Jenni Haukio: Sinun tähtesi täällä

Kansi: WSOY.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on kulttuurin, taiteen ja politiikan eri aikakausina vaikuttanut lukematon määrä ihmisiä, joiden ajattelu on yhtä ajankohtaista; yhä muistamisen, lainaamisen ja esillä pitämisen arvoista. Olisi sääli, mikäli emme hyödyntäisi sitä henkistä, kulttuurista ja älyllistä pääomaa, joka yhteiskunnassamme on vaikuttanut jo meitä ennen. Tämä on olennainen syy siihen, miksi osana puheitani ja kirjoituksiani lainaan usein menneiden aikojen ajattelijoita. Minulle kysymys on myös mitä suurimmissa määrin suomalaisen aineettoman kulttuuriperinnön vaalimisesta.

Tohtori Jenni Haukio julkaisi viime keväänä muistelmateoksensa Sinun tähtesi täällä – vuodet tasavallan presidentin puolisona. Se on niin suosittu, että minäkin sain jonottaa sitä jonkin aikaa kirjastosta ja laina-aika oli vain kaksi viikkoa. Taisin olettaa etukäteen, että kirjan lukaisee nopeasti, mutta Haukio kirjoittaa sen verran punnittua ja painavaa asiaa, että kirja kannatti lukea rauhalliseen tahtiin. Ammattikirjoittajana Haukio on tehnyt todella sujuvalukuisen ja hyvin jäsennellyn kirjan.

Aloitan ensin kehumalla, mitä kaikkea yhteistä minulla on tohtori Haukion kanssa. Olemme samaa ikäluokkaa, olen vain puolisen vuotta häntä nuorempi. Olemme molemmat jo lapsena hurahtaneet lukemiseen ja historiaan. Lisäksi olemme tulleet äideiksi kypsällä iällä – minä parisen vuotta häntä aiemmin.

Sen sijaan Haukion hillitty ja hallittu tyylikkyys on sellaista, mitä en todellakaan tunnista itsestäni. Tunnen sen verran porilaisia, että arvelen osan hillitystä käytöskoodista olevan porilaista tapakulttuuria – mutta aimo annos siitä on selvästi myös sisäsyntyinen luonteenpiirre. Ilmankos Haukiota ihaillaan ja arvostetaan – on vaikea kuvitella häntä vaikka rähisemässä julkisilla paikoilla jälkikasvulleen tai piipahtamassa tukka hapsottaen lähikauppaan hirveät rytkyt päällä. Itsehän teen näitä molempia aika ajoin. Toki näin taviksena minulla on myös enemmän vapautta toimia näin – kukaan paparazzi ei vaani minua valmiina lähettämään kuviani Seiskaan. Presidentin puolison roolissa jatkuva mediajulkisuus oli alati läsnä.

Muistan itsekin Haukion tulon julkisuuteen – luin Ylen verkkosivuilta uutisen siitä, että eduskunnan puhemies Niinistö meni naimisiin kokoomuksessa viestintäpäällikkönä työskennelleen Haukion kanssa. Seurustelu ei näkynyt mediassa millään lailla, joten uutinen oli varmasti useimmille yllätys. Niinpä oli mielenkiintoista lukea siitä, miten Haukio itse koki niin julkisuuteen tulon ja siitä alkaneen jatkuvan mediaseurannan. Erittäin taitavasti hän kertoo mietteitään, kuitenkin niin tyylikkäästi rajaamalla, ettei lukijana missään vaiheessa tule tunnetta liiallisen avautumisen kuuntelemisesta.

Todella mielenkiintoisia olivat myös kuvaukset valtiovierailuista, verkostoitumisesta ja matkoista. Haukio edusti Suomea mm. kuningatar Elisabet II:n hautajaisissa Iso-Britanniassa. Minulle kiinnostavinta olivat kuitenkin Haukion mietteet suomalaisesta kulttuurista ja historiasta. 

Kirjassa puhutaan suomalaisen kirjallisuuden tärkeydestä suorastaan fennomaanisella paatoksella. Minulle tämä on piristävää, arvostanhan itsekin vanhaa kotimaista kirjallisuutta. Mutta hieman kuplautuneelta tämä paatos tuntui. Omassa arjessani olen vuosien varrella tottunut siihen, että koulutettuja ja hyväosaisia ihmisiä tällaiset teemat eivät ihan hirveästi kiinnosta. Monelle riittää kulttuuriksi ulkomailla matkustelu, kuluttaminen ja englanninkielisten tv-sarjojen katselu. Jos keskustelua yrittää saada aikaiseksi vaikka Juhani Ahon kielenkäytön upeudesta, saa takaisin pitkän tyhjän katseen ja nopean vaihdoksen johonkin muuhun aiheeseen. Olisi mukavaa uskoa kirjassa kuvatulla tavalla siihen, että suomalainen kulttuuri on suomalaisille tärkeää. Itse olen kokenut esimerkiksi kirjabloggaajien yhteisön tärkeäksi juuri sen vuoksi, että saa rauhassa ”nörtteillä” kirjallisuuden ympärillä ja toisetkin ymmärtävät, mistä on kyse.

Lisäksi näin huhtikuussa 2024 kokoomustaustaisen Haukion hehkutus kulttuuriperinnön tärkeydestä on hieman ristiriidassa sen kanssa, että kokoomusjohtoinen hallitus on tekemässä todella massiivisia budjettileikkauksia julkisen sektorin kulttuuripanostuksiin. Monet kulttuurialan toimijat kokevat, että kulttuurityötä ei pysty tekemään jatkossa läheskään samalla lailla ja monet pohtivat, missään määrin leikkauksista seuraa jopa suomalaisen kulttuurin näivettyminen tai alasajo. Eihän meillä pienellä kielialueella ole realistista, että kaikki kulttuuritoiminta olisi kaupallisesti kannattavaa – kyllä kulttuurin kasvualustassa tarvitaan julkista tukea, jos halutaan että Suomessa on olemassa elävää ja kansalaisille tärkeää suomalaista kulttuuria.

Ennen vanhaan puhuttiin ”sivistysporvareista”, sellaisista jotka itsekin arvostavat suomalaista kulttuuriperintöä ja haluavat läpi elämänsä sivistää itseään. Tähän perinteeseen Sinun tähtesi täällä sopii hyvin.

No, nämä pohdinnat menevät sinänsä ohi aiheen, koska esipuheessaan Haukio perustelee hyvin, miksi ei käsittele Niinistön presidenttikauden kotimaanpolitiikkaa juuri lainkaan. Kirjassa ei edes mainita ajan keskeisimpiä kotimaanpolitiikkoja – pieni poikkeus on Alexander Stubbin nimi, joka nousi eräässä asiayhteydessä esiin. 

Kirja sai myös pohtimaan sitä, miksi ihmeessä presidentin puolison pitää tehdä ilmaista työtä. Puolisolle ei ole osoitettu palkkiota tai mahdollisuutta matka- ja kulukorvauksiin. Tämä tuntuu menneisyyden maailmalta – sellaiselta jossa oletettiin, että mies elättää vaimonsa ja vaimon tehtävänä on edustaa. Julkisen sektorin kulujen kasvattaminen ei tällä hetkellä ole muotia, mutta olen kyllä silti valmis kannattamaan sitä, että presidentin puolisolle määriteltäisiin asiallinen korvaus. Edustus- ja verkoitoitumistehtäviä riittää ja niiden tarkoitus on palvella Suomen etua. Tätä työtä Haukio teki hartiavoimin, 12 vuoden ajan ilmaiseksi. Mitäpä jos presidentin puoliso sanoisi, että "menepä yksin kättelemään ne Linnan juhlien vieraat, minä otin Alepan kassan iltavuoron vuokratyöfirman kautta, kun eihän minulle siitä emännöinnistä mitään makseta"? 

Vielä erityiskehut kirjan nimestä, joka on sitaatti Mirkka Rekolan runosta. Tulkitsen nimeä ainakin kolmella tavalla:

”Sinun” viittaa presidentti Niinistöön, hänen tähtensä Haukio joutui tai pääsi puolison roolissa Mäntyniemeen. Tai Haukio on ”sinun tähtesi” eli Niinistön tähti, joka auttaa löytämään oikean suunnan politiikan yössä. Kolmas tulkinta on, että ”sinun” olemme me Suomen kansalaiset – meidän jokaisen tähden Haukio on tehnyt työtään isänmaan ja suomalaisen kulttuurikentän hyväksi.

Lisäksi kirja herätti halun tehdä kesäretki Kultarantaan. Sinne pääsee seuraavan kerran kesällä 2025, sillä parhaillaan presidentin kesäasunnossa on menossa peruskorjaus. Kenties pitää myös hankkia omaan hyllyyn Haukion toimittama runoantologia Katso pohjoista taivasta, jota olen kirjastovierailulla lukenut.

Lue myös nämä:
Michelle Obama: Minun tarinani
Kalevala
Johan Ludvig Runeberg: Vänrikki Stålin tarinat

Peter Høeg: Rajatapaukset

Katarina odotti kolme päivää minun käyntini jälkeen, tiesin ettei hän ollut unohtanut meitä eikä antanut periksi. En huomannut hänen tuloaan, äkkiä hän vain oli minun takanani pihalla.

