoille, ovat heti kuin sulaa vahaa kun nuori komea opettaja Marshall marssii heitä tapaamaan. Kolmas syy on nykylukijan silmissä lähes rasistinen. Samalla tilalla Kilmenyn kanssa asuu ottopoika Noel, joka on syntyperältään italialainen. Kanadalainen kasvatus ei ole onnistunut hiomaan hänen "italialaisen talonpoikaisverensä" kuohahtelevuutta ja arvaamattomuutta pois... ja sitten seuraakin todella dramaattisia käänteitä!

Kaiken kaikkiaan henkilöt ovat jopa melko ärsyttäviä, koska he ovat niin täydellisiä. Erityisesti kiltti, sulokas, lahjakas, ystävällinen Kilmeny, jonka kauneutta kuvataan rivitolkulla täydellisimmäksi ikinä, saa lukijan hermostumaan. Tarinan opetus myös tuntuu olevan se ikiaikainen sanoma, että tärkeintä naiselle on olla kaunis, koska tuskinpa ruma mykkä tyttö joka on kasvanut täysin vailla sosiaalisia virikkeitä pystyisi valloittamaan rikkaan ja komean miehen...

Kuitenkin Kilmeny oli minulle antoisaa luettavaa. Syynä on se, että kun johonkin kirjailijaan tykästyy, hänen teoksensa eivät enää ole vain yksittäisiä kirjoja, vaan yksittäisestä kirjasta tulee osa kaanonia, jota voi lukea koko muun tuotannon valossa. Samasta ilmiöstä on kyse silloin kun vaikkapa Sibeliukselta löytyy joku julkaisematon sävellyksen pätkä tai Rembrandtilta pieni hiilitöherrys, josta historioitsijat eivät ole aiemmin olleet tietoisia. Yksistään tai jonkun muun tekeminä nämä tuotokset eivät välttämättä olisi taiteellisesti mitenkään arvokkaita, mutta osana kokonaisuutta ovat. Kilmenyssä aistin sen hengen, jolla Montgomery kuvaa Annan tai Emilian kirjallisia harrastuksia. Sekä Anna että Emilia ovat kovin taipuvaisia romantiikkaan, ja kirjoittavat milloin minkäkinlaisia epäuskottavia, yli-ihanteellisia sepustuksia, jotka näytetään armottomassa valossa jossakin toisessa yhteydessä. Muistetaanpa vain Annan voittoisa novelli "Averilin uhri", jota Diana täydensi leivinjauheen product placementilla, tai Emilian runot joita hänen opettajansa kritisoi säälimättömästi. Kilmenyssä Montgomery on tainnut päästää saman romanttisen hengen täysillä valloilleen, kenties aikomuksenaan luoda jotain elämää suurempaa, mutta lopputulos on kuitenkin irti arkielämästä ja vailla kosketuspintaa todellisuuteen.

Summa summarum. Montgomery-lukeneisuuttani täydentäessäni olen edelleen ihmetellyt sitä samaa asiaa, jota jo Mistress Patin lukemisen yhteydessä tilitin. Miksi, miksi suomalaiset kustantajat eivät suomennuta Montgomerya kattavasti, kun lukijoita riittäisi ihan taatusti tässä Annan ja Emilian kestofanitusmaassa? Ensinnäkin Annat ja Runotytöt pitäisi viipymättä suomennuttaa uudelleen, lyhentämättöminä laitoksina. Niitä kai on alkuperäissuomennoksissa leikelty armotta, mikä pistää vihaksi kun tajuaa, että vaikka kuinka monta tärkeää pätkää Annankin elämässä on jäänyt pimentoon. Ja samaan syssyyn suomennokset kaikista muista Montgomeryn romaaneista ja novellikokoelmista, joita englanniksi on koottu yksien kansien väliin runsaasti, uusimmat 1990-luvulla. Niin ja voisi ne Montgomeryn päiväkirjatkin sitten suomennuttaa. Englanninkielisessä maailmassa Montgomeryllä on käsittääkseni vakiintunut ja arvostettu asema, Suomessa tuntuu jääneen päälle asenne, jonka mukaan hän on vain joku muinainen tyttökirjailija. Montgomeryn kirjoja ei missään tapauksessa pitäisi ajatella pelkästään "nuortenkirjoina", kyllä ne ovat ihan kaiken ikäisten kirjoja. Taidan ruveta pommittamaan kustantamoja oikein urakalla tämän asian tiimoilta. ;) Ihmetyttää myös, miksi kulttuurikentän kenties vaikutusvaltaisin Montgomery-fani, Hesarin kulttuuritoimittaja Suvi Ahola, ei ole pitänyt tästä asiasta enempää ääntä? Ei ole kovin pitkä aika siitä, kun luin Hesarista hänen kirjoittamansa raportin Prinssi Edvardin Saaren Montgomery-seminaarista.

