torstai 25. elokuuta 2016

Annie Proulx: Näin on hyvä

Kansi: Otava.
Voi Annie Proulx! Miten hyvä kirjailija! Miten ihmeessä en ole lukenut Proulxia aiemmin? Sentään olen nähnyt Brokeback Mountain -elokuvan, joka perustuu Proulxin novelliin.

Proulxia pitää siis saada lukea lisää. Näin on hyvä -novellikokoelma liikkui realismista fantasiaan, esihistoriasta nykypäivään. Enimmäkseen liikuttiin Wyomingin maisemissa, karulla karjankasvatusseudulla. Nautin kirjan tarkasta ja usein raadollisestakin ihmiskuvauksesta, yllättävistä juonenkäänteistä ja elävästi kuvatusta maisemasta.

Käännöksestä

Suomentaja Juhani Lindholm on ollut erinomaisessa vedossa. Kirja on hyvää suomea, todella miellyttävää luettavaa.
 

lauantai 13. elokuuta 2016

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia

Mitä tehdä, jos kirja on niin hyvä, että harmittaa kun se loppuu? Aloitetaan kirjan lukeminen alusta uudelleen.

Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogia oli niin mukaansatempaava, viihdyttävä ja myös ajatteluttava, että kun olin päässyt viimeisen osan loppuun, ryhdyin lukemaan ensimmäistä osaa uudelleen ja jatkoin kaikessa rauhassa kolmannen osan loppuun asti. Ja kyllä kannatti.




Kirjaan tuli tartuttua lähes vahingossa. Päätin kokeilla Kindle-sovelluksen lataamista älypuhelimeeni ja ajattelin, että parasta ostaa jokin uusi kirja, että sovellusta voi testata. Nälkäpeli eli alkukielellä The Hunger Games oli jäänyt mieleen. Olen jopa joskus muutama vuosi sitten nähnyt kirjan ykkösosasta tehdyn elokuvan, mutta se ei tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta. Kirjan luettuani tuntuukin siltä, että elokuvassa ei tavoitettu - eikä edes oikein yritettykään tavoittaa - päähenkilö Katnissin sisäistä maailmaa, vaan elokuva jämähti toiminnan tasolle.

Katniss Everdeen on teini-ikäinen tyttö tulevaisuuden Yhdysvalloissa eli Panemissa. Maa on jaettu alueisiin ja jokainen alue lähettää vuosittain yhden tytön ja yhden pojan taistelemaan Nälkäpeliin. Pelissä osallistujien tehtävä on tappaa toisensa ja katsojat seuraavat taisteluja televisiosta. Alue 12:n edustajiksi päätyvät Katniss ja leipurin mukava poika Peeta. Kotiin jäävät jännittämään Katnissin ystävä Gale, jonka kanssa on ollut pientä ihastuksen poikasta ilmassa, ja Katnissin sisko ja äiti.





Trilogian edetessä tosi-tv vaihtuu vallankumoushankkeeksi ja Katnissin kohtaamat vaarat yhä isoimmiksi. Tykkäsin siitä, miten käytännönläheisesti Katniss suhtautui kapinaan ja vihaamaansa presidentti Snowhun. Sellaiset "sinä olet valittu ihmelapsi jolla on suuri kohtalo edessäsi" -juonikuviot ovat lievästi sanottuna kuluneita.

Katnissin persoona oli kuvattu kaiken kaikkiaan kiinnostavasti. Ensimmäisessä kirjassa hän on enimmäkseen yksinäinen susi, mutta sarjan edetessä yhteistyö muiden kanssa muuttuu koko ajan tärkeämmäksi. Jopa Katnissin, Peetan ja Galen välinen kolmiodraama vältti mielestäni pahimmat kliseet. Kummallakin pojalla on omanlaisensa tärkeä rooli Katnissin elämässä ja ystävyys ja yhdessä tekeminen on romanssijahkailuja tärkeämmässä roolissa.