- Älä käännä päätäsi, hän käski.

 
Nappasin Peter Høegin Rajatapaukset ilmaiskirjojen pinosta. Löytämäni kappale vaikutti iskemättömältä, aivan kuin joku olisi saanut sen lahjaksi vuonna 1994 ja pannut lukemattomana hyllyyn. No, minun ahnaissa lukijankäsissäni kirja sai uuden elämän ja elämän jälkiäkin…

Myös mielikuvani Peter Høegista ovat 90-luvulta, sillä tuolloin hänestä tuli Suomessakin iso kirjailmiö. Luin tuoreeltaan niin hänen läpimurtoteoksensa Lumen taju kuin kaksi muuta suomennosta, Kertomuksia yöstä ja Rajatapaukset. Lumen tajun olen lukenut uusiksikin, edellisen kerran vuonna 2009. Jostain syystä tämän jälkeen ilmestyneitä Høegin kirjoja en ole lukenut, vaikka olenkin seuraillut niiden vastaanottoa mediasta ja kirjablogeista. Niinpä lähestyin Rajatapauksia varovaisen uteliaasti: olisiko kirja kestänyt aikaa?

Kansiliepeessä kirjan kerrotaan olevan omaelämäkerrallinen ja aiheuttaneen Tanskassa kohua. Tämä herätti sen verran ajatuksia, että käsittelen omaelämäkerrallisuutta postauksen lopussa lisää.

Kirja kertoo ongelmalapsi Peteristä, joka on sijoitettu vapaaoppilaaksi Biehlin kouluun. Pääosa tarinasta sijoittuu 1970-luvulle. Koulu on selvästi laadukas ja vaativa, mutta Peteriä ahdistaa tiukka kuri ja ankara, kontrolloitu päiväjärjestys.  Peter tutustuu Katarinaan ja Augustiin ja he alkavat yhdessä tutkia koulun salaisuuksia.

Sisäoppilaitoskuvauksilla on kirjallisuudessa pitkät perinteet ja hyvin usein kuvaukset ovat varsin ahdistavia. Kuri muuttuu suoranaiseksi kidutukseksi ja hierarkkinen kontrolli murtaa monilta lapsilta sielun. Tästä Rajatapauksetkin kertoo. Tosin ryhdyin pohtimaan rinnastusta nykyaikaan: Suomessa on jo vuosien ajan käyty vellovaa mediakeskustelua siitä, toimiiko lastensuojelu, miten kouluväkivaltaa voi ratkoa, minne vaikeasti oireilevat lapset ja nuoret voi sijoittaa. Nykyajan Suomessakin lapset kärsivät, mutta aikuisten keinovalikoimassa ei enää tunnu olevan tiukkaa rajoittamista, vaan pikemminkin lapset ja nuoret joutuvat ojasta allikkoon, kun kasvatuksen pakkokeinot on riisuttu niin vähiin. En ole sosiaalialan ammattilainen ja luultavasti minulla on virheellisiä käsityksiä alasta, mutta esimerkiksi tämä kirjoitus valottaa asiaa enemmän.

Teemojen puolesta Rajatapaukset on siis hyvinkin ajankohtainen. Samoin tarinankertojana ja tunnelmanluojana Høeg on suorastaan pirullisen hyvä. En ole erityisen herkkä lukija, mutta paikoin Rajatapaukset loi niin pelottavan tunnelman, että päätin lukea kirjaa ensisijaisesti päivänvalon aikaan. Høegin taito näkyy siinäkin, että ei hän mitään erityisiä kauhukeinoja käyty. Pelottava ja ahdistava tunnelma syntyy pienistä asioista: siitä, miten kuvataan koulun pihalle piirrettyjä rajoja, portaikon katvealueita, valvovien aikuisten puhetyyliä ja katseita. Eleetöntä, pelkistettyä ja silti painavaa, valokuvantarkan tuntuista tyyliä. Upeaa!

Päähenkilö Peter on nokkela selviytyjä ja Katarina puolestaan huippuälykäs juonenpunoja. Paikoin kirjassa on trillerimäisiä käänteitä ja erityisesti viimeisten sivujen käänteet ovat todella tyydyttäviä ja loksauttavat tarinan palikat kohdalleen. Ainoan miinuksen annan ”miesselittämisestä”: kun kirjan päähenkilöt pohtivat aikaa ja ajankulua, Høeg vyöryttää lukijalle sellaista infodumppausta, että se lukeminen tuntuu hieman tarpomiselta.

Omaelämäkerrallinen vai autofiktiivinen?

Mainittakoon, että käsittelen tässä Rajatapausten juonenkäänteitä. Jos et ole lukenut kirjaa etkä halua tietää kirjasta liikaa, ei kannata lukea eteenpäin. Siis spoilerivaroitus!

Muistan 90-luvulla vallalla olleista kirjallisuuden trendeistä sen, että asiantuntijoiden mielestä kirjallisuuden ei saanut ajatella kertovan reaalitodellisuudesta vaan kirjallisuus oli sanoja, fiktiota. Tämä käsitys jäi päähäni, kun luin kirjallisuustieteen pääsykokeisiin (en päässyt) ja kun suoritin myöhemmin sekä kansanopistossa että yliopistossa muutaman kurssin kirjallisuustiedettä. Nuorena tämä harmitti minua kovasti: juuri kirjoistahan minä olin oppinut paljon vaikkapa historiaa! Nykyään suhtaudun ymmärtävämmin: fiktio on tosiaan nimensä mukaisesti juuri fiktiota ja kirjailija saa kirjoittaa kirjoihinsa ihan mitä ikinä haluaa. Lukija voi sitten mennä itseensä, jos vaatii kirjallisuuden olevan totta.

Niinpä kirjan esittely ”kohua nostattavana ja omaelämäkerrallisena” oli eräänlainen lukuohje: tämä kirjapa onkin oikeasti totta, mutta kirjailija ei voinut tai halunnut nimetä asioita ja ihmisiä liian suoraan, vaan naamioi kaiken fiktioksi. Asiaan kuului, että itsensä kirjasta tunnistaneet jotenkin pillastuivat ja syyttelivät kirjailijaa ja että lukijat paheksuivat, miksi kohuasioita kaivellaan ja niistä tehdään kaunokirjallisuutta.

2020-luvulla tämä ilmiö on ottanut uuden muodon: autofiktion. En ole mikään autofiktion suurin fani, mutta ainakin termi antaa monelle vanhallekin kirjalle uudet kehykset. Ei tarvitse väkisin ajatella, että kirjallisuus on vain sanoja ja kuvitelmaa – totta kai kirjailija ammentaa aiheita omasta elämästään. Autofiktion lukuohje onkin tällainen: kirja muistuttaa kyllä kovasti todellisuutta henkilöiden, tapahtumien ja paikkojen osalta, mutta kirjailija on kuitenkin värittänyt ja tulkinnut tarinaa niin, että olisi lukijalta naurettavaa ottaa kaikki kirjaimellisen totena.

Lukijoina siis selvästi kaipaamme todentuntuisuutta, autenttisuutta ja sitä, mikä on totta. Tähän tarpeeseen vastaa autofiktion ohella myös true crime -ilmiö (jota itse en fanita enkä seuraa). Pienoiskoossa myös sosiaalisen median profiilit ovat monella tapaa samanlaista ilmiötä: postauksia sommitellessaan ihminen haluaa kertoa, että tämä asia on muuten oikeasti totta, mutta rajatessaan, valikoidessaan ja muokatessaan aineistoa hän kertoo todellisuudestaan tietynlaisen tarinan.  

Koska Rajatapaukset kertoo Peter-nimisestä pojasta, joka Biehlin koulun jälkeen pääsee adoptiolapseksi Høeg-nimisen pariskunnan perheeseen, vaikuttaa siltä että kirjan päähenkilö on kirjailija itse. En muista, olenko nuorena lukijana sen kummemmin miettinyt adoptiomainintaa. Toki 90-luvulla internet oli vielä niin alkutekijöissään, että vaikka olisi kirjoittanut hakukoneeseen Peter Høegin nimen, ei välttämättä olisi kovin monipuolisia vastauksia saanut. Nyt tilanne on toinen: jokainen voi ainakin yrittää tarkistaa faktoja vaikka hakukoneiden avulla. Kysy kirjastonhoitajalta -palvelusta löytyykin kysymys Høegin lapsuudesta – selvästi joku toinenkin Rajatapausten lukija on ryhtynyt pohtimaan Høegin alkuperää.

Luin kirjastonhoitajan linkkaamia tanskankielisiä artikkeleita käännöstyökalun avulla ja niiden perusteella Høeg todella on viettänyt jonkun aikaa nuorena sisäoppilaitoksissa, mutta Karen ja Erik Høeg ovat hänen biologiset vanhempansa. Sen sijaan en millään meinannut löytää lisätietoa siitä, millainen se 90-luvun kohu Tanskassa oikein oli ollut kirjan jälkeen: oliko siinä käsitelty koulutusjärjestelmää vai Høegin kirjassa kuvailemia hahmoja mahdollisine esikuvineen vai Høegin omaa taustaa? Vai onko kansiliepeen mainonta kohusta vain suomalaislukijoille tarkoitettu markkinointitäky? Otan mielelläni kaikki jatkolukuvinkit vastaan, jos jollakin on enemmän tietoa tai muistikuvia asiasta.