Minulle on pikkuhiljaa valjennut yksi kirjakeräilytavoite: kaikki Montgomeryt alkuperäiskielellä, kovissa kansissa, jos mahdollista niin yhtenäisessä ulkoasussa omaan hyllyyn. Mukaanlukien ne päiväkirjat. Vielä en ole ottanut selvää, minkälaisia julkaisuja löytyy, Amazonista olen tilannut ihan hinnan perusteella halvimpia mahdollisia pokkareita. Mutta eiköhän tuotakin ehdi selvittämään...

keskiviikko 25. lokakuuta 2006

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

Sanoin Myöhempien aikojen pyhiä -postauksessani että Anna minun rakastaa enemmän menee "kunhan kirjastosta kohdalle osuu" -listalle, ja nyt se sitten osui. Kovaa metakkaa on tosiaan mediassa tästä kirjasta pidetty ja Itkonen runsaasti julkisuutta on ehtinyt saada. Noh, tuossa postauksessani jo totesin, ettei mediajulkisuus suinkaan ole yksi yhteen kirjallisen laadun kanssa, ja todeksi se osoittautuikin. Kyllä Anna minun rakastaa enemmän on ihan hyvä romaani, mutta vähintään yhtä hyvällä tai suuremmalla syyllä voitaisiin nostaa kohu Hilkka Ravilon, Harri Sirolan ja monen muun kirjoista.

Muutaman mehevä sitaatin Anna minun rakastaa enemmän on jo julkiseen keskusteluun jättänyt, ja totta onkin että samalla lailla tunnistettava oman sukupolveni kuvaus se on kuin Laura Honkasalon Tyttökerhokin. Vuonna 1975 syntynyt Itkonen kirjoittaa 1990-luvun lukiolaisista ja yliopisto-opiskelijoista sekä 2000-luvun alun nuorista aikuisista ja heidän maailmastaan tarkkaa ajankuvaa. Ajankuvaan kuuluu myös julkisuuden ilmiöillä leikittely - kertoohan kirja Summer Maple -taiteilijanimellä maailmaa valloittavasta singer-songwriterista Suvi Vaahterasta, pikkukaupungin kuuden ällän ylioppilastytöstä, joka ponnahtaa Himin ja Nightwishin veroiseksi ja suuremmaksikin musiikilliseksi ilmiöksi. Tarinaa kertovat vuoroluvuin Suvin äiti sekä entinen poikaystävä Antti, joka teinirakkauden loputtua on ajautunut naimisiin espoolaislähiöön. "Vitun hulluja kaikki, koko minun kirottu sukupolveni, koko Espoo, kaikki ihmiset, ja elämä on halveksua itseään ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta ja tietää että ylhäällä paistaa aurinko, että nuolennopeat päivät kiitävät ohi, että ilmassa lentävät kultaiset linnut."

