tiistai 18. huhtikuuta 2017

Sofi Oksasta lukemassa: Kun kyyhkyset katosivat ja Norma

Kansi: Like.
Sofi Oksasen romaanin Kun kyyhkyset katosivat vastenmielinen päähenkilö Edgar Parts oli jäänyt takaraivooni kummittelemaan ja päätin palata kirjan pariin - ensimmäisestä lukukerrasta on nelisen vuotta aikaa. Kirjan monitahoinen rakenne tarjosi pureskeltavaa myös uusintalukukerralla ja muutama asia loksahti kohdalleen kunnolla vasta nyt uudelleenluettuna.

Kun kyyhkyset katosivat herätti myös hieman kriittisiä mietteitä. Historialliset romaanit parhaimmillaan ovat sellaisia, että niiden uskottavuutta ei kyseenalaista, vaan lukijana solahtaa täydestä sydämestään kirjan maailmaan. Esimerkiksi Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan kirjat ovat tuntuneet tällaisilta. Kun kyyhkyset katosivat tuntui paikoin hieman rakennetun tuntuiselta - aivan kuin romaania varten hankittu valtava tietomäärä ei olisi ihan täysin ehtinyt sulaa, vaan "infodumppauksen" sivumaku tuntui välillä. Myös Oksasen kielikuvat tuntuivat välillä kaunopuheisuudessaan suorastaan harrastelijamaisilta.

Edgar Partsin uskottavuus ja karmea lumovoima sen sijaan pitivät otteessaan. Epäilen, että Parts jää entistä tiukemmin alitajuntani asukiksi. Historian verisissä käänteissä omaa etuaan ajava Parts on täydellinen opportunisti, jolla ei ole moraalia oikeastaan ollenkaan. Hän laskelmoi, käyttää ihmisiä hyväksi, pelaa pelejä kuin shakkimestari - ja olettaa kaikkien muidenkin tekevän samoin. Hän ihmettelee ja suorastaan halveksii ihmisiä, jotka eivät yritä kääntää asioita omaksi edukseen.

Lieneekö brutaalia verrata toista maailmansotaa ja neuvostomiehitystä 2010-luvun suomalaiseen työelämään? Rohkenen näin kuitenkin tehdä, sillä historiallisten romaanien sanotaan heijastelevan aina jotain kirjoitusajankohdastaan. Parts elää epävarmassa ja ennakoimattomassa maailmassa, jossa tärkeintä on, miltä asiat näyttävät. Pitää osata tuoda itseään esille edullisessa valossa, painaa omat näkemykset sivuun jotta voi maksimoida oman hyötynsä ja parhaimmillaan pompata kuin korkki pintaan. Myös nykyisessä työelämässä eletään jatkuvan epävarmuuden aikaa ja pelataan upporikasta ja rutiköyhää. Isännät voivat vaihtua silmänräpäyksessä ja niin pitää vaihtua vakaumustenkin.

Oksasen uusin romaani, parin vuoden takainen Norma taas tarttui matkaan kirjastosta. Verrattuna hieman jähmeästi käynnistelevään Kyyhkysiin oli Norma todella vetävää luettavaa. Suorastaan ahmaisin kirjan loppuun.

Norman keskeiset henkilöt liikuskelevat bisneksen teossa ympäri maailmaa, mutta nimihenkilö Norma pysyttelee kirjan aikana melko tiiviisti Sörnäisten metroaseman liepeillä. Hän asustelee jossakin Piritorin liepeillä, saa työpaikan kampaamosta ja selvittelee äitinsä kuolemaa. Pikku hiljaa selviää, että äiti on sekaantunut isojen poikien laittomuksiin, velkaantunut ja vetänyt mukaan Normankin tavalla, josta ei voi olla kuin haittaa tyttärelle.

Norman isoja aiheita ovat hiuskauppa ja lapsikauppa. Hiustenpidennyksiin janotaan taipuisaa ja laadukasta aitohiusta, ja yleensä sitä saa kehitysmaiden naisten päästä ostamalla, vieläpä pikkurahalla. Lapsia taas hingutaan mitä erilaisimpiin tarkoituksiin. Välillä lapsettomuutta sureva pariskunta päätyy pimeille markkinoille, mutta kehitysmaiden "lapsitehtaat" tuottavat ihmisvauvoja myös rikollisiin tarkoituksiin. Googletin kirjan innoittamana "nigerian child factory" ja hakutuloksiin tutustuminen yökötti.