Rajatapaukset on siis ainakin sen verran omaelämäkerrallinen, että kirjailija Peter Høeg on käynyt koulua jonkin aikana laitoksessa. Olisiko kirja kuitenkin nykymittareilla autofiktiota? Jos kirjailija kirjoittaa päähenkilöksi itsensä kaiman, onko tarkoitus houkutella lukijoita sillä ajatuksella, että kaikki tämä tai ainakin melkein kaikki oikeasti tapahtui oikealle Peter Høegille?

Vaikka pikkutarkasta luokittelusta ei välittäisikään, voi todeta että tämä omaelämäkerrallisuuden ja autofiktiivisyyden tunne on myös omiaan tekemään Rajatapauksista ajankohtaista luettavaa. Tällaistahan ihmiset kaipaavat.

Jos olen puolivahingossa itse lokeroinut Høegin ”ysärin miesneroksi”, niin ehkäpä olisi aika antaa myös hänen uudemmalle tuotannolleen mahdollisuus. Häneltä on ilmestynyt useampikin paksu ja mielenkiintoisia aiheita käsittelevä romaani Rajatapausten jälkeen – täytyypä tarttua johonkin niistä sopivan tilaisuuden tullen.

Suomennoksesta

Rajatapaukset on pitkän linjan konkarin, Pirkko Talvio-Jaatisen, suomentama. Kokemus, osaaminen ja vanhan ajan laatu näkyy: tämä on aivan loistava suomennos, erinomaista kieltä. Pitääkin joskus ehtiä katsomaan Talvio-Jaatisen haastattelu Kirjastokaistalta.

Lue myös nämä:
Peter Høeg: Lumen taju
Jan Guillou: Pahuus
Donna Tartt: Tikli

Ilana Aalto: Paikka kaikelle

Kansi: Elina Warsta / Atena.

Uskon, että säästäväisyysihanteen pitkä varjo estää meitä tarkastelemasta kulutustapojamme rehellisesti. Osaamme keksiä itsellemme loputtomasti tarpeita ja tiedämme tarkalleen ne puheenparret, joilla kunnollista kuluttajuutta ilmaistaan.

Nappasin kirjastosta ammattijärjestäjä Ilana Aallon kirjan Paikka kaikelle, joka on ilmestynyt vuonna 2017. Mediasta silmiini on osunut Aallon ja muiden ammattijärjestäjien haastatteluita ja vinkkejä. Aalto ylläpitää myös Paikka kaikelle -nimistä verkkoyhteisöä.

Tavaroiden järjestäminen on ollut minullekin ajankohtaista viime vuosina. Perheemme on kasvanut. Olemme muuttaneet. Välillä tavaroita on lajiteltu kierrätykseen tai jopa sekajätteeseen, välillä tavaroitu on pakattu varastoon ja purettu varastosta, välillä olen ostellut uusia tavaroita tai etsinyt sopivaa tavaraa käytettyjen tavaroiden myyntipaikoista. Välillä olen kokenut jonkinlaista ulkopuolisten paineiden luomaa syyllisyyttä: olen varmasti kunnoton ihminen, kun en ole pystynyt pitämään järjestystä yllä. Tai uppoudun plaraamaan tuhansien eurojen hintaisten designhuonekalujen vaihtoehtoja: kunnon ihminen sisustaisi varmasti vain tällaisilla.

Oletin etukäteen, että Paikka kaikelle on self help -opas, samantapainen vinkkikirja järjestämisestä kuin Marie Kondon Konmari-kirjat. Mutta koska Aalto on myös kulttuurihistorioitsija, onkin Paikka kaikelle jotain muuta. Kirjassa Aalto taustoittaa ja kehystää länsimaisen ihmisen tavarasuhteen osaksi yhteiskunnallisia muutoksia. Tämä teki kirjasta antoisaa, joskin paikoin jopa hieman kivuliasta luettavaa - tavaroiden herättämät hankalat tunteet ovat tunnistettavissa. Aalto välttää mustavalkoisia yleistyksiä: lastenhuoneen lattialla lainehtivat muovilelut eivät välttämättä ole krääsää eikä kunnon ihmisen mittari välttämättä ole se, että petaa sänkynsä joka aamu.

Järjestämiseen Aalto antaa kuitenkin selkeät raamit: onko tavaroita sopivasti, onko tavaroilla paikka ja ovatko tavarat paikallaan. Tällöin voi itse puntaroida, onko vaikkapa yli 20 hyllymetrillistä kirjoja tai kolme kahviastiastoa liikaa, sopivasti vai liian vähän ja voi miettiä, miten ne haluaa säilyttää.

Teemoittain jaksotellut luvut peilaavat modernin ihmisen tavarasuhdetta kiinnostavista näkökulmista ja lähdeluettelo on pitkä ja monipuolinen. Vaikuttaa siltä, että ainakin Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi kannattaa lukea. Myös lähteissä lueteltuja verkkoartikkeleita etsin ja luin useamman. 

Paikka kaikelle sai minut pohtimaan, millaisessa järjestämisessä olen hyvä ja missä voisin opetella paremmaksi. Esimerkiksi kuiva-aineiden ostamisessa, käyttämisessä ja säilyttämisessä on mielestäni melko sujuva. Joitakin turhan kauan sitten ostettuja maustepurkkeja minulta varmasti löytyy, mutta ei mitään kymmenvuotiaita jauhopusseja kuitenkaan. Sen sijaan vaikkapa erilaiset ”tärkeät paperit” ovat jonkinlainen tunteella ladattu kompastuskivi minulle. Minulla on aivan liikaa ikivanhoja tiliotteita ja laskuja mapitettuna ja tallessa – sen sijaan viimeviikkoiset tärkeät kirjeet lojuvat luultavasti jossakin sekaisessa pinossa.

Paikka kaikelle muistuttaa lempeästi, ettei itseään pitää kiusata tai näännyttää liiallisilla vaatimuksilla. Jos tavaroitaan haluaa karsia ja järjestää, se kannattaa tehdä pieninä palasina, eikä pidä kuvitella että ”oikea elämä” alkaa vasta sitten, kun on saanut itsensä ruotuun ja tavarat ojennukseen. Itseään voi myös ravistella irti kuluttamisen paineesta.

Nappaan kirjasta ainakin sen ajatuksen, että jatkossa laitan epäkelpoja tavaroita rohkeammin sekajätteeseen. Olen tähän asti pyrkinyt monin tavoin löytämään poisheitettäville tavaroille asiallisen kierrätyspaikan: olen vienyt vaatteita vaatekeräyslaatikoihin ja käyttöastioita kirpputoreille, jotka ottavat vastaan lahjoituksia. Hiljakkoin etsin eläinten hoitokodin yhteystiedot, että sain tarjottua sinne huonokuntoisia tyynyjä ja täkkejä.

Mutta esimerkiksi haalistunut ja naarmuuntunut kahvimuki on sellainen tuote, jolla ei ole mitään houkutusarvoa kenellekään kirpputorilla kävijälle eikä sitä myöskään voi kierrättää lasin joukossa. Ja vaikka voisinkin ”ihan hyvästä ja melkein uudesta” mukista juoda vielä vaikkapa seuraavan kymmenen vuoden ajan kahvejani, kenties jatkossa voin heittää rumimmat ja kulahtaneimmat sekajäteroskikseen. Jäähän minulle siistikuntoisia mukeja jäljelle vielä vähintään riittävästi.

Tykkäsin myös Aallon hienovaraisesta kritiikistä esteettistä järjestämistä kohtaan. Siis sitä, että pitäisi ostaa kymmenittäin sieviä samantyylisiä lokeroita, lipastoja ja muita säilyttimiä, joihin tavaransa järjestää. Olen toki itsekin ostanut erilaisia säilytysesineitä, mutta periaatteessa on järjetöntä ostaa valtavasti tavaraa, jonka funktiona on säilyttää muita tavaroita. Vähemmällä pääsee jos tavaraa on vähemmän. Tai voi käyttää säilyttämisessä kodista valmiina löytyviä säilytysesineitä, esimerkiksi vanhoja pakastusrasioita. 

 

Oletin kirjaan tarttuessani että Paikka kaikelle olisi kevyttä ja nopealukuista tekstiä. Se olikin sisällöltään yllättävän painavaa ja antoi paljon pohdittavaa. Uskallan suositella kirjaa kaikille, jotka joskus ovat tallettaneet parittomia sukkia vuosikausiksi odottamaan pariaan tai arponeet, voiko sen pesussa nuhjaantuneen ja kauluksesta rikkinäisen t-paidan lahjoittaa vaatekeräykseen.

Lue myös nämä:
Mari Koistinen: Pahan päivän varalle
Maarit Knuuttila: Pappilan hätävara - vieraanvaraisuuden taidosta
Arja Mäkinen: Meidän kesken

Donna Tartt: Tikli

Kansi: WSOY.