Mutta mutta. Vaikka Itkosen kieli on hiottua ja mietittyä, niin ihan kaikesta en kiinni saanut. Ensinnäkin Suvin hahmo oli minusta epäuskottava. Miten viileä lukiolaispriimus muka pystyy muuttumaan Euroopan ja Amerikan festarilavoja kiihdyttäväksi rokkimimmiksi? Suvi henkilönä tuntui olevan kaikkea muuta kuin rock'n roll. Vai sellaisiako nykyajan rokkitähdet muka oikeasti ovat, virkamiesmäisen sliipattuja ja puhtoisia? Lisäksi Itkonen tekee saman perusvirheen kuin Hannu Raittilakin. Hän käyttää mielellään vaihtuvaa kertojanääntä, mutta jos sitä käyttää niin niiden kertojanäänien pitäisi joko olla niin erilaisia, että lukija heti tunnistaa kuka on äänessä, tai sitten kertojaäänen vaihdos pitäisi otsikoida selvästi. Nyt minä ainakaan en äänensävystä mitenkään tunnista onko äänessä Antti vai Suvin äiti ja meni tovi ennen kuin hoksasin, että he vuorottelevat lukujen kertojina. Käykääpäs nyt arvon herrat lukemassa Jari Tervon Pyhiesi yhteyteen. Se on perusaapinen tämän tekniikan käyttöön: miten kirjoitetaan erilainen ääni erilaisille ihmisille. Seurakunnan talousvastaava ja ojanpohjakunnossa oleva pultsari puhuvat taatusti erilaisilla äänillä. Ja niin pitäisi keski-ikäisen rouvan kuin kolmekymppisen nuoren miehenkin tehdä. Vähän samaa sarjaa on kirjan lopun "yllätysjuonenkäänne": on pitänyt saada tervomainen kikka kolmonen juoneen mukaan, vaikka aivan hyvin olisi ilmankin pärjätty.

Muuten Itkosen romaani on sikäli erikoinen suomalaisessa kirjallisuudessa, että siinä liikutaan sujuvasti maamme rajojen ulkopuolella. New Yorkiin sijoittuu pitkiä jaksoja, ja populäärimusiikin knoppitietoa viljellään kiinnostavalla tavalla. Rokkitähden kiertue- ja levytyselämää kuvataan myös uskottavasti. Kaikkein eniten Anna minun rakastaa enemmän on minun mielestäni kuitenkin tarina erosta. Kun ihmissuhde päättyy, kun siitä ei osaa päästää irti vaan palaa aina uudestaan ja uudestaan sen entisen luo, ei osaa olla yhdessä mutta irtikään ei osaa päästää. Sellaista säätöä Suvin ja Antin teinirakkautena alkanut suhde on - tai näyttäisi olevan.

Joitakin erityisen herkullisia kuvauksia aikamme ilmiöistä, tunnistettavista ihmistyypeistä ja tapahtumista kirjasta löytyy. Paskainen nauru irtosi mm. kuvaukselle Radio Novasta, saman sarjan kettuilua kuin Lehden mainio artikkeli samasta aiheesta.

"Radiota ei voi avata, paljas pahuus syöksyy rikkihappona tärykalvoille.

Ei kukaan halua kuulla musiikkia, kaikki haluavat kuulla suosikkinsa 70-, 80- ja 90-luvuilta, onneksi olkoon Eppu Normaali, onneksi olkoon J. Karjalainen, teostot pyörivät, aika seisahtuu, insinöörit tila-autoissaan muistelevat kultaista nuoruuttaan, ja jossain Eppujen ja Karjalaisen välissä radionovan uutiset, kimmovehviläinen, lounaasta Etelä-Suomeen saapuu sadealue, päivän ylin lämpötila plus viisi astetta, nimipäiviään viettävät Simo ja Sami, jippii, niin siirappisen sokerisen psyykelääkehyvää huomenta kaikille teille joiden elämä tik tak kuluu loppuun, tik tak, tämä ääni, kuuletteko, tik tak, tämän niin kutsutun musiikin ainoa tarkoitus on peittää se, ja seuraava tuhansien herkkien persiljakorvien testaama taatusti turvallinen saippuakappale olkaa niin hyvät herrat ja rouvat veronmaksajat, kuluttajat, kansalaiset, kuulijat, c-vitamiinipastilli syysflunssaan, kapseli kalanmaksaöljyä meille kaikille, kappale hellä ja järkevä kuin atooppisen ihon erikoisvoide: Kun tänään lähden, I Will Always Love You, Toton Africa, Elisan moitteeton nahkahansikaskäsi kääntää autostereoiden volyymia isommalle, miksi, oi miksi minun vaimoni ei saman tien kuuntele tuulta tai sadetta tai valtameren aaltoja jos musiikki merkitsee hänelle näin vähän, jos se ei merkitse hänelle mitään."