Mutta tässä kenties Oksasen kansainvälisen suursuosion salaisuus onkin. Hän kirjoittaa ihmismielen rumuudesta ja pahuudesta - mutta toisin kuin vaikkapa monissa dekkareissa, julmuus ei Oksasen kirjoissa tunnu itsetarkoitukselliselta mässäilyltä. Se tuntuu todelta, sellaiselta todelta jota ei tee mieli ajatella, mutta josta tietää että sitä on pakko katsoa silmästä silmään, ellei halua pettää itseään.

Lueskelin kirjan luettuani netistä Norman arvioita ja yllätyin, kun monet arviot tuntuivat vähän nihkeiltä. Minulle Norma kolahti kolmesta lukemastani Oksasen kirjoista kaikkein kovimmin - se oli todella mukaansatempaava, miljöökuvaus oli uskottavaa ja kiehtovaa ja kirjan yhteiskunnallisista teemoista otettiin kaikki irti.

Epäilen, että tämänkin kirjat henkilöhahmot loppuratkaisuineen jäävät mieleeni pitkäksi aikaa. Loppukäänne on samaan aikaan toivoa herättävä että surullinen. Valta turmelee, vallankumous syö lapsensa, jos antaa pirulle pikkusormen niin se vie koko käden... Voi vain arvailla, miten Normalle kirjan jälkeen loppujen lopuksi käy.
 

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Kansi: Otava
Tämän kirjan ilmestyminen sykähdytti minua erityisellä tavalla: esikoiskirjailija Terhi Törmälehto on vanha ystäväni, jonka kanssa olemme olleet seurakuntanuoria ja koulukavereita. Vaikka vuoret järkkyisivät kuvaa kainuulaisten seurakuntanuorten sukeltamista uuteen, eksoottiseen maailmaan - helluntaiseurakuntaan. Pyhän kokemusta janoava päähenkilö Elsa suuntaan koulun jälkeen Kolumbian Bogotaan, jonne hän jää asumaan.

Minulla oli ilo lukea käsikirjoitus jo ennen kirjan ilmestymistä ja pääsin antamaan kommentteja. Olikin mahtavaa huomata, miten käsikirjoituksesta sukeutui viimeistelty, tasapainoinen, tyylikäs romaani! Olen tietenkin täysin puolueellinen - varsinkin kun kuulin olleeni itsekin innoittamassa kirjan erästä sivuhenkilöä - mutta sitäkin innokkaampi lukija tälle kirjalle.

Kainuulaisia nykykirjailijoita ei liikaa ole, ja vaikka Terhi Törmälehtokaan ei enää Kainuun rajojen sisäpuolella asu, vahva ja juureva kuvaus kajaanilaisesta elämänmenosta on uskottavaa ja tunnelmallista. Etelä-Amerikkaa syväluotaavia kotimaisia uusia romaaneja taas ei tule mieleen yhtäkään - vinkatkaa jos tiedätte!

Jotkut haluavat lukea Elsan tarinaa uhrikertomuksena, mutta minusta Elsa ei ole uhri, vaan etsijä ja kyselijä, joka löytää vastauksia karismaattisesta kristillisyydestä - ainakin joksikin aikaa. Elsa on oman elämänsä päähenkilö joka tasapainoilee heittäytyvän, maailmasta pois kääntyvän uskon ja yhä voimakkaammin iholle tulevan nykyhetken välillä. Niin uskon kuin uskosta pois kääntymisenkin kuvaukset ovat tässä kirjassa kauniita - eivätkä vailla komiikkaa ja jopa tragikomediaa.

Upea, persoonallinen, vahva kirja! Suosittelen kaikille!

lauantai 28. tammikuuta 2017

Liane Moriartya ahmimassa

Viime aikoina olen kaivannut viihdyttävää luettavaa ja joulukuun puolella ahmin kolmen romaanin verran Liane Moriartyn romaaneja. Olen tykästynyt Moriartyn vetävään tyyliin ja luin hänen tuotantonsa alkupäästä kolme toistaiseksi suomentamatonta romaania.



