keskiviikko 12. lokakuuta 2016

John Grisham: Firma

Kansi: Mika Kettunen / Bonnier.
Podin muutaman päivän flunssaa ja kipeänä sitä kaipaa jotakin viihdyttävää ja helppolukuista kirjaa. Tartuin äidin suosittelemaan John Grishamin Firmaan, joka on 1990-luvun alussa julkaistu lakimiestrilleri. Kannessa puhutaan "oikeussalitrillerissä", mutta ei tässä oikeussalissa käydä kertaakaan. Kirjan nimi on jäänyt mieleen myös samannimisestä elokuvaversiosta, jossa Tom Cruise näyttelee. En tosin muista nähneeni elokuvaakaan.

Kirjassa vastavalmistunut asianajaja Mitch McDeere värvätään töihin Memphisissä sijaitsevaan veroasioihin erikoistuneeseen lakifirmaan. Alussa kaikki vaikuttaa upealta: palkka ja edut ovat mahtavia, Abby-vaimon viihtyminen Memphisissä halutaan varmistaa kaikin keinoin ja töissä kannustetaan kunnianhimoiseen ponnisteluun. Mutta kaikki ei olekaan sitä miltä näyttää, ja ennen pitkää Mitch huomaa olevansa kahden tulen välissä: häntä kyttäävät sekä FBI että ammattirikolliset.

Irmeli Ruuskan suomentama kirja täytti tehtävänsä: se tosiaan oli viihdyttävä ja vei mukanaan. En ole mikään trillerien ylin ystävä, mutta tässä kirjassa henkilöhahmojen pintapuolisuus, elokuvamainen vauhdikkuus ja teknisten yksityiskohtien ja brändien luetteleminen jotenkin sopi. Grisham osasi rakentaa jännitystä pienistä paloista kerrallaan ja tarinan suoraviivaisuudesta huolimatta myös yllätyksiä ja odottamattomia käänteitä annosteltiin sopivasti.

Meinasin jo marmattaa naishahmojen yksipuolisuudesta: kirjan naisissa olennaista tuntui olevan kauneus, seksikkyys, hiusten väri ja rintojen koko. Mutta tarkemmin ajateltuani jouduin toteamaan, että jokseenkin yhtä yksipuolisia miehetkin olivat. Varsinkin Mitch oli loppujen lopuksi todella puleerattu hahmo: komea ja huippuälykäs, lähes yli-inhimillinen hyvän muistinsa ja fyysisen sitkeytensä puolesta.

Miljöökuvaus oli onnistunutta: niin etelän letkeä Memphis kuin pakkasen purema Washington ja leppoisat Caymansaaret kuvattiin houkuttelevan elävästi. Oma hauskuutensa oli kirjan ajankuva: tietokoneet ovat vielä valtavan suuria rouskuja jossakin kellarikaapeissa ja tärkeät juristit hoitavat kaikki asiansa paperimappien avulla. Paperien kansioimisella ja kopioinnilla onkin kirjassa iso rooli ja erilaisia kopiokoneita ja niiden toiminnallisuuksia kuvataan hartaudella.

Kaiken kaikkiaan vetävä kirja, jonka luettuani en ihmettele yhtään Grishamin suosiota. Voisinpa vaikka lukea häneltä jotakin muutakin.

lauantai 3. syyskuuta 2016

Tyler Hamilton - Daniel Coyle: Voittoja ja valheita

Kansi: Otava.
Rion olympialaisten aikaan ajauduin Facebookissa urheiluaiheiseen väittelyyn, jossa kerroin, että mielestäni dopingskandaalit ovat urheilun kiinnostavinta ainesta. En varsinaisesti seuraa mitään urheilulajia enkä ole muutenkaan mitenkään innokas penkkiurheilija. En katsele urheilukisoja televisiosta kuin satunnaisesti, sen sijaan lehdistä lueskelen kyllä urheilujuttuja aina välillä. Dopinguutisointi on erittäin mielenkiintoista, tuohan doping huippu-urheiluun paljon draamaa, ristiriitoja, tragedioita ja joskus tragikomedioitakin. Väittelyn vuoksi päätin lukea jonkin dopingaiheisen kirjan ja luettavaksi päätyi ex-ammattipyöräilijä Tyler Hamiltonin tunnustuskirja Voittoja ja valheita, alaotsikoltaan Salattu elämäni pyöräilyn huipulla. Yhdysvaltalainen Hamilton ajoi pitkään Lance Armstrongin kanssa samassa pyöräilyjoukkueessa, ja vaikka Hamiltonin nimi ei tuntunut etukäteen tutulta, Armstrongin sentään minäkin tiesin etukäteen.