Olin purkanut jäämistöjen ja muuttojen yhteydessä pakkauksista niin monia posliinikalustoja, että näin jotain melkein sanomattoman surullista näissä koskemattomissa ja kiiltävissä asetelmissa ja niiden epäsuorissa lupauksissa siitä, että uusi astiasto toi mukanaan yhtä kiiltävän ja murheesta vapaan tulevaisuuden.

Donna Tarttin Tikli ilmestyi englanniksi vuonna 2013 ja suomeksi heti perään 2014. Koska Donna Tartt on tähän mennessä julkaissut kolme kirjaa noin kymmenen vuoden välein, uskallan ennustella, että ehkä häneltä tulisi lähivuosina taas uusi kirja.

Valitsin Tiklin luettavaksi, kun kaipasin talvilomaviikolle jotain vetävää romaania, joka olisi riittävän paksu, että siihen voisi uppoutua päiväkausiksi. Tarttin Jumalat juhlivat öisin on mahtava ja Tiklissä on liki 900 sivua. Yleinen mielipide on, ettei se ihan esikoisromaanin veroinen ole, mutta kuitenkin toista romaania Pientä ystävää parempi.
 

Parhaimmillaan Tikli olikin vetävä kirja, jonka maailmaan vajosi intensiivisesti. Huonoimmillaan se oli epäuskottava ja toisteinen. Tartt voitti kirjallaan Pulitzer-palkinnon, mutta arvelen että jos tämä olisi ollut jonkun tuntemattoman esikoiskirjailijan teos, ei palkintoa olisi herunut.
 

Ennen tarkempaa analyysia kertaan juonen peruskuvion ja annan spoilerivaroituksen. En pureskele juonta palasiksi, mutta sen verran haluan kirjan rakennetta ja käänteitä kelailla, ettei kannata jatkaa lukemista jos haluaa olla tietämättä kirjan juonikuvioista mitään.

Kirjan juoni

Newyorkilainen Theo Decker menettää 13-vuotiaana äitinsä, kun museossa räjähtää. Räjähdyksen jälkeen Theo vie mukanaan vanhan arvomaalauksen, Tiklin. Kirjan tapahtumat kestävät noin 14 vuotta ja kirjassa seurataan Theon kivuliasta kasvua aikuiseksi.

Tiklin hyvät puolet

Tartt on hyvä kirjoittamaan kokonaisvaltaisen maailman, jossa on paljon yksityiskohtia ja aika kirpeitä havaintoja ihmisten välisistä suhteista. Erityisesti kirjan alkuvaiheilla ja keskiosassa oli paljon jaksoja, joissa kerronta vei mukanaan. Varsinkin New Yorkin osuudet oli kuvattu niin tarkasti, että luultavasti voisi karttapalvelun avulla etsiä Theon kirjassa kulkemat reitit.

Myös juonenpunojana Tartt on taitava. Tiklissä on eräs iso juonenkäänne, jonka perusteella lukija joutuu tekemään uusia tulkintoja edellisten lukujen tapahtumista.
 

Tartt onnistuu myös viittaamaan kuuluisiin kirjoihin enimmäkseen ilman, että se tuntuu ärsyttävältä ja päälleliimatulta. Tikli on kuin Dickensin jatkokertomus: polveileva tarina orpopojasta maailman melskeissä, miljööt ja seuralaiset vaihtuvat jatkuvasti. Theo saa lempinimekseen Potter – Harry Potterin mukaan – ja jopa hänen vihollishahmonsa etunimi on Lucius. Vain rinnastukset Dostojevskin Idioottiin menevät kirjan loppumetreillä ylikierroksille.
 

Annan plussaa myös siitä, että kirja ei kerro siitä, miten vaatimattomasta taustasta oleva poika pyrkii ja pääsee osaksi newyorkilaista yläluokkaa – tällaisia kirjoja arvelen lukeneeni aivan liian monta. (Jos haluaa lukea hyvän kirjan tästä aiheesta, suosittelen Kultahattua.) Lasken myös Jumalat juhlivat öisin -kirjan osittain tähän kategoriaan. Theon pyrky on kirjan aikana pikemminkin kohti alaluokkaa: hän hakeutuu rikollisten, päihteidenkäyttäjien, valehtelijoiden ja varkaiden seuraan ja muuttuu samanlaiseksi itsekin.

Tiklin huonot puolet
 

Mainitsin jo epäuskottavuuden. En kaipaa kirjalta tiukkaa arkirealismia, mutta sisäistä logiikkaa kyllä kaipaan. Nyt sitä saa välillä hakea.
 

Esimerkiksi kirjan tapahtuma-aika pani miettimään. Oletan, että museon terrori-isku tapahtuu vuoden 2001 jälkeen, sillä kirjassa viitataan Osama bin Ladeniin. Jos ajatellaan, että museokohtaus sijoittuu kevääseen 2002, sijoittuu kirjan Amsterdam-jakso vuoteen 2016. Kirjan ilmestymishetkellä osa romaanin tapahtumista olisi siis lähitulevaisuutta. Mutta kirjoittaisiko kolmekymppinen amerikkalaismies vuonna 2016 kirjeitä paperille, jos hän haluaisi lähettää viestejä rakkailleen valtameren taakse? Vaikea uskoa.
 

Median perusteella Tartt on luddiitti, joka kirjoittaa käsikirjoituksensa kynällä ja paperilla, ei lue mediasta kirjojensa arvosteluja eikä hän myöskään ole rakentanut itselleen sosiaalisen median henkilöbrändiä. Arvoituksellisen kulttikirjailijan imagolle tämä on mainio strategia, mutta näin lukijana tuntuu, että Tartt ei ole kyennyt rakentamaan uskottavaa ajankuvaa teknologian täyttämästä 2000-luvusta.
 

No, ehkä Tartt ei ole halunnutkaan kirjoittaa tiukkaa ajankuvaa, ehkä hän on halunnut tehdä jonkinlaisen ”yleismaailmallisen” nykyajan kuvauksen, joka ei ole liian sidoksissa mihinkään vuoteen. Mutta miksi kirja sitten on täynnä yksityiskohtaisia, suorastaan fotorealistisia kuvauksia kaduista, kaupoista, tuotemerkeistä? Välillä seurataan sivukaupalla Theon arkea erittäin toisteisesti. Paikoin lukeminen tuntuu siltä kuin ajaisi pari tuntea putkeen moottoritiellä ja katselisi hirviaitoja ja liittymiä… hirviaitoja ja liittymiä… lisää hirviaitoja ja liittymiä.
 

Erityinen antikliimaksi oli kirjan loppu. Eri arvioissa mainittiin dramaattinen loppuhuipennus ja iso muutos. Mutta minusta loppu oli pettymys: kaikki tuntui ratkeavan liian helposti. Vähän kuin kouluaineissa, joihin kirjoitettiin loppuun ”ja sitten minä heräsin”. Periamerikkalainen onnellinen loppu tuntui tekevän tyhjäksi koko kirjan mittaisen kärsimyksen, tarkoituksettomuuden ja onnettomuuden tunteet, joissa oli piehtaroitu olan takaa.

Lisäksi minua hieman harmitti eri kansallisuuksien stereotyyppinen kuvailu. Tuntui, kuin Tartt olisi päättänyt kirjoittaa kansainvälisen romaanin, jossa esiintyy runsas kirjo erimaalaisia ihmisiä. Mutta esimerkiksi keskeinen sivuhenkilö Boris, jolla on venäläis-ukrainalais-puolalainen tausta, vaikuttaa siltä kuin hän olisi pompahtanut kirjaan 80-luvun Hollywood-elokuvan neukkuhahmona, niin kärjistettynä ja kliseisenä hänet paikoin kuvataan. Eräs bloggaaja tulkitsee Tarttin olevan kirjassa jopa rasistinen.

Kirjan rakenne
 

Kiinnostavaa kirjassa on sen rakenne. Vaikka kirja vaikuttaa kronologiselta ja fotorealistiselta, se ei sitä ole, koska Theo kertoo tarinaansa muistojen kautta. Kirjan nykyhetki onkin itse asiassa vasta viimeisillä kymmenillä sivuilla. Sekä Amsterdam-jakso että lapsuus ja nuoruus ovat Theon kertomia muistoja.
 

Viimeistään rakenne tekee Theosta epäluotettavan kertojan, vaikka toki hänet voi sellaiseksi luokitella jo siksi, että hän kirjassa kuvaa tapojaan käyttää päihteitä ja valehdella. Lapsi-Theon kieli on paikoin niin koukeroista ja täynnä vertauskuvia, ettei se muistuta teinipojan kieltä. Ajatuksia herättävä ristiriita syntyy siitä, että Theo kuvailee lapsuuttaan erittäin, erittäin yksityiskohtaisesti. Tarttin kertojahahmo on siis aikuinen mies, joka kertoo lapsuudestaan tavalla, joka luo vaikutelman valokuvantarkasta muistista. Aivan kuin voisi kelata vanhoja lapsuusmuistojaan videotallenteena, sekunti sekunnilta, siten että joka ikinen detalji paljastuu. Tätä korostaa se, että muutamassa kohdassa minäkertoja erikseen mainitsee esimerkiksi sen, että ”en muista tämän henkilön nimeä” lueteltuaan sitä ennen hiusten väriä myöten kaiken mahdollisen.