Three Wishes (2009)

Sydneyssä asuvat 33-vuotiaat kolmossiskokset Cat, Lyn ja Gemma painiskelevat elämän yllätyskäänteiden kanssa ja yrittävät tulla sinuiksi oman elämänhistoriansa ja tulevaisuudensuunnitelmiensa kanssa. Romantiikkaa, huumoria, pinnanalaista synkkyyttä ja elävää, kiehtovaa miljöökuvausta. Tietty esikoiskirjamaisuus näkyy, mutta ei pahalla tavalla.



The Hypnotist's Love Story (2012)

Hypnoterapeutti Ellen etsii miestä netistä ja tapaa kivan Patrickin, jolla on astetta ikävämpi exä - stalkkaava Saskia. Saskia roikkuu Patrickin kintereillä häiritsevällä tavalla, kunnes useamman kuin yhden ihmisen mitta täyttyy.

Kirjan tunnelma oli paikoin jopa pelottava, sen verran ikävältä stalkkaaminen tuntuu. Kokonaisuus oli kuitenkin vetävä ja kiehtova, hypnoterapian maailmaan sukeltaminen kiinnosti. Sivuhenkilöt olivat värikkäitä ja kiinnostavia.



The Last Anniversary (2010)

Suosikkini näistä kolmesta! 39-vuotias sinkku Sophie muuttaa ex-poikaystävänsä Thomasin pienelle kotisaarelle ja joutuu Thomasin suvun ympäröimäksi. Suku on rakentanut matkailubisneksen vanhan perhemysteerin ympärille, mutta vähitellen salaisuudet alkavat paljastua.

Mahtavia henkilöhahmoja, ihana miljöö, kiehtova mysteeri ja sen vähittäinen purkaminen. Linkkivinkki: kirjassa mainitaan usein Mary Celesten mysteeri.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Jennifer Weiner -putki päällä

Sitten lokakuun olen ahminut Jennifer Weinerin chick lit -kirjoja. Ne ovat olleet parasta mahdollista lääkettä pitkittyneeseen flunssaan ja arjen kiireisiin. Esittelen tässä lukemani kirjat paremmuusjärjestyksessä.

Kansi: Simon & Schuster.

Hungry Heart (2016)

Hungry Heart on Weinerin ensimmäinen esseekokoelma. Hän kertoo elämästään, lapsuudestaan, opiskeluvuosistaan, rakkauksistaan ja kirjoittamisestaan. Kokoelma on täynnä jännittäviä ja samastuttavia tositarinoita, tunteita, feminismiä, elämänviisautta ja huumoria. Aivan ihanaa luettavaa!

The Next Best Thing (2013)

Ruth on menettänyt autokolarissa vanhempansa ja kantaa kasvoillaan elinikäisiä arpia onnettomuudesta. Hän muuttaa Hollywoodiin isoäitinsä kanssa tavoitellakseen unelmaansa kirjoittajana. Hän onnistuukin saamaan läpi ideansa tv-sarjasta The Next Best Thing, mutta tuottajat haluavat muuttaa sarjasta monta olennaista seikkaa.

Kauneuden ja ikuisen nuoruuden valtakunnassa Ruth kamppailee itsetunto-ongelmiensa kanssa ja miettii, uskaltaako heittäytyä rakkauteen. Ihana, vetävä ja sydäntäsärkevä kirja.

Then Came You (2012) 

Nelikymppinen India onnistuu iskemaan rikkaan aviomiehen ja haluaa sinetöidä suhteen lapsella. Indian tytärpuoli Bettina epäilee isänsä vaimon aikeita. Lopulta India päätyy keinohedelmöitykseen luovutetulla munasolulla ja valitsee sijaissynnyttäjäksi vähävaraisen Annien. Munasolun luovuttanut Julia puolestaan on utelias tietämään, johtiko solu vauvan syntymään.

Pidin erityisesti pahis-Indian kuvaamisesta: monin tavoin vastenmieliseltä vaikuttanut nainen paljastuikin joksikin muuksi. Myös muut päähenkilöt oli kuvattu kiehtovasti ja monipuolisesti. Hedelmöityshoitojen maailmaa ja etiikkaa puntaroitiin kiinnostavasti, samoin rahan ja rahattomuuden yhteiskunnallisia ulottuvuuksia Yhdysvalloissa.