Collins ei myöskään tee sankareistaan liian yleviä vaan sotatraumat ja painajaiset, joita väkivallan käytöstä seuraa, näkyvät kirjassa hyvin. Poliittisen vallan käyttöä puntaroidaan, samoin sitä miten vallankumous syö lapsensa. Ryhdyin ihan miettimään, mikä tekee kirjasta Young Adult -genren edustajan, koska mitenkään nuortenkirjamaiselta tämä ei tuntunut. Toki perinteisen nuortenkirjan ja uudemman Young Adult -tyylin välillä on eroja.

Mielenkiintoista oli sekin, että vaikka kirja tuntui pitkälle "tuotetulta" ja hyvin hiotulta, se ei kuitenkaan tuntunut laskelmoidulta. Suzanne Collinsilta on julkaistu myös Ylismaan Gregor -sarjaa. Voisinpa tutustua siihenkin, kun Nälkäpeli oli näin hyvä lukukokemus.


tiistai 5. heinäkuuta 2016

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta

Kansi: Siltala.
Luettuani Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä piti panna varaukseen kirjan jatko-osa, Vailla henkilökohtaista vastuuta. Tässäkin kirjassa runoilija ja kulttuurikriitikko Ester Nilsson rakastuu päätäpahkaa mieheen, joka ei vastaa Esterin tunteisiin yhtä innokkaasti. Näyttelijä Olof Sten on naimisissa, mutta tapailee silti mielellään Esteriä, tosin kieltää toistuvasti heillä olevan suhdetta.

Vailla henkilökohtaista vastuuta oli vieläkin raadollisempi kuin Omavaltaista menettelyä. Esterin voimakkaat tunteet ja Olofin välttelevä kiinnostus iskevät vasten naamaa. Tekisi mieli ravistella Esteriä ja kieltää häntä olemasta tyhmä - toisaalta, juuri näin hänen ystävänsä yrittävät tehdä, mutta Ester kieltäytyy kuuntelemasta hyviä neuvoja.

Omalla tavallaan Ester on hyvin looginen käytöksessään. Hän on (yli)analyyttinen ja rehellisyyteen ja säädyllisyyteen pyrkivä ihminen, joka haluaa uskoa hyvää kanssaeläjistään. Niinpä hän selittää Olofin tekemiset ja sanomiset aina omasta näkökulmastaan parhain päin.

 Jäin miettimään, mikä merkitys mahtoi olla kirjassa tarkasti kuvailluilla aterioilla. Andersson listaa tarkasti, millaisia ruokia Ester ja Olof kohdatessaan syövät. Samoin Olofin nimi kiinnosti - se on samantapainen kuin Hugo Rask, Esterin edellinen suuri rakkaus. Kummassakin nimessä on neljä kirjainta sekä etu- että sukunimessä.

Vailla henkilökohtaista vastuuta oli samanaikaisesti hyvin sujuvaa luettavaa että pirullisen terävä ja syväluotaava kirja. Erinomainen romaani!

Hienosta suomennoksesta vastaa tälläkin kertaa Sanna Manninen.

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Herman Lindqvist: Madame de Pompadour

Kansi: WSOY.
Ruotsalaisen Herman Lindqvistin kirjoittaman Madame de Pompadour - Äly, kauneus, valta -elämäkertateoksen nappasin mukaani kirjastosta jokin aika sitten. Madame de Pompadourin nimi oli tuttu, mutta hänen historiallinen asemansa oli päässyt minulta autuaasti unohtumaan. Niin ikään Lindqvistin nimi tuntui tutulta, mutta kirjaa lukiessani päättelin, että hän taitaa olla jonkinlainen Ruotsin Panu Rajala - melko populääri ja naisiin romantisoivasti ja hieman esineellistävästi suhtautuva miestutkija. Suomentaja Päivi Kivelä on tehnyt käännöksessä hyvää työtä.