Hamilton ryhtyi kirjaprojektiin yhdessä toimittaja Daniel Coylen kanssa suunnilleen samoihin aikoihin, kun seitsemän Tour de France -pyöräilykilpailuvoittoa saavuttanutta Armstrongia alettiin toden teolla hiillostaa dopingepäilyjen vuoksi. Kirja ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 2012. Lopulta Armstrongin kulissit kaatuivat ja hän tunnusti dopingin käytön. Hamilton oli jäänyt positiivisesta dopingnäytteestä kiinni jo aikaisemmin. Kumpikaan miehistä ei ollut mikään poikkeus 1990-luvun ja 2000-luvun alun kilpapyöräilijöiden joukossa: dopingin käyttö vaikutti olevan lajin vakiintunut tapa, johon kannustettiin aktiivisesti joukkueiden - pyöräilytermeillä tallien - johtajien taholta.

Voittoja ja valheita oli erittäin hyvin jäsennelty ja todella vetävästi kirjoitettu. Kirjan kuvaamissa tapahtumissa on skandaaleja tarpeeksi, niinpä teksti onkin aika eleetöntä ja toteavaa. Hamilton vaikuttaa kirjan perusteella suorastaan sympaattiselta ja kivalta kaverilta - hänen nykyisiä kuulumisiaan voi seurata vaikka Twitterissä.

Dopingin käyttäminen, hankkiminen ja sen vaikutus urheilusuorituksiin vaikuttaa olevan omituista peliä. Koska "kaikki tietävät" että "kaikki muutkin" douppaavat, puhuttiin lääkeaineista, verensiirroista tai muista toimenpiteistä melko avoimesti sisäpiirissä, mutta ulospäin asiasta vaiettiin ja dopingista kärähtäneet suljettiin ulkopuolelle. Urheilun maailma onkin aika kaksinaismoralistinen: menestyviä urheilijoita juhlitaan esikuvina, dopingista kiinnijääneet tuomitaan. Hamilton kuvaa valintatilannetta: jos on kaikin keinoin yrittänyt kilpailla puhtaasti ja on tuomittu jäämään keskitasolle tai häntäpäähän, kuka ei ratkeaisi kokeilemaan dopingia jos haluaa menestyä? Ja kun mukaan on lähtenyt, on helppo kokeilla aina uusia ja uusia keinoja.

Kirjan alkusanoissa ja loppupuolella Hamilton painottaa dopingtunnustuksena henkistä ulottuvuutta: synkät salaisuudet ja kaksoiselämä syövät ihmistä sisältä päin ja totuuden - vaikka kuinka rumankin - kertominen tuo mielenrauhan.

Lance Armstrongin nimen symboliarvo on erityisen kiehtova tässä yhteydessä. Lajinsa huipulle noussut Lance on kuin Pyöreän pöydän ritareiden Sir Lancelot, ritareista menestynein ja urhein, joka lopulta ryvettyy lokaan häpeällisellä tavalla. Armstrong, vahva käsivarsi, taas sopii hyvin urheilijalle - mutta voittoon vienyt vahvuus olikin saavutettu kielletyillä keinoilla.

Kirjasta käy ilmi toki muutakin kuin dopingin käyttö. En ollut tajunnut, että huippupyöräily on oikeastaan joukkuelaji, jossa joukkueen voimin pannaan paukut parhaan ajajan menestymiseen. Pyöräilykisojen strategiset toimenpiteet olivat minulle uutta asiaa. Samoin kiinnitin huomioni kirjan erittäin miehiseen maailmaan. Kirjassa kuvatut urheilijat, valmentajat, johtajat, omistajat, mekaanikot, lääkärit, päättäjät ja tutkijat olivat lähes yksinomaan miehiä. Naisia esiintyi lähinnä äidin, tyttöystävän ja vaimon rooleissa. Ainoat näkyvät poikkeukset ovat Armstrongin tiimiin henkilökuntaan 1990-luvulla kuulunut Emma O'Reilly ja tv-tähti Oprah Winfrey, jonka haastattelussa Armstrong tunnusti dopingin käyttönsä suurelle yleisölle. Emma O'Reilly on kirjoittanut kirjan The Race To Truth ja hän kertoo kokemuksistaan mielenkiintoisella tavalla The Guardianin haastattelussa.