Who Do You Love (2015)

Tämä on tähän mennessä huonoin lukemani Weinerin romaani. Tässä oli jotakin keinotekoista ja ärsyttävää.

Rachel ja Andrew tutustuvat jo lapsena ja sittemmin he törmäävät uudelleen, rakastuvat, eroavat, palaavat yhteen ja eroavat taas... Lapsuudesta aikuisuuteen asti kestävässä vellovassa rakkaussuhteessa on monenlaisia vaiheita, mutta Rachelin pinnallisuus ja Andyn teennäisyys estivät minua uppoamasta tähän täysin rinnoin.

Mutta keskinkertaisenakin tämä oli parempaa viihdettä kuin monen huonomman kirjoittajan tekeleet. 
 

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

John Grisham: Firma

Kansi: Mika Kettunen / Bonnier.
Podin muutaman päivän flunssaa ja kipeänä sitä kaipaa jotakin viihdyttävää ja helppolukuista kirjaa. Tartuin äidin suosittelemaan John Grishamin Firmaan, joka on 1990-luvun alussa julkaistu lakimiestrilleri. Kannessa puhutaan "oikeussalitrillerissä", mutta ei tässä oikeussalissa käydä kertaakaan. Kirjan nimi on jäänyt mieleen myös samannimisestä elokuvaversiosta, jossa Tom Cruise näyttelee. En tosin muista nähneeni elokuvaakaan.

Kirjassa vastavalmistunut asianajaja Mitch McDeere värvätään töihin Memphisissä sijaitsevaan veroasioihin erikoistuneeseen lakifirmaan. Alussa kaikki vaikuttaa upealta: palkka ja edut ovat mahtavia, Abby-vaimon viihtyminen Memphisissä halutaan varmistaa kaikin keinoin ja töissä kannustetaan kunnianhimoiseen ponnisteluun. Mutta kaikki ei olekaan sitä miltä näyttää, ja ennen pitkää Mitch huomaa olevansa kahden tulen välissä: häntä kyttäävät sekä FBI että ammattirikolliset.

Irmeli Ruuskan suomentama kirja täytti tehtävänsä: se tosiaan oli viihdyttävä ja vei mukanaan. En ole mikään trillerien ylin ystävä, mutta tässä kirjassa henkilöhahmojen pintapuolisuus, elokuvamainen vauhdikkuus ja teknisten yksityiskohtien ja brändien luetteleminen jotenkin sopi. Grisham osasi rakentaa jännitystä pienistä paloista kerrallaan ja tarinan suoraviivaisuudesta huolimatta myös yllätyksiä ja odottamattomia käänteitä annosteltiin sopivasti.

Meinasin jo marmattaa naishahmojen yksipuolisuudesta: kirjan naisissa olennaista tuntui olevan kauneus, seksikkyys, hiusten väri ja rintojen koko. Mutta tarkemmin ajateltuani jouduin toteamaan, että jokseenkin yhtä yksipuolisia miehetkin olivat. Varsinkin Mitch oli loppujen lopuksi todella puleerattu hahmo: komea ja huippuälykäs, lähes yli-inhimillinen hyvän muistinsa ja fyysisen sitkeytensä puolesta.

Miljöökuvaus oli onnistunutta: niin etelän letkeä Memphis kuin pakkasen purema Washington ja leppoisat Caymansaaret kuvattiin houkuttelevan elävästi. Oma hauskuutensa oli kirjan ajankuva: tietokoneet ovat vielä valtavan suuria rouskuja jossakin kellarikaapeissa ja tärkeät juristit hoitavat kaikki asiansa paperimappien avulla. Paperien kansioimisella ja kopioinnilla onkin kirjassa iso rooli ja erilaisia kopiokoneita ja niiden toiminnallisuuksia kuvataan hartaudella.