Huomatkaa, että Toton African mainitsee myös Lehti. :) Vielä kun saisi tietää, ovatko kirjallisuus- ja mediatutkijat jaksaneet jo tehdä tutkimuksia siitä, miten Quentin Tarantinon elokuva Pulp Fiction vaikutti 1990-luvun lopulta alkaen suomalaiseen kirjallisuuskerrontaan ainakin mieskirjailijoiden teksteissä. Kaikki edellämainitut, Itkonen, Tervo ja Raittila käyttävät samoja tekniikoita joilla Tarantino räjäytti tajunnan: vaihtuvat kertojanäkökulmat, rikottu aikajana ja yllätykselliset juonenkäänteet. Pahimmillaan nämä keinot ovat laimentuneet vain tekniseksi kikkailuksi, mutta tottapahan viisaat kirjallisuudentutkijat osannevat listata myös ilmiön hyvät puolet. Pitänee odotella, että joku ystävällinen netissä surffaaja linkkaa minulle jotain sopivaa materiaalia aiheeseen liittyen.

sunnuntai 15. lokakuuta 2006

Kaari Utrio: Porvarin morsian

Viime aikoina kirjojen ostelu on meinannut riistäytyä käsistä, kiitos kahden sivuston. Nämä kirjojen ystävän paratiisit ovat Antikka.net ja Huuto.net . Kirjakaupoissa kirjojen elinkaari tuntuu nykyään olevan todella lyhyt, minkä sain huomata esimerkiksi sitä Pentti Saarikosken Runot -kokoomateosta etsiessäni ja onhan siinäkin eroa, maksaako yhdestä kirjasta 5 vai 25 euroa. Käytettyjen kirjojen ostaminen ja myyminen netissä on todella kätevää ja edullista, ja sitä paitsi sieltä saa käsiinsä sellaisia helmiä, joita ei todellakaan kirjakaupasta löydä. Netistä tilaaminen on viime aikoina kartuttanut mm. Kaari Utrio- ja Saarikoski-kokoelmiani mukavasti, ja Huuto.netistä löytyi oikea helmi kirjahyllyyni: Kolmiokirjan Katariina-sarjan ensimmäinen osa, Porvarin morsian vuodelta 1981. Kirjahistoriaani Utrion parissa käsittelin jo perusteellisesti Isabella-postauksessani.


Kirja oli ensinnäkin minulle täysin lukematon Utrio ja lisäksi täysin tuntematon. Utrion Amanita-yhtiön lista kirjailijan tuotannosta ei tätä mainitse, sen sijaan Wikipedian Utrio-sivu mainitsee. Wikipedian listasta löytyi toinenkin mielenkiintoa herättävä julkaisu: Ruusulamppu-niminen tarina vuodelta 2002. Mikä tämä on? Pikaisen googletuksen perusteella vaikuttaisi olevan mainostoimisto Dynamon lukijalahja tms. Vaadimme Ruusulamppua lukevan yleisön saataville!