Elämäkertojen lukemisen sijaan voisi nykypäivänä lukea yhtä hyvin henkilöstä kertovian Wikipedia-artikkeleita. Tämän kirjan tapahtumat löytyvät tiivistettynä Madame de Pompadourin Wikipedia-sivulta. Toki kirjan lukeminen oli sinänsä mielekkäämpää, sillä yksityiskohtiin käytettiin enemmän tilaa. En kuitenkaan osannut pitää Lindqvistin tekstiä erityisen analyyttisenä, vaan kirja tuntui aika luettelomaiselta. Lisäksi mainitsemani romantisointi välillä hieman häiritsi. Kuninkaan rakastajattaren rooli on toki mielenkiintoinen, mutta naisnäkökulmasta katsottuna kyseessä oli usein hyväksikäyttö. Ja gynekologiset vaivat, varsinkin jos niitä hoidetaan 1700-luvun metodeilla, eivät ole romantiikkaa nähneetkään. Olisi kiinnostavampaa lukea Ludvig XV:n hovista naisnäkökulmasta kirjoitettuna.

Lindqvist nimittäin lähestyy Madame de Pompadouria, Ranskan kuninkaan Ludvig XV:n pitkäaikaisinta rakastajatarta ja aikansa merkittävää poliittista peluria, melko miehisestä näkökulmasta. Hän ihailee nuoren tytön kauneutta ja viehätysvoimaa, säälittelee ikääntyvän naisen ulkonäön kuihtumista ja seksuaalisen vetovoiman vähenemistä. Onneksi hän kuitenkin osaa osoittaa kunnioitusta kohteensa taitavalle poliittiselle vallankäytölle ja menestyksekkäälle taloudenhallinnalle.

Kirjan kiinnostavuus ei siis niinkään synny kirjoittajan tyylistä, vaan kohteen kiinnostavuudesta. 1700-luvun ranskalainen kuninkaanhovi sosiaalisine peleineen, uhkaava vallankumoukseen viittaava tunnelma, eurooppalaisten kuningashuoneiden sodat ja naimakaupat... Lindqvist viittaa monessa yhteydessä Ruotsin tapahtumiin, ja kun Välskärin kertomuksia on minulla tuoreessa muistissa, oli hauska bongata monia Välskäristä tuttuja nimiä.

Tuntuu siltä, että aina kun luen tietokirjan, totean että olisi syytä lukea useammin mielenkiintoisia tietokirjoja. Noh, todettakoon näin nytkin. Erityisesti jokin hyvä Ranskan vallankumouksesta kertova tietokirja olisi mukava bongata luettavaksi.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Outi Pakkanen: Yöpuisto

Kansi: Otava.

Lukupiirimme toukokuun kirja oli Outi Pakkasen Yöpuisto. Lukupiirillämme on tapana kokoontua kirjan henkeen sopivassa ravintolassa ja Yöpuistoa varten menimme Salveen. Mikä mainio sattuma siellä olikaan - kirjailija itse oli illastamassa Salvessa myös ja kävimme toki kertomassa lukupiiristämme ja kiittämässä kirjasta.

Yöpuisto on ilmestynyt vuonna 2008. Lukiessa huomasin, että vajaa kymmenkunta vuotta on liian lyhyt aika, että menneisyys tuntuisi nostalgiselta, sillä ajankuva tuntui hassusti vanhentuneelta. Mutta tajusin tämän johtuvan siitä, että Pakkasella on taito tallettaa ajankuvaa tarkasti pienten yksityiskohtien kautta. Kymmenen vuotta eteenpäin, ja Yöpuisto tuntuu samalla lailla nostalgiselta kuin vaikka Murhan jälkeen mainoskatko.

Nopealukuinen ja viihdyttävä dekkari osui senhetkiseen lukutarpeeseeni mainiosti. Etelähelsinkiläisiä "parempia piirejä" kuvaava kirja keskittyy melkein yhtä paljon ihmissuhteisiin kuin murhaan, vaikka kirjassa henkirikos tapahtuukin. Pakkasen kirjoissa on leppoisan pintasilauksen alla synkkiä pohjavireitä, tässä niitä edustivat omituinen, puistoissa haahuileva Rouva Rautahammas sekä murhaajan henkilöllisyyden selviäminen.