Kaiken kaikkiaan vetävä kirja, jonka luettuani en ihmettele yhtään Grishamin suosiota. Voisinpa vaikka lukea häneltä jotakin muutakin.

lauantai 3. syyskuuta 2016

Tyler Hamilton - Daniel Coyle: Voittoja ja valheita

Kansi: Otava.
Rion olympialaisten aikaan ajauduin Facebookissa urheiluaiheiseen väittelyyn, jossa kerroin, että mielestäni dopingskandaalit ovat urheilun kiinnostavinta ainesta. En varsinaisesti seuraa mitään urheilulajia enkä ole muutenkaan mitenkään innokas penkkiurheilija. En katsele urheilukisoja televisiosta kuin satunnaisesti, sen sijaan lehdistä lueskelen kyllä urheilujuttuja aina välillä. Dopinguutisointi on erittäin mielenkiintoista, tuohan doping huippu-urheiluun paljon draamaa, ristiriitoja, tragedioita ja joskus tragikomedioitakin. Väittelyn vuoksi päätin lukea jonkin dopingaiheisen kirjan ja luettavaksi päätyi ex-ammattipyöräilijä Tyler Hamiltonin tunnustuskirja Voittoja ja valheita, alaotsikoltaan Salattu elämäni pyöräilyn huipulla. Yhdysvaltalainen Hamilton ajoi pitkään Lance Armstrongin kanssa samassa pyöräilyjoukkueessa, ja vaikka Hamiltonin nimi ei tuntunut etukäteen tutulta, Armstrongin sentään minäkin tiesin etukäteen.

Hamilton ryhtyi kirjaprojektiin yhdessä toimittaja Daniel Coylen kanssa suunnilleen samoihin aikoihin, kun seitsemän Tour de France -pyöräilykilpailuvoittoa saavuttanutta Armstrongia alettiin toden teolla hiillostaa dopingepäilyjen vuoksi. Kirja ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 2012. Lopulta Armstrongin kulissit kaatuivat ja hän tunnusti dopingin käytön. Hamilton oli jäänyt positiivisesta dopingnäytteestä kiinni jo aikaisemmin. Kumpikaan miehistä ei ollut mikään poikkeus 1990-luvun ja 2000-luvun alun kilpapyöräilijöiden joukossa: dopingin käyttö vaikutti olevan lajin vakiintunut tapa, johon kannustettiin aktiivisesti joukkueiden - pyöräilytermeillä tallien - johtajien taholta.

Voittoja ja valheita oli erittäin hyvin jäsennelty ja todella vetävästi kirjoitettu. Kirjan kuvaamissa tapahtumissa on skandaaleja tarpeeksi, niinpä teksti onkin aika eleetöntä ja toteavaa. Hamilton vaikuttaa kirjan perusteella suorastaan sympaattiselta ja kivalta kaverilta - hänen nykyisiä kuulumisiaan voi seurata vaikka Twitterissä.

Dopingin käyttäminen, hankkiminen ja sen vaikutus urheilusuorituksiin vaikuttaa olevan omituista peliä. Koska "kaikki tietävät" että "kaikki muutkin" douppaavat, puhuttiin lääkeaineista, verensiirroista tai muista toimenpiteistä melko avoimesti sisäpiirissä, mutta ulospäin asiasta vaiettiin ja dopingista kärähtäneet suljettiin ulkopuolelle. Urheilun maailma onkin aika kaksinaismoralistinen: menestyviä urheilijoita juhlitaan esikuvina, dopingista kiinnijääneet tuomitaan. Hamilton kuvaa valintatilannetta: jos on kaikin keinoin yrittänyt kilpailla puhtaasti ja on tuomittu jäämään keskitasolle tai häntäpäähän, kuka ei ratkeaisi kokeilemaan dopingia jos haluaa menestyä? Ja kun mukaan on lähtenyt, on helppo kokeilla aina uusia ja uusia keinoja.

Kirjan alkusanoissa ja loppupuolella Hamilton painottaa dopingtunnustuksena henkistä ulottuvuutta: synkät salaisuudet ja kaksoiselämä syövät ihmistä sisältä päin ja totuuden - vaikka kuinka rumankin - kertominen tuo mielenrauhan.

Lance Armstrongin nimen symboliarvo on erityisen kiehtova tässä yhteydessä. Lajinsa huipulle noussut Lance on kuin Pyöreän pöydän ritareiden Sir Lancelot, ritareista menestynein ja urhein, joka lopulta ryvettyy lokaan häpeällisellä tavalla. Armstrong, vahva käsivarsi, taas sopii hyvin urheilijalle - mutta voittoon vienyt vahvuus olikin saavutettu kielletyillä keinoilla.