En juurikaan lue urheilukirjoja, mutta tämä oli niin hyvä kirja että mielelläni lukisin jotain samanlaista lisääkin.

Käännöksestä

Suomentaja Pekka Tuomistolla lienee ollut aikataulupaineita, koska kirjan kieli on paikoin viimeistelemätöntä. Englannin kielen lauserakenteet ovat välillä jääneet häiritsevästi näkyviin suomenkieliseen tekstiin, samoin jotkut termit tuntuvat luonnoksilta tai lapsuksilta. Esimerkiksi alkusanoissa Hamiltonia kuvataan "sinikaulusajajaksi", kenties osuvampi termi voisi olla vaikka "duunariajaja" tai yksinkertaisesti "kova tekemään työtä". Pääsääntöisesti kirjan suomi on ihan hyvää luettavaa, mutta vielä yhden pienen viimeistelykierroksen teksti olisi tarvinnut.


torstai 25. elokuuta 2016

Annie Proulx: Näin on hyvä

Kansi: Otava.
Voi Annie Proulx! Miten hyvä kirjailija! Miten ihmeessä en ole lukenut Proulxia aiemmin? Sentään olen nähnyt Brokeback Mountain -elokuvan, joka perustuu Proulxin novelliin.

Proulxia pitää siis saada lukea lisää. Näin on hyvä -novellikokoelma liikkui realismista fantasiaan, esihistoriasta nykypäivään. Enimmäkseen liikuttiin Wyomingin maisemissa, karulla karjankasvatusseudulla. Nautin kirjan tarkasta ja usein raadollisestakin ihmiskuvauksesta, yllättävistä juonenkäänteistä ja elävästi kuvatusta maisemasta.

Käännöksestä

Suomentaja Juhani Lindholm on ollut erinomaisessa vedossa. Kirja on hyvää suomea, todella miellyttävää luettavaa.
 

lauantai 13. elokuuta 2016

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia

Mitä tehdä, jos kirja on niin hyvä, että harmittaa kun se loppuu? Aloitetaan kirjan lukeminen alusta uudelleen.

Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogia oli niin mukaansatempaava, viihdyttävä ja myös ajatteluttava, että kun olin päässyt viimeisen osan loppuun, ryhdyin lukemaan ensimmäistä osaa uudelleen ja jatkoin kaikessa rauhassa kolmannen osan loppuun asti. Ja kyllä kannatti.




Kirjaan tuli tartuttua lähes vahingossa. Päätin kokeilla Kindle-sovelluksen lataamista älypuhelimeeni ja ajattelin, että parasta ostaa jokin uusi kirja, että sovellusta voi testata. Nälkäpeli eli alkukielellä The Hunger Games oli jäänyt mieleen. Olen jopa joskus muutama vuosi sitten nähnyt kirjan ykkösosasta tehdyn elokuvan, mutta se ei tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta. Kirjan luettuani tuntuukin siltä, että elokuvassa ei tavoitettu - eikä edes oikein yritettykään tavoittaa - päähenkilö Katnissin sisäistä maailmaa, vaan elokuva jämähti toiminnan tasolle.

Katniss Everdeen on teini-ikäinen tyttö tulevaisuuden Yhdysvalloissa eli Panemissa. Maa on jaettu alueisiin ja jokainen alue lähettää vuosittain yhden tytön ja yhden pojan taistelemaan Nälkäpeliin. Pelissä osallistujien tehtävä on tappaa toisensa ja katsojat seuraavat taisteluja televisiosta. Alue 12:n edustajiksi päätyvät Katniss ja leipurin mukava poika Peeta. Kotiin jäävät jännittämään Katnissin ystävä Gale, jonka kanssa on ollut pientä ihastuksen poikasta ilmassa, ja Katnissin sisko ja äiti.