Muistelen, että vähän ahkerammat dekkarien lukijat ovat nillittäneet tason laskusta Pakkasen uusien kirjojen kohdalla. Yöpuisto oli kuitenkin ihan mukavaa luettavaa, joten ehkäpä tartun uudempiinkin tuotoksiin jossain vaiheessa!

lauantai 14. toukokuuta 2016

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Kansi: Elina Warsta / Siltala.
Supersympaattinen Roihuvuoren kirjasto on viime vuoden aikana ollut minulle helpoin lähikirjasto - sinne on juuri sopiva matka lastenvaunujen kanssa. Nappasin kirjastosta mukaan Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä joskus alkuvuodesta.

Muistelin kuulleeni kehuja kirjasta ja vaikka kirjaan tarttuminen kesti, ahmaisin kirjan melko nopeasti. Lukunautinto oli melkoinen. Kirja on upea taidonnäyte: vaikka keskeisiä henkilöitä on vain muutama, kirja ei tuntunut "elokuvakäsikirjoitukselta", kuten turhan moni uudehko romaani.

Andersson valaisee päähenkilöidensä sielunelämää sanataiteen parhailla keinoilla. Aihe on suorastaan kliseisen kulunut, mutta tarina kerrotaan tuoreesti ja raikkaasti. Henkilöhahmot ovat samalla kertaa typeriä ja ärsyttäviä mutta silti inhimillisiä ja samastuttavia. Pakko lukea myös Vailla henkilökohtaista vastuuta, jossa päähenkilö Ester Nilssonin tarina jatkuu.

Tukholmalainen Ester on runoilija, joka rakastuu hillittömästi taiteilija Hugoon. Rakkaus on täysin yksipuolista, vaikka Hugo laimeaa kiinnostusta Esteriin osoittaakin. Ester selittää kaiken parhain päin itselleen, kunnes todellisuus vihdoin lyö häntä kasvoille.

Kirja nauratti ja vähän itkettikin samaan aikaa. Esterin toivoton pään seinään hakkaaminen raivostutti ja tuntui tutulta - varmasti jokainen on joskus elämänsä aikana kokenut samanlaisia tunteita. Ilmankos kirjasta vinkataan jopa Väestöliiton parisuhdesivuilla!

Kirjasta ovat bloganneet myös Kirsi, Katja ja Suketus.

Käännöksestä

Sanna Mannisen suomennos on täyden kympin arvoinen. Kirja on kaunista suomea ja tuntui kuin olisin lukenut suomeksi kirjoitettua romaania. Kiitos upeasta työstä!

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Sallan lukupäiväkirja 10 vuotta!

Eletään maaliskuuta 2006. Diplomityöni alkaa olla plakkarissa ja valmistumispäivämäärä tiedossa. Asun Lappeenrannassa Huhtiniemen lähiössä, niin sanotussa itsemurhayksiössä. Tämä kaunis nimi johtuu siitä, että kesähotelli Karelia-Parkin huoneet palvelevat talvisin opiskelija-asuntoina ja omastakin huoneestani on näkymä parkkipaikalle ja viereisen betonikuution seiniin, vaikka Saimaan ranta on kivenheiton päässä.

Elän sinkkuna ja olen edellisenä syksynä aloittanut työt elämäni ensimmäisessä kokoaikaisessa työpaikassa ohjelmistomyyjänä. Kun opinnäytetyöllä ei tarvitse enää vaivata päätä, on tilaa uuden harrastuksen aloittamiseen. Parikin ystävääni oli perustanut oman blogin ja bloggaaminen vaikuttaa hauskalta. Valitsen aiheeksi kirjat, koska olen aina lukenut paljon.