Kirjasta käy ilmi toki muutakin kuin dopingin käyttö. En ollut tajunnut, että huippupyöräily on oikeastaan joukkuelaji, jossa joukkueen voimin pannaan paukut parhaan ajajan menestymiseen. Pyöräilykisojen strategiset toimenpiteet olivat minulle uutta asiaa. Samoin kiinnitin huomioni kirjan erittäin miehiseen maailmaan. Kirjassa kuvatut urheilijat, valmentajat, johtajat, omistajat, mekaanikot, lääkärit, päättäjät ja tutkijat olivat lähes yksinomaan miehiä. Naisia esiintyi lähinnä äidin, tyttöystävän ja vaimon rooleissa. Ainoat näkyvät poikkeukset ovat Armstrongin tiimiin henkilökuntaan 1990-luvulla kuulunut Emma O'Reilly ja tv-tähti Oprah Winfrey, jonka haastattelussa Armstrong tunnusti dopingin käyttönsä suurelle yleisölle. Emma O'Reilly on kirjoittanut kirjan The Race To Truth ja hän kertoo kokemuksistaan mielenkiintoisella tavalla The Guardianin haastattelussa.

En juurikaan lue urheilukirjoja, mutta tämä oli niin hyvä kirja että mielelläni lukisin jotain samanlaista lisääkin.

Käännöksestä

Suomentaja Pekka Tuomistolla lienee ollut aikataulupaineita, koska kirjan kieli on paikoin viimeistelemätöntä. Englannin kielen lauserakenteet ovat välillä jääneet häiritsevästi näkyviin suomenkieliseen tekstiin, samoin jotkut termit tuntuvat luonnoksilta tai lapsuksilta. Esimerkiksi alkusanoissa Hamiltonia kuvataan "sinikaulusajajaksi", kenties osuvampi termi voisi olla vaikka "duunariajaja" tai yksinkertaisesti "kova tekemään työtä". Pääsääntöisesti kirjan suomi on ihan hyvää luettavaa, mutta vielä yhden pienen viimeistelykierroksen teksti olisi tarvinnut.


torstai 25. elokuuta 2016

Annie Proulx: Näin on hyvä

Kansi: Otava.
Voi Annie Proulx! Miten hyvä kirjailija! Miten ihmeessä en ole lukenut Proulxia aiemmin? Sentään olen nähnyt Brokeback Mountain -elokuvan, joka perustuu Proulxin novelliin.

Proulxia pitää siis saada lukea lisää. Näin on hyvä -novellikokoelma liikkui realismista fantasiaan, esihistoriasta nykypäivään. Enimmäkseen liikuttiin Wyomingin maisemissa, karulla karjankasvatusseudulla. Nautin kirjan tarkasta ja usein raadollisestakin ihmiskuvauksesta, yllättävistä juonenkäänteistä ja elävästi kuvatusta maisemasta.

Käännöksestä

Suomentaja Juhani Lindholm on ollut erinomaisessa vedossa. Kirja on hyvää suomea, todella miellyttävää luettavaa.
 

lauantai 13. elokuuta 2016

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia

Mitä tehdä, jos kirja on niin hyvä, että harmittaa kun se loppuu? Aloitetaan kirjan lukeminen alusta uudelleen.

Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogia oli niin mukaansatempaava, viihdyttävä ja myös ajatteluttava, että kun olin päässyt viimeisen osan loppuun, ryhdyin lukemaan ensimmäistä osaa uudelleen ja jatkoin kaikessa rauhassa kolmannen osan loppuun asti. Ja kyllä kannatti.




Kirjaan tuli tartuttua lähes vahingossa. Päätin kokeilla Kindle-sovelluksen lataamista älypuhelimeeni ja ajattelin, että parasta ostaa jokin uusi kirja, että sovellusta voi testata. Nälkäpeli eli alkukielellä The Hunger Games oli jäänyt mieleen. Olen jopa joskus muutama vuosi sitten nähnyt kirjan ykkösosasta tehdyn elokuvan, mutta se ei tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta. Kirjan luettuani tuntuukin siltä, että elokuvassa ei tavoitettu - eikä edes oikein yritettykään tavoittaa - päähenkilö Katnissin sisäistä maailmaa, vaan elokuva jämähti toiminnan tasolle.