Kyllä tuo Porvarin morsiankin ansaitsisi uudelleenjulkaisun vaikkapa jossain samantapaisessa kertomuskokoelmassa kuin Iisalmen serkku vuodelta 1996, jossa on Utrion lyhyempiä kertomuksia samojen kansien välissä. Tarinan puolesta se on taattua Utriota, särmikäs rakkauskertomus keskiajan Suomesta, josta ei puutu vahvoja henkilöhahmoja, naturalistista ajankuvaa ja runsaasti samaistumispintaa. Päähenkilö Anna Jonintytär Knaap kuuluu Utrion ujoihin sankarittariin. Hän on laiminlyöty neito Porvoon Kamppilan kartanossa, isä on kuollut ja äitipuoli hurmaantunut huoviinsa. Huovi Sibi Flegh menee äitipuolen kanssa naimisiin, mutta todellisuudessa hän himoitsee Annaa ja pyrkii näin saamaan otteen hänen elämästään... Pelastukseksi koituu Annan kihlaaminen vanhalle turkulaiselle porvarille, saattajaksi miehelään lähtee nuori ja komea Tuliniemen kartanon valtias, herra Arn Erikinpoika Tavast...

120-sivuisesta tarinasta huomaa kyllä, että omimmillaan Utrio on lavealla skaalalla, saadessaan kirjoittaa pitkiä ja paksuja tiiliskiviromaaneja. Annan tarinasta olisi helposti saanut ainekset täyspitkään romaaniin. Mielenkiintoista on, että tässä lyhyttarinassa sankaritar ehtii synnyttää toisen miehen lapsen ja vasta sitten saa sankarinsa. Utrio käyttää kyllä paljon kuviota, jossa jompikumpi rakastavaisista joutuu naimisiin ihan väärän ihmisen kanssa, mutta yleensä tilanteet ratkeavat siten, että lapsia näistä liitoista ei synny, vaan väärä puoliso kuolee ilman perheenlisäystä. En tiedä onko tämä tarkoituksellisesti näin vai ei. Joka tapauksessa Porvarin morsiamessa Anna ehtii saada alkuperäiselle miehelleen lapsen ja vasta sitten happyend koittaa.

Mainitsin jo aiemmin, että keskiajan historiasta eniten olen oppinut Utrion kirjojen kautta. Yliopisto-opiskelujen perusteella tämä on taatusti ja ehdottomasti väärin, ottaa nyt fiktiiviset romaanit todesta ja niiden perusteella muka oppia tieteellisiä totuuksia. Väärin tai ei, minä ainakin koen oppivani ja ymmärtäväni asioita romaanien kautta, pystyyhän kertoja niissä elävöittämään tekstin tunnetasolla ymmärrettäväksi. Seuraavassa sitaatissa Utrio kuvaa tyypilliseen tapaansa lapsen asemaa keskiajan ihmisten elämässä. Samaa teemaa hän on käsitellyt paljon tietokirjoissaan.

"Annalla oli enemmän kuin kyllin tekemistä rouva Apollonian lasten hoitamisessa. Ylhäisten valtarouvien tapaan rouva Apollonia tuskin vaivautui vilkaisemaan lasta kun se oli kiskottu hänestä ulos. Rouva Apollonian piti hoitaa kartano kun herra Jon Knaap oli poissa, se oli emännän asia. Lapset olivat imettäjän ja piikojen huoli: armollinen rouva ei heidän hoitoonsa puuttunut.

Lapsia kuoli, se oli Jumalan tahto. Piiat eivät jaksaneet eivätkä viitsineet heitä valvoa, oli niin paljon muutakin työtä, ja lapsenpiiaksi pantu yhdeksänvuotias nukahtikin helposti nälkään ja väsymykseen. Lapset kaatuivat tuleen ja hukkuivat veteen ja kuolivat tauteihin ja joskus tuli lyödyksi lasta niin kovaa että se kuoli. Sellaista tapahtui; ei kukaan kiinnittänyt huomiota pikkulapsen kuolemaan.