 

Pitäisikö lukijana olettaa, että Theo valehtelee kaikesta tai keksii suurimman osan tarinastaan vai onko Tartt antanut kirjassa avaimia siihen, miten Theon yksityiskohtaisia muisteloita pitäisi tulkita? Kirjan loppupuolella alleviivataan, että oikea elämä ja taide sekoittuvat toisiinsa tai ovat jopa sama asia yhtä aikaa. Onko Theon kertomus elämästään "taideteos" vai "totuus"? Aivan kuten Tikli-maalaus on samaan aikaan väriläiskiä että elävän näköinen kuva linnusta.

 

Toisto ja detaljien vyörytys näkyvät siinäkin, että kirja on täynnä eri hahmojen rinnastuksia. Theo menettää äitinsä, mutta rouva Barbourista tulee hänelle uusi äitihahmo. Kirjan alussa kavala luokkakaveri Tom vetää Theon ongelmiin ja aivan samalla tavalla uusi ystävä Boris johdattaa Theon pahoille teille. Lapsi-Theo inhoaa isäänsä, mutta aikuinen Theo huomaa muistuttavansa isäänsä monin tavoin.

Kirjassa on niin paljon aineksia, että sitä voi yrittää lokeroida useammallakin tavalla. Se on yksityiskohtainen mutta epäuskottava trilleri taidevarkauksista ja huumekaupasta. Se on äidittömän pojan kasvukertomus täynnä vaikeuksia, itsesääliä, päihteitä, rahattomuutta ja kurjaa oloa. Se on kirja New Yorkin kaupungista ja sen elämänmenosta, ihmissuhteista ja perhesuhteista. 

Yritin koko kirjan ajan miettiä, mitä kirja haluaa sanoa ja mikä kirjan teema on, mutta mitään syvällistä oivallista en saanut. Taiteen ja elämän rinnastamisen Tartt vääntää lukijalle rautalangasta. Jumalat juhlivat öisin avautui aivan uusilla tasoilla, kun olin lukenut netin juonianalyysejä ja pohdintoja. Voinhan etsiä, onko jollakulla muulla Tikliin hyviä lukemisen avaimia ja löytäisinkö itse kirjasta syvällisen sanoman. Nyt tuntui, että mitään elämää suurempaa Tiklistä ei löytynyt.

 
Tikliä voi suositella samaan tilanteeseen, johon itse sen valitsin: kun kaipaa paksua kirjaa, jonka maailmaan voi uppoutua. Mutta jos on allerginen toistolle ja pitkittämiselle, kannattaa etsiä luettavaksi jotain muuta.

 

Suomennoksesta

 

Kiitän suomentaja Hilkka Pekkasta hyvästä ja tasalaatuisesta käännöksestä. Suomennosta oli miellyttävä lukea.
 

Lue myös nämä:
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Charles Dickens: Bleak House
F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby

Hannu ja Janne Tarmio (toim.): Maailman runosydän

Vangille on pahaksi uneksia

ruusuista ja puutarhoista;

merta ja vuoria on hyvä ajatella.

Unohda huokaukset, lue, kirjoita, 

kudo kangasta.

Suosittelen ikkunasta katsomista.

- Ote Nazim Hikmetin runosta Muutama neuvo vankilaan joutuvalle, suomentanut Brita Polttila.

 

 

Hannu ja Janne Tarmion toimittama Maailman runosydän on vuonna 1998 julkaistu käännösrunoantologia. Se on yli 800-sivuinen ja sen massiivinen selkämys tulee lähes poikkeuksetta vastaan kirjastojen runohyllyillä. Veikkaan, että useammankin 90-luvun ylioppilaan tai rippilapsen kirjahyllystä löytyy tämä teos, se taisi olla suosittu lahja perhejuhlissa pitkän aikaa.

Etsiydyin kirjan pariin Philip Larkinin runon vuoksi. Jossakin päin internetiä vastaan tuli Larkinin runo This Be The Verse, jolla on mainio alku: They fuck you up, your mum and dad. They may not mean to, but they do. Juohtui mieleeni selvittää, onko Larkinia suomennettu, ja Kysy kirjastonhoitajalta -sivulla mainitaan Maailman runosydän. Runoilija Risto Ahti on suomentanut edellämainitun runon nimellä Tässä sinulle säkeet. 

 

Maailman runosydäntä on tarjolla käytettynä varsin runsaita määriä. Tilasin oman kappaleeni kierrätyskeskuksesta - optimoin tilauksen painon mukaan, sillä jykevässä kirjassa postitus nousee helposti kalliimmaksi kuin käytetyn kirjan hinta. Aikansa otti, kun luin kirjan kannesta kanteen, hieman suoritushenkisyyttä lukeminen vaati.

 

Vaan olipa antoisa teos! Pidin erityisesti muinaisintialaisten runojen suomennoksista, ne eivät olleet ennalta tuttuja. Vanha fanitukseni kohde Pentti Saarikoski oli useiden runojen suomentajana, erityisesti ruotsalaiseen Werner Aspenströmiin kannattaisi tutustua enemmän.

 

Kokoelma on toimitettu pieteetillä, jota harvoin näkee viime vuosien kirjoissa, ainakaan runokokoelmissa. Runot on jaksoteltu eri teemojen alle, runoihin on kirjoitettu lyhyitä kommentteja sekä runoilijoiden minielämäkerrat. Ulla Liuhalan piirroskuvitus ruokkii mielikuvitusta.

 

Sekä saatesanoissa että pitkin kokoelmaa muistutetaan, että runous ei ole vain tekstiä, se on ihmissielun syvyyksien luotaamista. Jotain tällaista olen tainnut kaivatakin, kun sekä mediasta että sosiaalisesta mediasta syöksyy yhä kamalampia uutisia yhä kiihkeämmällä tahdilla. Runouden pariin pysähtyminen tuntui elvyttävältä - kannatti nähdä vaivaa lukemisen eteen!

 

Jos yli 800 sivun suorittaminen hirvittää, voi tällaista kirjaa mainiosti selailla ja lueskella pienissä paloissa sieltä täältä. Jos Maailman runosydän tulee divareissa tai kirjankierrätyslaatikoissa vastaan, kannattaa pelastaa kirja omaan hyllyyn talteen ja nauttia sen antimista.

 

Lue myös nämä:
Tua Forsström: Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja
Pentti Saarikoski: Runot
Walt Whitman: Valitut runot

Tammelan kunnan juhlakirjatoimikunta: Täällä on hyvä elää

Tammela ilmestyi historiaan siinä poliittisessa vaiheessa, joka tunnettiin Kalmarin unionina eli pohjoismaiden liittona. Ennen pitkää liitto alkoi rakoilla, ja valtataistelut ulottuivat Hämeeseen saakka tuoden levottomuutta Härkätielle. Siinä lienee ollut eräs syy Tammelan asutuksen keskittymiseen Härkätien varrelta Pyhäjärven liepeelle.

 

Nappasin ilmaiskirjojen kierrätyspisteeltä mukaan Tammelan kunnan 575-vuotisjuhlakirjan Täällä on hyvä elää, joka on ilmestynyt vuonna 1998. Nopeimmat osaavatkin tästä laskea, että vuonna 2023 Tammelan kunta on viettänyt 600-vuotisjuhliaan. Yle kertoo, että myös silloin ilmestyi historiikki, nimeltään Tarinoita Tammelasta. Ehkä pitää etsiä se jatkoluettavaksi?

Aloitin viime keväänä projektin, jossa tarkoitus on tutustua nykyiseen kotimaakuntaani Kanta-Hämeeseen. Päätin vierailla kaikissa Kanta-Hämeen kunnissa. Laajensin tavoitettani myös joihinkin entisiin kuntiin, onhan alueella ollut laajoja kuntaliitoksia. Ehdin tehdä päiväretket Forssaan, Hattulaan, Hauholle, Hausjärvelle, Hämeenlinnaan, Janakkalaan, Kalvolaan, Lammille, Lopelle, Renkoon, Riihimäelle, Tuulokseen ja Ypäjälle. Kolme kuntaa jäi odottamaan vuoroaan. Aion jatkaa retkiäni kevään tullen ja vierailla Humppilassa, Jokioisilla ja Tammelassa.

Niinpä Täällä on hyvä elää tarjosi mainion tilaisuuden syväsukeltaa Tammelan asioihin jo etukäteen. Tosin mainittakoon, että olen käynyt Tammelassa ensi kerran jo parikymmentä vuotta sitten, kun ystäväni lähti opiskelemaan Mustialan maatalousoppilaitokseen ja vietti siellä myöhemmin häitäänkin.

Lounaishämäläisen emäpitäjän vaiheet on ansiokkaasti koottu 575-vuotishistoriikkiin. Kenties mieleenpainuvin historiallinen vaihe on ollut hakkapeliittojen varustaminen 30-vuotiseen sotaan 1600-luvulla. Tammelasta lähti 24 hakkapeliittaa kohti Saksaa ja heistä osa myös palasi. Tapahtuman kunniaksi Tammelassa järjestetään elokuussa vuosittainen Hakkapeliitta-tapahtuma. Tammelan kylät -sivu kertoo aiheesta lisää.