Katniss Everdeen on teini-ikäinen tyttö tulevaisuuden Yhdysvalloissa eli Panemissa. Maa on jaettu alueisiin ja jokainen alue lähettää vuosittain yhden tytön ja yhden pojan taistelemaan Nälkäpeliin. Pelissä osallistujien tehtävä on tappaa toisensa ja katsojat seuraavat taisteluja televisiosta. Alue 12:n edustajiksi päätyvät Katniss ja leipurin mukava poika Peeta. Kotiin jäävät jännittämään Katnissin ystävä Gale, jonka kanssa on ollut pientä ihastuksen poikasta ilmassa, ja Katnissin sisko ja äiti.





Trilogian edetessä tosi-tv vaihtuu vallankumoushankkeeksi ja Katnissin kohtaamat vaarat yhä isoimmiksi. Tykkäsin siitä, miten käytännönläheisesti Katniss suhtautui kapinaan ja vihaamaansa presidentti Snowhun. Sellaiset "sinä olet valittu ihmelapsi jolla on suuri kohtalo edessäsi" -juonikuviot ovat lievästi sanottuna kuluneita.

Katnissin persoona oli kuvattu kaiken kaikkiaan kiinnostavasti. Ensimmäisessä kirjassa hän on enimmäkseen yksinäinen susi, mutta sarjan edetessä yhteistyö muiden kanssa muuttuu koko ajan tärkeämmäksi. Jopa Katnissin, Peetan ja Galen välinen kolmiodraama vältti mielestäni pahimmat kliseet. Kummallakin pojalla on omanlaisensa tärkeä rooli Katnissin elämässä ja ystävyys ja yhdessä tekeminen on romanssijahkailuja tärkeämmässä roolissa.




Collins ei myöskään tee sankareistaan liian yleviä vaan sotatraumat ja painajaiset, joita väkivallan käytöstä seuraa, näkyvät kirjassa hyvin. Poliittisen vallan käyttöä puntaroidaan, samoin sitä miten vallankumous syö lapsensa. Ryhdyin ihan miettimään, mikä tekee kirjasta Young Adult -genren edustajan, koska mitenkään nuortenkirjamaiselta tämä ei tuntunut. Toki perinteisen nuortenkirjan ja uudemman Young Adult -tyylin välillä on eroja.

Mielenkiintoista oli sekin, että vaikka kirja tuntui pitkälle "tuotetulta" ja hyvin hiotulta, se ei kuitenkaan tuntunut laskelmoidulta. Suzanne Collinsilta on julkaistu myös Ylismaan Gregor -sarjaa. Voisinpa tutustua siihenkin, kun Nälkäpeli oli näin hyvä lukukokemus.


tiistai 5. heinäkuuta 2016

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta

Kansi: Siltala.
Luettuani Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä piti panna varaukseen kirjan jatko-osa, Vailla henkilökohtaista vastuuta. Tässäkin kirjassa runoilija ja kulttuurikriitikko Ester Nilsson rakastuu päätäpahkaa mieheen, joka ei vastaa Esterin tunteisiin yhtä innokkaasti. Näyttelijä Olof Sten on naimisissa, mutta tapailee silti mielellään Esteriä, tosin kieltää toistuvasti heillä olevan suhdetta.

Vailla henkilökohtaista vastuuta oli vieläkin raadollisempi kuin Omavaltaista menettelyä. Esterin voimakkaat tunteet ja Olofin välttelevä kiinnostus iskevät vasten naamaa. Tekisi mieli ravistella Esteriä ja kieltää häntä olemasta tyhmä - toisaalta, juuri näin hänen ystävänsä yrittävät tehdä, mutta Ester kieltäytyy kuuntelemasta hyviä neuvoja.

Omalla tavallaan Ester on hyvin looginen käytöksessään. Hän on (yli)analyyttinen ja rehellisyyteen ja säädyllisyyteen pyrkivä ihminen, joka haluaa uskoa hyvää kanssaeläjistään. Niinpä hän selittää Olofin tekemiset ja sanomiset aina omasta näkökulmastaan parhain päin.