Trilogian edetessä tosi-tv vaihtuu vallankumoushankkeeksi ja Katnissin kohtaamat vaarat yhä isoimmiksi. Tykkäsin siitä, miten käytännönläheisesti Katniss suhtautui kapinaan ja vihaamaansa presidentti Snowhun. Sellaiset "sinä olet valittu ihmelapsi jolla on suuri kohtalo edessäsi" -juonikuviot ovat lievästi sanottuna kuluneita.

Katnissin persoona oli kuvattu kaiken kaikkiaan kiinnostavasti. Ensimmäisessä kirjassa hän on enimmäkseen yksinäinen susi, mutta sarjan edetessä yhteistyö muiden kanssa muuttuu koko ajan tärkeämmäksi. Jopa Katnissin, Peetan ja Galen välinen kolmiodraama vältti mielestäni pahimmat kliseet. Kummallakin pojalla on omanlaisensa tärkeä rooli Katnissin elämässä ja ystävyys ja yhdessä tekeminen on romanssijahkailuja tärkeämmässä roolissa.




Collins ei myöskään tee sankareistaan liian yleviä vaan sotatraumat ja painajaiset, joita väkivallan käytöstä seuraa, näkyvät kirjassa hyvin. Poliittisen vallan käyttöä puntaroidaan, samoin sitä miten vallankumous syö lapsensa. Ryhdyin ihan miettimään, mikä tekee kirjasta Young Adult -genren edustajan, koska mitenkään nuortenkirjamaiselta tämä ei tuntunut. Toki perinteisen nuortenkirjan ja uudemman Young Adult -tyylin välillä on eroja.

Mielenkiintoista oli sekin, että vaikka kirja tuntui pitkälle "tuotetulta" ja hyvin hiotulta, se ei kuitenkaan tuntunut laskelmoidulta. Suzanne Collinsilta on julkaistu myös Ylismaan Gregor -sarjaa. Voisinpa tutustua siihenkin, kun Nälkäpeli oli näin hyvä lukukokemus.


tiistai 5. heinäkuuta 2016

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta

Kansi: Siltala.
Luettuani Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä piti panna varaukseen kirjan jatko-osa, Vailla henkilökohtaista vastuuta. Tässäkin kirjassa runoilija ja kulttuurikriitikko Ester Nilsson rakastuu päätäpahkaa mieheen, joka ei vastaa Esterin tunteisiin yhtä innokkaasti. Näyttelijä Olof Sten on naimisissa, mutta tapailee silti mielellään Esteriä, tosin kieltää toistuvasti heillä olevan suhdetta.

Vailla henkilökohtaista vastuuta oli vieläkin raadollisempi kuin Omavaltaista menettelyä. Esterin voimakkaat tunteet ja Olofin välttelevä kiinnostus iskevät vasten naamaa. Tekisi mieli ravistella Esteriä ja kieltää häntä olemasta tyhmä - toisaalta, juuri näin hänen ystävänsä yrittävät tehdä, mutta Ester kieltäytyy kuuntelemasta hyviä neuvoja.

Omalla tavallaan Ester on hyvin looginen käytöksessään. Hän on (yli)analyyttinen ja rehellisyyteen ja säädyllisyyteen pyrkivä ihminen, joka haluaa uskoa hyvää kanssaeläjistään. Niinpä hän selittää Olofin tekemiset ja sanomiset aina omasta näkökulmastaan parhain päin.

 Jäin miettimään, mikä merkitys mahtoi olla kirjassa tarkasti kuvailluilla aterioilla. Andersson listaa tarkasti, millaisia ruokia Ester ja Olof kohdatessaan syövät. Samoin Olofin nimi kiinnosti - se on samantapainen kuin Hugo Rask, Esterin edellinen suuri rakkaus. Kummassakin nimessä on neljä kirjainta sekä etu- että sukunimessä.

Vailla henkilökohtaista vastuuta oli samanaikaisesti hyvin sujuvaa luettavaa että pirullisen terävä ja syväluotaava kirja. Erinomainen romaani!

Hienosta suomennoksesta vastaa tälläkin kertaa Sanna Manninen.