Ja kas, näin on 10 vuotta kulunut ensimmäisestä blogikirjoituksestani! Elämässäni on tapahtunut kymmenen vuoden aikana paljon, joten ihan mahtavaa, että bloggaaminen on jatkunut koko ajan. Olen vaihtanut työpaikkoja ja tehnyt asuntokauppoja, mennyt naimisiin ja saanut lapsen, saanut uusia ystäviä ja nauttinut vanhojen seurasta, ollut mukana railakkaissa juhlissa ja rauhoittunut luonnon helmassa.

Kukkia Barcelonassa kesällä 2014.

Järjestin seitsemänvuotissynttäreille blogin juhlaviikon ja arvonnan, ja juhlaviikon teemajutut ovat edelleen ajankohtaisia. Vietetään 10-vuotisjuhlia siis kertauksen merkeissä:
Kymmenen vuoden blogiuraan mahtuu monenlaista: olen saanut mediajulkisuutta, olen tutustunut kirja-alan ihmisiin erilaisissa tapahtumissa ja tilaisuuksissa, olen saanut muista bloggaajista ystäviä ja tuttavia ja olen ryhtynyt itsekin sivutoimiseksi kirja-alan yrittäjäksi Lukulampussa.

Yksittäiset blogijutut ovat jääneet mieleen eri syistä. Valejuoniselostuksille hihittelen vieläkin. Nakkipaperista on syntynyt ainakin bloggaajien kesken pienimuotoinen kirjallinen meemi. Hömpän lait tuntuvat käyttökelpoisilta edelleen.  Valtaistuinpelin suomennokseen liittyvä keskustelu on blogini pisimpiä kommenttiketjuja. Löysin roskakatoksesta keräilysarjakuvia. Olen myös kokannut kirjallista ruokaa.

Yhteensä blogiin on kertynyt yli 700 postausta. Olen siis kymmenen vuoden aikana lukenut osapuilleen yhtä monta kirjaa! Kaikkein suurin kiitos blogiharrastukseen liittyen kuuluukin kirjailijoille ja sarjakuvataiteilijoille, kääntäjille, kustantajille, kustannustoimittajille ja muille kirja-alan ihmisille, joiden ansiosta mahtavia lukuelämyksiä on riittänyt!

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Tuomas Vimma: Firman mies

Kansi: Gummerus.
Lukupiirimme helmikuun kirja oli Tuomas Vimman Firman mies. Koska lukupiirimme kokoontuu ravintolassa tai kahvilassa, olen päässyt vuosien varrella vierailemaan monissa hyvissä ruokapaikoissa. Kirjan henkeen sopien ruokailimme tällä kertaa ravintola Lungbergissa, jossa oli sekä maistuvaa ruokaa että miellyttävä miljöö. Suosittelen siis sekä kirjaa että ravintolaa!

Tuomas Vimman tuotanto on ollut minulle päällisin puolin tuttua, mutta yhtään kirjaa en aiemmin ollut itse lukenut. Miehen kolumneja on kyllä tullut luettua. Firman mies on trilogian itsenäinen päätösosa eikä lukiessa haitannut, että en ollut lukenut aiempia osia. Veijariromaanin kepeä tyyli veti mukaansa ilmankin.

Firman miehen kertoja on hieman hömelö Sami, joka työskentelee rautarouvamaisen Danikan johtamassa raksafirmassa. Danika puljaa yrityskauppoja ja yt-neuvotteluja ja Sami tasapainoilee johdon vaatimusten ja vanhan liiton raksatyöntekijöiden välillä.

Vimman kielenkäyttö on värikästä ja viihdyin kirjan parissa mainiosti. Olen tainnut aiemminkin mainita, että äitiysloma-aivoilleni sopii mainiosti melko kevyt ja nopeasti luettava kirjallisuus. Mutta jos joku inhoaa rasvaista huumoria, tyypiteltyjä henkilöhahmoja ja roiseja seksikohtauksia, ei kannata Firman mieheen tarttua.