Toinen merkittävä tapahtuma on ollut tehtaan perustaminen Forssaan, joka johti ajan myötä Forssan irtoamiseen Tammelasta omaksi kaupungikseen. Sota-ajan jälkeen Karjalan evakoiden asuttaminen kosketti Tammelaa suuresti ja meni aikaa, ennen kuin karjalaiset koettiin tammelalaisiksi muiden joukossa.

 

Juhlakirjan artikkeleita on ollut kirjoittamassa useampi nainenkin, mutta kokonaisuutena kirja on pikkuisen all male panel -henkinen. Esimerkiksi maatilan isännän roolin tärkeys korostuu aika ajoin - emäntien työpanos taas jää pieniksi maininnoiksi. Kunnallispolitiikan miesvoittoisuus menneinä vuosikymmeninä korostuu niin tekstissä kuin kuvissa. Olisin mielelläni lukenut enemmänkin vaikka kunnallisneuvoksetar Alma Laihosta, joka mainitaan takavuosien merkittäväksi vaikuttajaksi.

Kirjasta käy ilmi sekin, että Tammelasta on sen verran etäisyyttä – henkistä ja fyysistä – Hämeenlinnaan, etteivät hämeenlinnalaisten asiat hirveästi tammelalaisia kiinnosta. Lounais-Häme on omanlaistaan aluetta, vaikka nykyisessä maakuntajaossa se Kanta-Hämeeseen lasketaankin. Kanta-Hämeen kuntien joukossa Tammela on kuitenkin ehdottomasti kiinnostavimmasta päästä, onhan siellä kansallispuistoja, järviä, perittyä ja pitkäaikaista maanviljelyksen kautta syntynyttä vaurautta ja kiinnostavaa paikallishistoriaa.

Albert Edelfelt maalasi Tammelassa taulun "Kaukolanharju auringonlaskun aikaan".
Lue lisää Wikipediasta.

Täällä on hyvä elää käsittelee Tammelaa historiallisten vaiheiden lisäksi myös yhteiskunnalliselta kannalta. Näin nykyvinkkelistä pari puheenvuoroa nousi ylitse muiden siksi, että niiden näkökulmat ovat laajennettavissa koko Suomeen ja nykyhetkeen. Nämä ovat Tammelan kunnan silloisen sosiaalisihteeri ja -johtaja Harry Hakalan kirjoitus Sosiaali- ja terveyspalvelujen suunta sekä Tammelan kunnan koulutoimenjohtajana vuoteen 1996 asti toimineen Tapani Myyrinmaan kirjoitus Koulutoimesta sivistys- ja vapaa-ajantoimeen.

Ensin hieman taustoitusta. 2020-luvulla sotepalvelut ja koulu-uudistukset ovat jatkuvasti esillä niin poliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa kuin mediassakin. Nykyhetken tilannekuva on, että sotepalvelut ovat ylikuormittuneet ja/tai epätasa-arvoiset ja tuoreet hyvinvointialueet ovat todella ikävässä päätöksentekotilanteessa. Koulujen osalta huolenaiheena ovat eriarvoisuus, kahtiajakautuneisuus, koulupahoinvointi ja heikentyneet oppimistulokset.

Sekä Hakala että Myyrinmaa ovat kunnan viranhaltijoina joutuneet tekemään käytännön päätöksiä sen mukaan, miten lainsäädäntöä on eduskunnassa uudistettu. Kumpikin kirjoittaa hillityn asialliseen viranhaltijatyyliin, mutta olen lukevinani rivien välistä, että lievä turhautuneisuus välillä paistaa: osataanko eduskunnassa aina arvioida lakiuudistusten käytännön seuraamuksia? Kenties ei.

Miten yhteiskunta pystyy jatkossa tunnistamaan ja hoitamaan syrjäytymisen ongelmaa, niin että se muodostuu vain tilapäiseksi? pohdiskelee Hakala. No, nyt voi sanoa että tässä yhteiskunta epäonnistui, niin laaja ongelma syrjäytyminen 2020-luvun Suomessa on.

Yksi asia pitää muistaa. Ennen kuin välineitä hankitaan, pitää niitä osata käyttää. Ei ole tarkoituksenmukaista hankkia niitä pölyttymään nurkkiin vain sen takia, kun naapurikoulussakin on sama laite, muistuttaa Myyrinmaa. Viisaasti sanottu! Muistan lukeneeni lehtijuttuja, joissa on käsitelty vaikka Helsingin ja Espoon viime vuosien osaamattomuutta laiteinvestointien teossa ja laitekannan ylläpidossa, onpa laitehankintojen väärinkäytöksistä annettu rikostuomioitakin Helsingin opetusviraston petosjutussa.

Täällä on hyvä elää on mainio paikallishistoriikki, joka sopii niin tammelalaisille kuin niille, joita kunnallishallinnon historia kiinnostaa. Hienoa työtä vuoden 1998 juhlatoimikunta on tehnyt.

Lue myös nämä:
Kolme kirjaa kartalla: Vanajan Joanna, Rottien pyhimys ja Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä
Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918
Max Engman: Pietarinsuomalaiset

Mari Koistinen: Pahan päivän varalle

Kansi: Tammi.

Sain Mari Koistisen kirjan Pahan päivän varalle kustantaja Tammelta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

Survivalisteilta saa varmasti paljon hyviä vinkkejä, eikä monipuolisista taidoista ole haittaa, mutta perusvarautumiseen riittää kevyempikin taso.

Mari Koistisen uutuustietokirja Pahan päivän varalle tuli sosiaalisen median syötteessä vastaan. Kiinnostuin kirjasta ja pyysin arvostelukappaleen. Monen muun lailla minäkin olen viime vuosina perehtynyt huoltovarmuuteen aivan eri lailla kuin aiemmin. Kun koronapandemia iski, hamstrasin kotiini säilykeruokaa. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, kävin taas ostamassa säilykkeitä ja muuta kuivamuonaa sekä lisäksi mm. vesikanistereita.

No, nuo ostamani säilykeruoat olen pikku hiljaa käyttänyt arkiruokina pois. Itse asiassa tätäkin Pahan päivän varalle suosittelee: järkevä ruokien kotivara koostuu aineksista, joita tulee syötyä joka tapauksessa. Ei tarvitse varastoida säilykkeitä pahvilaatikossa jossain kellarin nurkassa vuositolkulla – sen sijaan kannattaa katsoa, että kotona on riittävästi ruokaa ja että sitä ruokaa sitten myös käyttää arjessaan eikä jätä vanhenemaan.

Mari Koistisen tietokirja on napakka ja tiivis ja mittansa puolesta se on nopealukuinen. Kirjaan mahtuu silti paljon tietoa: Koistinen käsittelee suomalaisen huoltovarmuuden historian 1800-luvun nälkävuosista alkaen ja listaa hyvät ja yleistajuiset ohjeet nykyajan varautumistoimenpiteisiin. Havainnollistavat esimerkit viime vuosien kriiseistä auttavat ymmärtämään kirjassa esitettyjä perusteluja.

Parasta kirjassa oli maalaisjärkinen ja rauhoittava ajattelumalli. Kirjassa ei lietsota paniikkia eikä vaadita ketään muuttamaan metsään elämään omavaraistaloudessa taistelutaitoja treenaten. Sen sijaan siinä muistutetaan, että kenties tärkein katastrofeista selviytymisen keino on yhteisöllisyys omassa lähiympäristössä ja luottamus yhteiskunnan rakenteisiin. Ja että yksilön vastuulla olevat asiat koostuvat melko arkisista toimenpiteistä: polkupyörän omistamisesta, järkevien astioiden omistamisesta ja kyvystä ennakoida tulevaa edes muutaman päivän verran etukäteen.

Arvostan sitä, että kirjaa ei ole lähdetty väkisin venyttämään – sitä näkee aivan liian usein erityisesti ns. bisneskirjoissa ja populääreissä tietokirjoissa. Koistinen kirjoittaa selkeästi ja jäsentelee tietomäärän sujuvasti ja sulavasti. Mielenkiintoista oli myös katastrofimyyttien purkaminen. Oikeassa elämässä ihmiset ryhtyvät tyypillisesti auttamaan toisiaan, eivät taistelemaan toisiaan vastaan, kuten katastrofielokuvissa usein esitetään.

Perusviesti pahaan päivään varautumisessa on, että kannattaa miettiä skenaarioita etukäteen ja pohtia, millä keinoin ongelmista voisi selvitä. ”Katastrofi” ei välttämättä tarkoita sitä, että omaan kotiin iskisi meteoriitti tai maanjäristys – se voi olla sitäkin, että saman katon alla asuvat ihmiset sairastuvat eivätkä pääse poistumaan kotoa muutamaan päivään. Tai että kylmällä kelillä sattuu sähkökatko, joka kestää hieman tavanomaista kauemmin. Mitä näissä tilanteissa syötäisiin? Miten pysyttäisiin lämpimänä? Onko lähipiirissä joko muita avun tarpeessa olevia ihmisiä tai sellaisia, joita voisi pyytää avuksi omaan tilanteeseen?