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Herman Lindqvist: Madame de Pompadour

Kansi: WSOY.
Ruotsalaisen Herman Lindqvistin kirjoittaman Madame de Pompadour - Äly, kauneus, valta -elämäkertateoksen nappasin mukaani kirjastosta jokin aika sitten. Madame de Pompadourin nimi oli tuttu, mutta hänen historiallinen asemansa oli päässyt minulta autuaasti unohtumaan. Niin ikään Lindqvistin nimi tuntui tutulta, mutta kirjaa lukiessani päättelin, että hän taitaa olla jonkinlainen Ruotsin Panu Rajala - melko populääri ja naisiin romantisoivasti ja hieman esineellistävästi suhtautuva miestutkija. Suomentaja Päivi Kivelä on tehnyt käännöksessä hyvää työtä.

Elämäkertojen lukemisen sijaan voisi nykypäivänä lukea yhtä hyvin henkilöstä kertovian Wikipedia-artikkeleita. Tämän kirjan tapahtumat löytyvät tiivistettynä Madame de Pompadourin Wikipedia-sivulta. Toki kirjan lukeminen oli sinänsä mielekkäämpää, sillä yksityiskohtiin käytettiin enemmän tilaa. En kuitenkaan osannut pitää Lindqvistin tekstiä erityisen analyyttisenä, vaan kirja tuntui aika luettelomaiselta. Lisäksi mainitsemani romantisointi välillä hieman häiritsi. Kuninkaan rakastajattaren rooli on toki mielenkiintoinen, mutta naisnäkökulmasta katsottuna kyseessä oli usein hyväksikäyttö. Ja gynekologiset vaivat, varsinkin jos niitä hoidetaan 1700-luvun metodeilla, eivät ole romantiikkaa nähneetkään. Olisi kiinnostavampaa lukea Ludvig XV:n hovista naisnäkökulmasta kirjoitettuna.

Lindqvist nimittäin lähestyy Madame de Pompadouria, Ranskan kuninkaan Ludvig XV:n pitkäaikaisinta rakastajatarta ja aikansa merkittävää poliittista peluria, melko miehisestä näkökulmasta. Hän ihailee nuoren tytön kauneutta ja viehätysvoimaa, säälittelee ikääntyvän naisen ulkonäön kuihtumista ja seksuaalisen vetovoiman vähenemistä. Onneksi hän kuitenkin osaa osoittaa kunnioitusta kohteensa taitavalle poliittiselle vallankäytölle ja menestyksekkäälle taloudenhallinnalle.

Kirjan kiinnostavuus ei siis niinkään synny kirjoittajan tyylistä, vaan kohteen kiinnostavuudesta. 1700-luvun ranskalainen kuninkaanhovi sosiaalisine peleineen, uhkaava vallankumoukseen viittaava tunnelma, eurooppalaisten kuningashuoneiden sodat ja naimakaupat... Lindqvist viittaa monessa yhteydessä Ruotsin tapahtumiin, ja kun Välskärin kertomuksia on minulla tuoreessa muistissa, oli hauska bongata monia Välskäristä tuttuja nimiä.

Tuntuu siltä, että aina kun luen tietokirjan, totean että olisi syytä lukea useammin mielenkiintoisia tietokirjoja. Noh, todettakoon näin nytkin. Erityisesti jokin hyvä Ranskan vallankumouksesta kertova tietokirja olisi mukava bongata luettavaksi.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Outi Pakkanen: Yöpuisto

Kansi: Otava.

Lukupiirimme toukokuun kirja oli Outi Pakkasen Yöpuisto. Lukupiirillämme on tapana kokoontua kirjan henkeen sopivassa ravintolassa ja Yöpuistoa varten menimme Salveen. Mikä mainio sattuma siellä olikaan - kirjailija itse oli illastamassa Salvessa myös ja kävimme toki kertomassa lukupiiristämme ja kiittämässä kirjasta.

Yöpuisto on ilmestynyt vuonna 2008. Lukiessa huomasin, että vajaa kymmenkunta vuotta on liian lyhyt aika, että menneisyys tuntuisi nostalgiselta, sillä ajankuva tuntui hassusti vanhentuneelta. Mutta tajusin tämän johtuvan siitä, että Pakkasella on taito tallettaa ajankuvaa tarkasti pienten yksityiskohtien kautta. Kymmenen vuotta eteenpäin, ja Yöpuisto tuntuu samalla lailla nostalgiselta kuin vaikka Murhan jälkeen mainoskatko.