 Jäin miettimään, mikä merkitys mahtoi olla kirjassa tarkasti kuvailluilla aterioilla. Andersson listaa tarkasti, millaisia ruokia Ester ja Olof kohdatessaan syövät. Samoin Olofin nimi kiinnosti - se on samantapainen kuin Hugo Rask, Esterin edellinen suuri rakkaus. Kummassakin nimessä on neljä kirjainta sekä etu- että sukunimessä.

Vailla henkilökohtaista vastuuta oli samanaikaisesti hyvin sujuvaa luettavaa että pirullisen terävä ja syväluotaava kirja. Erinomainen romaani!

Hienosta suomennoksesta vastaa tälläkin kertaa Sanna Manninen.

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Herman Lindqvist: Madame de Pompadour

Kansi: WSOY.
Ruotsalaisen Herman Lindqvistin kirjoittaman Madame de Pompadour - Äly, kauneus, valta -elämäkertateoksen nappasin mukaani kirjastosta jokin aika sitten. Madame de Pompadourin nimi oli tuttu, mutta hänen historiallinen asemansa oli päässyt minulta autuaasti unohtumaan. Niin ikään Lindqvistin nimi tuntui tutulta, mutta kirjaa lukiessani päättelin, että hän taitaa olla jonkinlainen Ruotsin Panu Rajala - melko populääri ja naisiin romantisoivasti ja hieman esineellistävästi suhtautuva miestutkija. Suomentaja Päivi Kivelä on tehnyt käännöksessä hyvää työtä.

Elämäkertojen lukemisen sijaan voisi nykypäivänä lukea yhtä hyvin henkilöstä kertovian Wikipedia-artikkeleita. Tämän kirjan tapahtumat löytyvät tiivistettynä Madame de Pompadourin Wikipedia-sivulta. Toki kirjan lukeminen oli sinänsä mielekkäämpää, sillä yksityiskohtiin käytettiin enemmän tilaa. En kuitenkaan osannut pitää Lindqvistin tekstiä erityisen analyyttisenä, vaan kirja tuntui aika luettelomaiselta. Lisäksi mainitsemani romantisointi välillä hieman häiritsi. Kuninkaan rakastajattaren rooli on toki mielenkiintoinen, mutta naisnäkökulmasta katsottuna kyseessä oli usein hyväksikäyttö. Ja gynekologiset vaivat, varsinkin jos niitä hoidetaan 1700-luvun metodeilla, eivät ole romantiikkaa nähneetkään. Olisi kiinnostavampaa lukea Ludvig XV:n hovista naisnäkökulmasta kirjoitettuna.

Lindqvist nimittäin lähestyy Madame de Pompadouria, Ranskan kuninkaan Ludvig XV:n pitkäaikaisinta rakastajatarta ja aikansa merkittävää poliittista peluria, melko miehisestä näkökulmasta. Hän ihailee nuoren tytön kauneutta ja viehätysvoimaa, säälittelee ikääntyvän naisen ulkonäön kuihtumista ja seksuaalisen vetovoiman vähenemistä. Onneksi hän kuitenkin osaa osoittaa kunnioitusta kohteensa taitavalle poliittiselle vallankäytölle ja menestyksekkäälle taloudenhallinnalle.

Kirjan kiinnostavuus ei siis niinkään synny kirjoittajan tyylistä, vaan kohteen kiinnostavuudesta. 1700-luvun ranskalainen kuninkaanhovi sosiaalisine peleineen, uhkaava vallankumoukseen viittaava tunnelma, eurooppalaisten kuningashuoneiden sodat ja naimakaupat... Lindqvist viittaa monessa yhteydessä Ruotsin tapahtumiin, ja kun Välskärin kertomuksia on minulla tuoreessa muistissa, oli hauska bongata monia Välskäristä tuttuja nimiä.

Tuntuu siltä, että aina kun luen tietokirjan, totean että olisi syytä lukea useammin mielenkiintoisia tietokirjoja. Noh, todettakoon näin nytkin. Erityisesti jokin hyvä Ranskan vallankumouksesta kertova tietokirja olisi mukava bongata luettavaksi.