Koistinen suosittelee myös pitämään mielialan vireänä, pitämään fyysisen kunnon sen verran hyvänä, että lihasvoimin liikkuminen ja muu ruumiillinen toiminta sujuu ja rakentamaan lähiyhteisöjä ja -verkostoja. Kun vertaan omaa toimintaani näihin suosituksiin, voin kiitellä itseäni ainakin ruoanlaittotaidoista, kyvystä pitkän tähtäimen ajatteluun, tiedonhankintataidoista ja yhteisöjen rakentamisesta. Positiivisessa ajattelussa ja fyysisen kunnon kohottamisessa on vielä tekemistä, mutta ainakin Koistinen osaa antaa näille tavoitteille järkevän kontekstin. Pahaan päivään voi varautua ilman, että muuttuisi toksisen positiiviseksi jumppaajabimboksi.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostaa huoltovarmuus, ennakointi ja skenaarioajattelu. Tai oikeastaan tekee mieli suositella kirjaa erityisesti kaikille lyhytnäköisille ja uusavuttomille Hulda Huolettomille. Taidanpa toivoa optimisesti, että joku sellainen teokseen tarttuu.

Lue myös nämä:
Saara Atula: Retkiruokakirja
Satu Hovi - Katri Niemi: Keskiajan maut
Ari Sivula - Mika Aho - Mika Laukkanen: Datasta liiketoimintaan

Peter Kimani (toim.): Nairobi Noir

Kansi: Akashic Books.

In the time she has been here, she has learned to block out the monotonous chant of the hawkers, the hooting of the buses, the loud Afrobeat music seeping from the stores that sell not-so-original designer jeans and misspelled Timberland boots, and she roams inside her head. An uncaged animal running free in the wild.

 

Luin toissa vuonna Akashic Noir -sarjaan kuuluvan Addis Ababa Noirin ja sen innoittamana hankin luettavakseni Nairobi Noirin. Yhdysvaltalaisen Akashic Noir -konseptin ideana on synkkäsävyinen novelliantologia, joka on kustannustoimitettu laadukkaasti ja joka sijoittuu yhteen kaupunkiin. Homma toimii: kirjailijoiden kotiseuturakkauden ansiosta tapahtumapaikka herää eloon. Ja vaikka ainakin itselleni kenialainen kirjallisuus on jokseenkin vierasta, on tämä novellikokoelma helposti lähestyttävää luettavaa - arvelen konseptiin kuuluvan, että (yhdysvaltalainen) keskivertolukija pitää ottaa huomioon ja tarjoilla tarinat kohtuullisen sulavassa muodossa.

Eksotiikkaa ja erikoisuuksia riittää joka tapauksessa. Nairobi Noirin tarinat maalaavat kuvan kuohuvasta ja kaoottisesta suurkaupungista, jossa köyhyys tulee iholle ja rikkaat elävät muurien takana. Rikkaiden elämästäkin on kokoelmassa välähdyksiä, mutta suurin osa kirjoittajista kuvaa köyhiä nairobilaisia. On ahtaita slummeja ilman viemäröintiä, laittomia baareja, väkivaltaisia ja lahjuksia vailla olevia poliiseja, katulapsia, kulkukoiria...

Näin suomalaisesta näkökulmasta tarinat pursusivat yhteisöllisyyttä. Tarinoiden jännite rakennettiin usein tiiviin yhteisön ympärille. Ristiriitojakin oli: useammassakin tarinassa sivuttiin Keniaan suunnanneiden somalipakolaisten huonoa asemaa ja heidän kohtaamaansa syrjintää. Siirtomaa-ajan menneisyyttä käsiteltiin joissakin tarinoissa, mutta enimmäkseen huomio oli nykyajassa. Kirjan lukeminen oli kuin nojatuolimatkailua, niin elävä ja monipuolinen kuva nairobilaisista syntyi.

Antologia oli tasalaatuinen ja kovatasoinen. Minuun kolahtivat eniten Troy Onyangon A Song from a Forgotten Place, josta ylläoleva sitaattikin oli sekä Caroline Mosen Plot Ten. Siinä ratkotaan suljetun paikan murhaa. 

Tunnetasolla huomioni kiinnittyi tarinoista pursuavaan yhteisöllisyyteen ja elämäniloon, vaikka pohdin että tulkitsenko tällaista liikaa Afrikka-stereotypioiden kautta. Toivottavasti en: tarinoiden henkilöillä piisaa energiaa, elämäniloa, toiveikkuutta ja tulevaisuudenuskoa, vaikka elinolot olisivat kuinka karmaisevat näin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna. No, ehkä nairobilaislukijoille perisuomalaiset tarinat yksinäisyydestä, ahdistuksesta ja pessimismistä olisivat eksoottista luettavaa.

Kirjan lopputeksteissä esitellään kirjailijat ja sieltähän löytyikin myös linkki Suomeen: Wanjikũ wa Ngũgĩ on kirjoittanut mm. Maailman Kuvalehteen.

Akashic Noir -sarjassa on ilmestynyt pitkälti yli sata teosta, joten tiedän mistä etsin luettavaa, kun seuraavan kerran haluan lähteä kovatasoiselle nojatuolimatkalle suurkaupunkien sykkeeseen.

 

Lue myös nämä:
Maaza Mengiste (toim.): Addis Ababa Noir
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Petina Gappah: Muistojen kirja

Pekka Jurvelin: Vaiettu joki

Vene taivaltaa epämääräisesti pyörähtelevässä vedessä, korkeammaksi kasvavien rantatörmien välissä. Virta käy vähitellen yhä heikommaksi, vesikerros kasvaa, ja joki muuttuu suvannoksi. Tumman veden kätkemänä odottaa vaiennettu Pyhäkoski.

 

Viimeisiä täyttämättömiä kohtia tämän vuoden HelMet-lukuhaasteessa on ollut "Kirjan nimi liittyy veteen". Sanoisin, että tämä on piilovaikea haastetehtävä: se kuulostaa tosi helpolta, sellaiselta joka täyttyy itsestään. Mutta vuoden mittaan huomasinkin, etten oikein saakaan siihen osumia. Niinpä päätin etsiä sopivan täsmäkirjan ja mieleen juolahti, että miksipä en lukisi jotain vanhoille kotikulmille liittyvää. Minun lapsuusmaisemiani ovat Oulujärvi ja siihen laskeva Kiehimänjoki. Löytyisikö niihin liittyvää kirjaa?

 

Kirjaston hakukone suositteli Pekka Jurvelinin Vaiettua jokea. Kirja on ilmestynyt vuonna 2002 ja se on lastenlääkärinä työskennelleen Jurvelinin matkakertomus: hän soutaa Kuhmon Vartiusjoelta Oulujärven ja Oulujoen kautta Ouluun kesällä 1998. Kirja on hieman päiväkirjamainen, täynnä henkilökohtaisia mietteitä, mutta erittäin ansiokkaasti Jurvelin kokoaa yhteen jokivarren ja järviseudun paikallishistoriaa ja tarinoita. Tervansoutu, koskenlasku, sotatapahtumat, elämäntapa ja isoimpana jokien valjastus, eli koskien patoaminen voimalaitoksiksi.

 

Kirjan on julkaissut Oulujoen reitti ry. Jurvelin on yhdistyksen perustajajäsen joten kirja on lähes omakustanne. Parikymmentä vuotta vanhaksi omakustanteeksi sillä menee hämmästyttävän hyvin, sillä kirjan saisi ostettua niin kirjakauppojen kuin markettienkin verkkokaupoista. Yhdistyksen sivuilla kerrotaan, että viime vuonna kirjaa lahjoitettiin Oulujoen vesistöalueen kouluille suuria määriä. Hienoa! 

Kirjan tyyli on mainiota ja se on kestänyt aikaa hyvin - lukuun ottamatta kuvauksia naisista, jotka olivat paikoin häiritsevän seksistisiä. Onneksi näitä mainintoja ei kuitenkaan ollut ihan tuhkatiheään, jolloin pystyin nauttimaan kainuulaisluonnon kuvauksista ja mielenkiintoisesta paikallishistoriasta.

Loppu kohti kirja kasvaa lähes pamfletiksi, mutta hyvin perustelluksi ja analyyttiseksi sellaiseksi. Jurvelin kirjoittaa patoamisesta ja sähköntuotannosta. Jos aihe ei ole tuttu, kannattaa kerrata Oulun läänin vesivoimarakentamisen historia Vesivoiman kulttuuriperintö -hankkeen sivustolta. Erityisesti sotien jälkeen koskien päälle rakennettiin vesivoimaloita ja pääsääntöisesti rakennustyöt nähtiin positiivisessa valossa, olihan maa sähköistymässä kovaa vauhtia.