Nopealukuinen ja viihdyttävä dekkari osui senhetkiseen lukutarpeeseeni mainiosti. Etelähelsinkiläisiä "parempia piirejä" kuvaava kirja keskittyy melkein yhtä paljon ihmissuhteisiin kuin murhaan, vaikka kirjassa henkirikos tapahtuukin. Pakkasen kirjoissa on leppoisan pintasilauksen alla synkkiä pohjavireitä, tässä niitä edustivat omituinen, puistoissa haahuileva Rouva Rautahammas sekä murhaajan henkilöllisyyden selviäminen.

Muistelen, että vähän ahkerammat dekkarien lukijat ovat nillittäneet tason laskusta Pakkasen uusien kirjojen kohdalla. Yöpuisto oli kuitenkin ihan mukavaa luettavaa, joten ehkäpä tartun uudempiinkin tuotoksiin jossain vaiheessa!

lauantai 14. toukokuuta 2016

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Kansi: Elina Warsta / Siltala.
Supersympaattinen Roihuvuoren kirjasto on viime vuoden aikana ollut minulle helpoin lähikirjasto - sinne on juuri sopiva matka lastenvaunujen kanssa. Nappasin kirjastosta mukaan Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä joskus alkuvuodesta.

Muistelin kuulleeni kehuja kirjasta ja vaikka kirjaan tarttuminen kesti, ahmaisin kirjan melko nopeasti. Lukunautinto oli melkoinen. Kirja on upea taidonnäyte: vaikka keskeisiä henkilöitä on vain muutama, kirja ei tuntunut "elokuvakäsikirjoitukselta", kuten turhan moni uudehko romaani.

Andersson valaisee päähenkilöidensä sielunelämää sanataiteen parhailla keinoilla. Aihe on suorastaan kliseisen kulunut, mutta tarina kerrotaan tuoreesti ja raikkaasti. Henkilöhahmot ovat samalla kertaa typeriä ja ärsyttäviä mutta silti inhimillisiä ja samastuttavia. Pakko lukea myös Vailla henkilökohtaista vastuuta, jossa päähenkilö Ester Nilssonin tarina jatkuu.

Tukholmalainen Ester on runoilija, joka rakastuu hillittömästi taiteilija Hugoon. Rakkaus on täysin yksipuolista, vaikka Hugo laimeaa kiinnostusta Esteriin osoittaakin. Ester selittää kaiken parhain päin itselleen, kunnes todellisuus vihdoin lyö häntä kasvoille.

Kirja nauratti ja vähän itkettikin samaan aikaa. Esterin toivoton pään seinään hakkaaminen raivostutti ja tuntui tutulta - varmasti jokainen on joskus elämänsä aikana kokenut samanlaisia tunteita. Ilmankos kirjasta vinkataan jopa Väestöliiton parisuhdesivuilla!

Kirjasta ovat bloganneet myös Kirsi, Katja ja Suketus.

Käännöksestä

Sanna Mannisen suomennos on täyden kympin arvoinen. Kirja on kaunista suomea ja tuntui kuin olisin lukenut suomeksi kirjoitettua romaania. Kiitos upeasta työstä!

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Sallan lukupäiväkirja 10 vuotta!

Eletään maaliskuuta 2006. Diplomityöni alkaa olla plakkarissa ja valmistumispäivämäärä tiedossa. Asun Lappeenrannassa Huhtiniemen lähiössä, niin sanotussa itsemurhayksiössä. Tämä kaunis nimi johtuu siitä, että kesähotelli Karelia-Parkin huoneet palvelevat talvisin opiskelija-asuntoina ja omastakin huoneestani on näkymä parkkipaikalle ja viereisen betonikuution seiniin, vaikka Saimaan ranta on kivenheiton päässä.

Elän sinkkuna ja olen edellisenä syksynä aloittanut työt elämäni ensimmäisessä kokoaikaisessa työpaikassa ohjelmistomyyjänä. Kun opinnäytetyöllä ei tarvitse enää vaivata päätä, on tilaa uuden harrastuksen aloittamiseen. Parikin ystävääni oli perustanut oman blogin ja bloggaaminen vaikuttaa hauskalta. Valitsen aiheeksi kirjat, koska olen aina lukenut paljon.