Paitsi talon tytärpuoli Anna Jonintytär, joka hermostuneena ja onnettomana tunsi olevansa vastuussa jokaisesta pienokaisesta ja itki kohtuuttomasti kun joku kalmankalpeista piestyistä räkänokista viimein alistui kohtalolleen ja heitti henkensä."

Juuri tuollainen tyyli sai minut viehättymään Utrion kirjoista silloin yläasteikäisenä, kun ensimmäisen kerran aloin niitä lukemaan. Olin jo tuolloin kiinnostunut historiasta, ja minua kiehtoi tuo erilainen maailmankuva, joka Utrion keskiaikaisista seikkailuista välittyi. Lapsen asema, ihmisen kollektiivinen ajattelutapa, kirkon rautainen ote yhteiskunnasta ja usko sääty-yhteiskunnan muuttumattomuuteen ja monta muuta asiaa välittyi niistä paljon paremmin kuin koulukirjoista. Liekö koulukirjoissa kaikkia näitä asioita niin perusteellisesti käsiteltykään.

Erityisen hauskaa on se, miten Utrion keskiaikaan sijoittuvat kirjat ja 1800-luvulle sijoittuvat kirjat kuvaavat niin erilaisia tapakulttuureja. Keskiaika-kirjoissa sankarittaret juovat olutta, osallistuvat synnytyksiin, oksentavat ja sammuvat ylettömissä ryyppäjäisjuhlissa. 1800-luvun neidot puolestaan joutuvat pyörtyilemään, käyttämään hajusuolaa ja välttämään viimeiseen asti kaikkea epäsiveellistä, joksi lasketaan melkeinpä mikä tahansa käytös. Toisaalta, se ainoa Utrion nykyaikaan sijoittuva romaani eli Ruusulaakso vasta karmivaa yhteiskuntamallia kuvaakin. Kirja kuvaa erittäin raakaa perheväkivaltaa. Mutta Ruusulaaksosta bongasin toisen fanitukseni kohteen, Pentti Saarikosken! Tämä on ihan parasta kirjallisuudessa, tällainen kollektiivinen tajunta, jossa samoihin asioihin törmää eri paikoissa. Annetaan mopon sen verran karata käsistä, että heitetään samaan syssyyn siteeraus siitäkin (kyllä, tilasin myös Ruusulaakson Huuto.netistä joku aika sitten). Muistelen hämärästi Kaari Utrion maininneen tästä samasta kohtauksesta jossain Iltalehden kolumnissaan:

"Heidän juodessaan kahvia Kari nyökkäsi päätään vasemmalle: - Näetkö? Tunnetko?

Kauempana istui Pentti Saarikoski ruotsalaisen vaimonsa kanssa. Laura yritti salaa katsella suurta runoilijaa, jonka sanoja hän oli pyöritellyt mielessään kouluajan runotyttövuosina.

- Ei hovia ympärillä, huomaatko? Karin äänessä oli ylenkatsetta. - Taitavat Pentti-pojan parhaat päivät olla ohi. ---

Kuusikymmentäluku oli ohi. Se loppui vapunaattona seitsemänkymmentäviisi."

Kanssaihmisilläni tuntuu olevan hieman erilaisia suhtautumistapoja Kaari Utrion tuotantoon. Me fanit tunnumme poikkeuksetta pitävän historiallisista romaaneista ylipäätään ja tiedämme myös sen, että Utrio painii ihan eri sarjassa kuin monet muut "historiallisia romaaneja" kirjoittavat kirjailijat. Hänen teoksissaan historiallisuus ei ole päälleliimattu koristekuvio, vaan villakoiran ydin, se perusasetelma jonka päälle kaikki muu rakentuu. Joku kaverini taas kommentoi, että hänellä menevät Utrion kirjoissa aina henkilöt sekaisin, ja sitten on vaikea pysyä kärryillä. En tiedä, minkä verran miehet Utrion kirjoja lukevat. Luulisin, että moni mies pitäisi niitä varsin viihdyttävinä. Ne kun eivät ole mitään lässynläätä, vaan taistelujen, raa'an eloonjäämiskamppailun, armottoman poliittisen valtapelin ja kuohuvan intohimon parissa lukija viihtyy.