Mutta kun yhtiö osti rantamaat, ruoppasi uomat ja ryhtyi säännöstelemään veden pintaa, muuttui virkistys- ja kalastuskäyttö huonompaan suuntaan. Lohi ei enää noussut kutemaan. Säännöstely sekoitti pienempienkin järvikalojen arjen. Kosken kohinaan tottuneet rantamaiden asukkaat joutuivat opettelemaan hiljaisuuteen. Jurvelin kuvaa, että näin iso muutos on ollut jonkinlainen käsittelemätön, kollektiivinen trauma.  Olen valmis allekirjoittamaan tämän ainakin osittain, sillä vaikka esimerkiksi Kiehimänjoki on nykyäänkin komea ja vakuuttava, muistan kuulleeni vaivihkaisia kommentteja siitä, miten hieno se oli ennen rantojen ruoppausta ja Leppikosken voimalan rakentamista. Jurvelin arvelee, että nykyään ei samalla tavalla kyseenalaistamatta ruvettaisi näin massiivisiin muokkaustöihin ja voihan olla, että hän on oikeassa. Toki luontotuhoja toteutetaan Suomessa monin tavoin edelleen.

Kuvaukset vanhoista koskista ja esimerkiksi Niskakosken koskenlaskijoista olivat upeita. Lisäluettavaa löytyisi kirjan kirjallisuusluettelon pohjalta - Oulujoen vesistöalue oli esimerkiksi 1800-1900-lukujen taitteessa kansainvälinen matkailukohde ja nimenomaan kosket ja kalastaminen vetivät matkailijoita kaukaakin. 

Pidin kirjassa myös siitä, että Jurvelin onnistuu kirjoittamaan soutuseikkailustaan ilman että se kuulostaa pätemiseltä. Kuten Retkiruokakirjaa kommentoin: tuntuu, että monet vaellusharrastajat nykyään ovat ylimielistä sisäpiirijengiä, vaikka kai heidän tarkoituksensa olisi houkutella uusia ihmisiä lajiensa pariin. Vaietussa joessa käy selväksi, että Jurvelinilla on vankka kokemus luonnossa liikkumisesta ja hyvä pohjakunto ja henkinen kestävyys vaativasta soutumatkasta selviytymiseen. 

Koska Jurvelinin reitti kulki Kuhmon kautta Kajaaniin ja Oulujoelle, ei kirjassa käydä Paltamossa, rantoja hieman tähyillään Kajaanin puolelta. Oulujoen reitin sivustolta kuitenkin selviää, että myöhemmin Jurvelin souti myös Hyrynsalmelta aloittaen, eli Paltamon kautta. Kolmannan kerran hän souti vastavirtaan, aivan kuin Oulusta salomaille aikoinaan palanneet tervansoutajat. Tästä retkestä löytyy matkapäiväkirja, jossa on kuvauksia Kiehimänjoen varreltakin.

Jurvelin haastaa lukijan pohtimaan jokien ennallistamista. Tästähän on nykyään upea esimerkki, Hiitolanjoki Etelä-Karjalassa. Hiitolanjoki-yhdistyksen sivuilla on tietoja ja kuvia ennallistamistyöstä. Mediassa on kirjoitettu aika ajoin Hiitolanjoesta ja mielikuvani on, että melkoisen pitkää väsytystaistelua yhdistys kävi ja kalastusta harrastavilla julkkiksilla oli oma roolinsa asiassa.

Kainuussa pohditaan nykyään uuden elinvoiman löytämistä ja matkailu on nostettu tärkeäksi kehityskohteeksi. Tästä kulmasta katsottuna on selvää, että vapaana virtaavat kosket ja niiden tarjoamat virkistys-, veneily- ja kalastusmahdollisuudet loisivat houkuttelevia matkailukohteita enemmän kuin padot. Kuitenkin päätöksiä vesivoimaloiden rakentamisesta on aikoinaan tehty senhetkisten syiden ja arvioiden perusteella.

Siitä olen kuitenkin samaa mieltä Jurvelinin kanssa, että padoista ja niiden vaikutuksesta arkeen olisi hyvä edes puhua. Jaakko Tepon laulu Joen valjastus alkoi lukiessa soida mielessä. Lapissa sijaitsevasta Lokan tekojärvestä on sentään jonkin verran puhuttu. 

 

Osittain tähän tarpeeseen vastaa mainitsemani Vesivoiman kulttuuriperintö -hanke, joka on kerännyt ja koonnut sivuilleen muistoja ja tarinoita. Esimerkiksi tässä julkaisussa on paljon luettavaa. Toivottavasti hanke julkaisee materiaalejaan myös painettuina teoksina.

Vaiettu joki oli mielenkiintoista luettavaa, joka sopii sekä Oulujokivesistön paikallishistoriasta kiinnostuneille että laajemmin vesistöistä tai retkeilystä tai ympäristönsuojelusta kiinnostuneille. Antoisa kirja!

 

Lue myös nämä: 
Veikko Huovinen: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria
Eero Alén: Linkolan soutajan päiväkirja
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Kansi: Gummerus.

Hän tunsi muuttuneensa kuoreksi täynnä vavahtelevia aineksia, pelkoa, rytmihäiriöitä ja hikeä, ikään kuin hän olisi kadottanut jonkin olennaisen rakenteen, jonka resonointi loi sinänsä hajanaisten elintoimintojen keskelle kokemuksen yhtenäisestä minuudesta, kyse oli tietenkin illuusiosta mutta elämää ylläpitävästä sellaisesta; hän oli ohut, jotenkin vailla sielua, häntä piti koossa lähinnä pakkasilmasta hilseilevä iho ja tottumus.

 

Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta oli mahtava kirja. Lainasin tämän täsmävinkkinä HelMet-lukuhaasteen kohtaan "kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin". Rauma voitti Finlandia-palkinnon vuosi sitten kirjallaan Hävitys. Yhteensä hän on julkaissut kolme kaunokirjallista teosta ja vaikka Rauman nimi on median kautta tullut tutuksi, en ole tätä ennen lukenut hänen kirjojaan. Mutta kyllä todellakin kannatti hypätä Rauman kelkkaan!

Seksistä ja matematiikasta oli monin tavoin virkistävä kirja. Ensinnäkin, se oli persoonallinen. Siinä on rohkeasti otettu ihan kunnon aiheita käsittelyyn, kuten vaikkapa tieteiden kuningatar matematiikka. Toiseksi, sen henkilöhahmot olivat mainiolla tavalla epämiellyttäviä, paikoin jopa vastenmielisiä. Tai ehkä he eivät itsessään olleet kovin epämiellyttäviä, mutta heidän käytöksensä ja ajatuksensa kyllä olivat. Samalla oli pakko myöntää, että kirjassa kuvassa ihmisyys on täysin samastuttavaa ja todentuntuista. 

Kolmanneksi: kirjan juoni vetää mutta juoni tuntuu epäennalta-arvattavalta. Kirja ei myöskään missään tapauksessa ole pelkkä juonellinen tarina, vaan ehdottomasti korkealaatuista taidekirjallisuutta. Näin monta vahvuutta samassa paketissa ei ole kovin tavallista. Omaperäinen ja omaleimainen teos.

Seksistä ja matematiikasta kuvaa kolmen ihmisen ja heihin linkittyvien muiden hahmojen elämää. Lahjakas matemaatikko Erika on käytökseltään epäsosiaalisen nörtin perikuva, mutta onnistuu kuitenkin tutustumaan viehättävään Annukkaan. Kirjastossa työskentelevä Tuovi potee ekokriisiä. Tärkeässä sivuroolissa on myös Erikan pikkusisko Emilia. Sekä koirat.

Olen itse tahkonnut matematiikan opintoja hiukan enemmän kuin keskivertosuomalaiset, koska olen pakertanut teknillisen yliopiston matematiikan kursseja osana tutkintoa. Harkitsin jopa jossain vaiheessa matemaattiseen opintosuuntaan erikoistumista, mutta sitten järkeilin, että jos pakollisten kurssien kohdalla saan hikoilla päästäkseni läpi, olisiko syventävien kurssien pänttäämisessä mitään järkeä? Rakastan kuitenkin matematiikkaa samasta syystä kuin kirjan Erika: se on puhtaan abstraktia ja vastaansanomattoman loogista, jopa silloin, kun matematiikka käsittelee arkijärjestä poikkeavia asioita, vaikkapa irrationaalilukuja. 

Seksistä ja matematiikasta kuvaa jo niin vaikeaa matematiikkaa, etten kuitenkaan ymmärrä siitä mitään, minkä arvelen tässä tapauksessa olevan etu. Koska en tiedä, missä määrin Rauman vakuuttavasti esittävät matemaattiset teoriat poikkeavat todellisuudesta, ei minun tarvitse miettiä, ovatko ne epäuskottavia. Tässä romaanissa ne ovat uskottavia - aivan kuin Annukan pohjoispohjalaismurre, joka kuulostaa melko osuvalta, mutta ei kuitenkaan täysin autenttiselta. Riittävän uskottavaa se kuitenkin on romaanin sisäisessä maailmassa.

Pidin kirjassa monesta asiasta: synkeästä inhorealismista, kreiseistä ihmissuhdekuvioista, pelottavan, vaanivan uhan kuvaamisesta, talvisen Helsingin tarkoista tunnelmapaloista ja siitä hajoamisen ja merkityksettömyyden tunteesta, jota Erika kokee. Ilmankos kirja voitti Kalevi Jäntin palkinnon. Pitää ehdottomasti lukea Rauman muutkin kirjat sopivan hetken tullen.

Lue myös nämä:
Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Riku Korhonen: Lääkäriromaani
Kreetta Onkeli: Beige