Ja kas, näin on 10 vuotta kulunut ensimmäisestä blogikirjoituksestani! Elämässäni on tapahtunut kymmenen vuoden aikana paljon, joten ihan mahtavaa, että bloggaaminen on jatkunut koko ajan. Olen vaihtanut työpaikkoja ja tehnyt asuntokauppoja, mennyt naimisiin ja saanut lapsen, saanut uusia ystäviä ja nauttinut vanhojen seurasta, ollut mukana railakkaissa juhlissa ja rauhoittunut luonnon helmassa.

Kukkia Barcelonassa kesällä 2014.

Järjestin seitsemänvuotissynttäreille blogin juhlaviikon ja arvonnan, ja juhlaviikon teemajutut ovat edelleen ajankohtaisia. Vietetään 10-vuotisjuhlia siis kertauksen merkeissä:
Kymmenen vuoden blogiuraan mahtuu monenlaista: olen saanut mediajulkisuutta, olen tutustunut kirja-alan ihmisiin erilaisissa tapahtumissa ja tilaisuuksissa, olen saanut muista bloggaajista ystäviä ja tuttavia ja olen ryhtynyt itsekin sivutoimiseksi kirja-alan yrittäjäksi Lukulampussa.

Yksittäiset blogijutut ovat jääneet mieleen eri syistä. Valejuoniselostuksille hihittelen vieläkin. Nakkipaperista on syntynyt ainakin bloggaajien kesken pienimuotoinen kirjallinen meemi. Hömpän lait tuntuvat käyttökelpoisilta edelleen.  Valtaistuinpelin suomennokseen liittyvä keskustelu on blogini pisimpiä kommenttiketjuja. Löysin roskakatoksesta keräilysarjakuvia. Olen myös kokannut kirjallista ruokaa.

Yhteensä blogiin on kertynyt yli 700 postausta. Olen siis kymmenen vuoden aikana lukenut osapuilleen yhtä monta kirjaa! Kaikkein suurin kiitos blogiharrastukseen liittyen kuuluukin kirjailijoille ja sarjakuvataiteilijoille, kääntäjille, kustantajille, kustannustoimittajille ja muille kirja-alan ihmisille, joiden ansiosta mahtavia lukuelämyksiä on riittänyt!

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Tuomas Vimma: Firman mies

Kansi: Gummerus.
Lukupiirimme helmikuun kirja oli Tuomas Vimman Firman mies. Koska lukupiirimme kokoontuu ravintolassa tai kahvilassa, olen päässyt vuosien varrella vierailemaan monissa hyvissä ruokapaikoissa. Kirjan henkeen sopien ruokailimme tällä kertaa ravintola Lungbergissa, jossa oli sekä maistuvaa ruokaa että miellyttävä miljöö. Suosittelen siis sekä kirjaa että ravintolaa!

Tuomas Vimman tuotanto on ollut minulle päällisin puolin tuttua, mutta yhtään kirjaa en aiemmin ollut itse lukenut. Miehen kolumneja on kyllä tullut luettua. Firman mies on trilogian itsenäinen päätösosa eikä lukiessa haitannut, että en ollut lukenut aiempia osia. Veijariromaanin kepeä tyyli veti mukaansa ilmankin.

Firman miehen kertoja on hieman hömelö Sami, joka työskentelee rautarouvamaisen Danikan johtamassa raksafirmassa. Danika puljaa yrityskauppoja ja yt-neuvotteluja ja Sami tasapainoilee johdon vaatimusten ja vanhan liiton raksatyöntekijöiden välillä.

Vimman kielenkäyttö on värikästä ja viihdyin kirjan parissa mainiosti. Olen tainnut aiemminkin mainita, että äitiysloma-aivoilleni sopii mainiosti melko kevyt ja nopeasti luettava kirjallisuus. Mutta jos joku inhoaa rasvaista huumoria, tyypiteltyjä henkilöhahmoja ja roiseja seksikohtauksia, ei kannata Firman mieheen tarttua.

Suosikkihahmojani olivat Danika ja yrityksen arvonmäärittelyn hanskaava tukholmalaisblondi, joka vedättää kirjassa Samia viimeisen päälle. Vaikka Danika oli periaatteessa kaikin puolin vastenmielinen hahmo, hän oli virkistävä siksi, että olisi mukava nähdä työelämässä hänen kaltaisiaan naisia enemmänkin. Ainakin Danika oli päämäärätietoinen, päättäväinen ja tuloksellinen.