torstai 5. lokakuuta 2006

J.K. Rowling: Harry Potter and the Half-Blood Prince

Tulipa taannoin taas sellainen fiilis, että olisi mukava sukeltaa Harry Potterin maailmaan. Toki Potterit on luettu jo kahteen tai kolmeen kertaan, mutta uusin, Puoliverinen prinssi, vasta kahdesti. Kirjaston lastenosastoltahan tuo alkuperäisteos löytyi ensiyrittämällä.

On ihmisiä, jotka sanovat ettei mitään kirjaa kannata lukea uudestaan. Että parempi on lukea vain uusia ja uusia kirjoja, turha tuhlata aikaa vanhojen läpikäymiseen. Minä olen toista koulukuntaa. Lapsena jaksoin väsymättä lukea lempikirjojani uudestaan ja uudestaan, esimerkiksi Kolme muskettisoturia tuli luettua varmaan kuuteen seitsemään kertaan, fiiliksen yhtään siitä kärsimättä. Näin aikuisena uusintalukukierrokset ovat olleet hieman maltillisempia, mutta Potterit ovat hyvä esimerkki siitä, että kirja näyttäytyy uusintakierroksilla eri tavalla ja antaa erilaista nautintoa. Half-Blood Princen luin ensi kerran, noin vuosi sitten, ahmimalla. Juonen suvantokohdat piti harppoa yli ja kiiruhtaa eteenpäin, jotta saisi tietää että miten tässä nyt oikein käykään. Toisella kerralla, viime keväänä lukiessani suomennoksen, pystyi jo nauttimaan hiljaisemmistakin kohdista ja juonikin aiheutti mukavia uusintakutkutuksia, koska en sitä täysin ulkoa muistanut. Nyt kolmannella kerralla juoni oli jo pääpiirteittäin muistissa, joten pienetkin yksityiskohdat pystyi nautiskelemaan kunnolla. Lisäksi juonen tunteminen antoi etulyöntiaseman neitseellisempään lukijaan nähden: juonen kulkua pystyi arvioimaan sen perusteella, minkä verran lukijalle annetaan vinkkejä tulevista tapahtumista. Minut Rowling pystyy vedättämään lankaan joka kerta, en koskaan arvaa ensimmäisellä kierroksella mitä tulee tapahtumaan. Rowling myös hanskaa täydellisesti sen draaman nyrkkisäännön, että jos ensimmäisessä näytöksessä seinällä roikkuu ase, pitää sillä ampua viimeiseen näytökseen mennessä. Kolmannella lukukerralla monet asiat näkyivät selkeinä vihjeinä.

Käsittelin Harry Potterien viehätysvoimaa jo kirjoittaessani Goblet of Fire -kirjasta. Half-Blood Princen kenties suurin avoimeksi jäävä kysymys on se, onko Snape (Kalkaros) hyvisten vai pahisten puolella. Tuntuisi itsestään selvältä että hän on pahis, onhan Rowlingilla melkoisen mustavalkoinen tapa käsitellä sarjan henkilöhahmoja, esimerkiksi Malfoy on pikkupojasta lähtien ollut ilkimys vailla mitään hyviä piirteitä. Snapea Harry on johdonmukaisesti vihannut kirjan ensimmäisestä osasta lähtien, eikä Rowling tunnu antavan Snapelle mitään myötämielisiä piirteitä. Kuitenkin kirjassa painotetaan, että Dumbledoren luottamus Snapeen oli vankkumaton ja pohjautui vedenpitäviin todisteisiin. Mitä nämä todisteet ovat, jäävät arvoitukseksi. Rowling on ennenkin osannut kiepauttaa juonen ennalta-arvaamattomille urille ja antaa sarjan aiemmille osille aivan uudenlaisia merkitystasoja uusien osien ilmestyttyä.