Suosikkihahmojani olivat Danika ja yrityksen arvonmäärittelyn hanskaava tukholmalaisblondi, joka vedättää kirjassa Samia viimeisen päälle. Vaikka Danika oli periaatteessa kaikin puolin vastenmielinen hahmo, hän oli virkistävä siksi, että olisi mukava nähdä työelämässä hänen kaltaisiaan naisia enemmänkin. Ainakin Danika oli päämäärätietoinen, päättäväinen ja tuloksellinen.

perjantai 5. helmikuuta 2016

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Kansi: Otava.
Sirpa Kähkösen Graniittimies tarttui haaviin kirjaston palautettujen kirjojen joukosta. Aika kauan tämä sai lukuvuoroaan odotella, mutta kun tartuin vihdoin kirjaan, tuli suorastaan hotkittua tekstiä. Täytyy lukea tämä joskus ajan kanssa uudelleen, niin tulee nautiskeltua yksityiskohdistakin.

Kirja sijoittuu Venäjän vallankumouksen jälkeiseen Pietariin. Kaupungin nimi on jo vaihtunut Petrogradiksi ja kirjan tapahtumien aikana se vaihtuu Leningradiksi. Kirja linkittyy Kuopio-sarjaan, mutta on itsenäinen teos.

Klara ja Ilja ovat lähteneet Suomesta Venäjälle tarkoituksenaan rakentaa työläisten paratiisi. Kuohuva kaupunki katulapsineen, sirkustaiteilijoineen ja eliitin jäsenineen tempaisee suomalaisparin historian pyörteisiin.

Kähkönen herättää historian henkiin upealla tavalla. Jännittävä ja monin tavoin traaginen ajanjakso tuntuu elävältä. Toivottavasti kirja pääsee kansainvälisille markkinoille, tämä aihe kiinnostaa vaikka missä!

Tuttuun tapaan Kähkösen kieli on erityisen kaunista ja henkilöhahmot inhimillisiä suurine ja pienine iloine ja suruineen.

maanantai 1. helmikuuta 2016

Liane Moriarty: Nainen joka unohti

Kansi: WSOY.
Ihastuin viime syksynä Liane Moriartyn "mammahömppään" ja ilahduin, kun postilaatikosta kolahti uusimman Moriarty-suomennoksen arvostelukappale. Nainen joka unohti tuli ahmaistua nopeaan tahtiin. Toivottavasti suomennoksia tulee pian lisää. Voisihan näitä lukea englanniksi, mutta on mukava lukea hyvää viihdettä hyvällä suomen kielellä ja kääntäjä Helene Bützow on tehnyt hyvää jälkeä suomennoksen kanssa. Tämä on erityisen ilahduttavaa, koska edellisten Moriarty-suomennosten kohdalla ihmettelin hieman viimeistelemätöntä kieltä.

Mammahömpältä tämä tuntuu siksi, että Moriarty kirjoittaa keski-ikäisten, perheellisten naisten maailmasta. Henkilögalleria ulottuu vanhoista nuoriin, mutta tässäkin kirjassa tärkeimmät henkilöt ovat neljänkympin kieppeillä.

Nainen joka unohti on hauska variaatio aikamatkailu-teemasta. Mitään yliluonnollista tässä ei ole, vaan aikamatkan tunne tulee siitä, että päähenkilö Alice menettää muistinsa. Edellisen kymmenen vuoden tapahtumat eivät tahdo palautua mieleen, vaan Alice tuntee olevansa esikoistaan odottava kolmekymppinen onnellisessa avioliitossa. Oikeasti hän on aviokriisin keskellä elävä kolmen lapsen nelikymppinen äiti, mutta hitsi kun edes omien lasten nimet eivät tahdo muistua mieleen...

Sympaattisen oloisesta kirjailijasta löytyy kaikenlaista lisätietoa hänen kotisivuiltaan.