Yksi syy Pottereiden viehätysvoimaan on varmasti se, että ne sijoittuvat koulumaailmaan. Koulu kun on universaalin tuttu paikka kaikille, ja oppilaiden rooleihin ja keskinäiseen hierarkiaan on helppo samaistua. Minä pystyin erityisen hyvin samaistumaan kahteen hahmoon: Hermioneen ja Luna Lovekivaan (alkuperäisnimi Lovegood, Jaana Kaparin nimisuomennos osuu tässäkin aivan nappiin). Hermioneen siksi, että olin itsekin koulussa aivan samanlainen: innokas lukija ja oppija, joka muisti kirjoja paikoin ulkoa ja jonka päähän oppi tarttui helposti. Kunnianhimoinenkin olin ainakin jossakin vaiheessa. Mahtavaa että kerrankin kirjoista löytyy tällainen hahmo, lahjakas oppija, joka ei ole kuitenkaan persoonaton hikipinkonörtti, vaan reipas, rohkea ja fiksu tyttö. Toisaalta myös Harryn ja Ronin oppimistyyli, johon kuuluu pihalla olemisen tunne ja kyvyttömyys ymmärtää annettuja ohjeita, tuli myöhemmin opiskelu-urallani tutuksi, esimerkiksi missä tahansa ohjelmointikurssien harjoituksissa. Lunaan voi samaistua toisella tavalla: hän on se pihalla oleva, omituisena pidetty tyttö jolle naureskellaan ja jolla ei juuri ole kavereita, ja joka möläyttää omia kommenttejaan mahdollisimman väärällä tavalla mahdollisimman väärään aikaan. Lunan hahmo on noussut pikkuhiljaa yhä näkyvämpään rooliin, ja persoonallisuudesta ropisee sympatiapisteitä ainakin meikäläiseltä.

Maailmanlopun tunnelmien ohella kirjassa kuvataan aiempaa enemmän oppilaiden pikku romansseja, eikä ihmekään, johan päähenkilöt alkavat olla 16-vuotiaita. Ron-Hermione-Lavender -kolmiodraaman seuraaminen naurattaa ja kirveleekin yhtä aikaa, osaahan Ron olla erittäin pinnallinen, ulkonäkökeskeinen, epähienotunteinen ja muutenkin emotionaalisesti melko tampio, mutta toisaalta hänhän on teinipoika... Harryn sutinat Ginnyn kanssa piristävät myös.

Olen välillä miettinyt, mitä tapahtuisi jos J.K. Rowling kuolisi ennen kuin kirjasarja on saatu päätökseen. Liekö milloinkaan yhtä iso joukko ihmisiä yhtä aikaa odottanut yhtä innokkaasti jatkoa fiktiiviselle teokselle kuin nyt. Kaverini väitti että totta kai loput käsikirjoitukset ovat jo kustantajan kassaholvissa kaiken varalta. Minä en siihen usko. Hyvinkin voi olla, että juonenkäänteet ovat muistiinpanoina ylhäällä, mutta minun mielestäni Harry Potterit on kirjoitettu sellaisella rakkaudella, että tuskinpa Rowling on sinne kassakaappiin tekaissut mitään betaversioita ennen aikojaan. Potter-ilmiön laajetessa Rowlingia on koko ajan enemmän haukuttu rahastuksesta, kliseisyydestä ja ties vaikka mistä, mutta ei se sitä muuta että mainio tarinankertoja hän on. Harry Pottereissa ei ole yhtään hätäilyn makua, vaan huolellisesti ja eläytyen niiden maailma on luotu. Toivottavasti Rowling ei heitä hanskoja naulaan Harry-sarjan päätyttyä, vaan loihtii meille lukijoille lisää kiehtovia tarinoita.